"Voi pojat nyt me vasta liemessä ollaan". Team 1Lifen laskettu aika oli vuonna 2010 Oulussa, kun kolme selkärangatonta, kädetöntä, ihralla kuorrutettua ja elämäänsä kyllästynyttä pullapoikaa päätti "tappaa" toisensa toripolliisin silmien edessä: "Tartteis kai tehä jotain?" Syntyi veret seisauttava ja pelkoa viljelevä kommandojoukko, joka on erikoistunut suorittamaan vaarallisia ja mahdottomia tehtäviä vaativissakin olosuhteissa ympäri maailmaa. Tässä joukossa ylisuuri ego yhdistyy luontevalla tavalla kroonisesti alisuorittavaan ja kuolonkankeaan ruhoon ja tyhmyys ja hulluus tiivistyvät muodostaen epäuskottavia, tärähtäneitä ja sensuroimattomia stooreja, joiden lukemiseen kannattaa ottaa vakuutus. Kun mausteiksi lisätään vielä erilaiset fobiat, tunteettomuus, traumaattinen ja turvaton lapsuus sekä loputon vastuunpakoilu, sitä soppaa ei syö nälkää näkevä Erkkikään. Tuska avartaa mieltä ja epäonnistumisillekin löytyy aina toinen toistaan parempia selityksiä. Ja niitä tilityksiä ei kuuntele kuurokaan. Kaikki ei suju aina käsikirjoituksen mukaan, mutta ainakin on jotain mitä ilman hampaita, karvoja ja koipi amputoituna muistella. Yksi elämä, kerranhan täällä vain ollaan....

Alisuorittava kroppa tarvitsee seurakseen ylisuorittavat varusteet. Joukkueen vaatetuksesta huolehtii HAGLÖFS, pyöristä CANYON, kengistä INOV, kanooteista BEAR & WATER ja lisäravinteista POWERBAR. Jotta voimme menestyä, varusteista ei voi tinkiä. Kerromme totuudenmukaisesti kyseisistä tuotteista blogissamme...


lauantai 26. toukokuuta 2012

Viro XTAR 48 h kipparin kisaselostus






No niin, on tullut taas aika raportoida erään merkkipaalun pystytystä Team 1Lifen harhailussa seikkailu-urheilun sumuisilla vuorilla. Varoituksena lukijalle jo etukäteen, että seuraavassa tekstissä on kipua ja kärsimystä joka saattaa järkyttää herkimpiä lukijoitamme jotenka vielä on hyvää aikaa vaihtaa seuraavaan blogiin (esim. tuolla ihmissuhde puolella on paljon helpompia avioero juttuja jne…). Taas tuli todistettua, että kivusta on lyhyt matka nautintoon.







Jotenkin käsittämättömästi tämä talvi taas lurahti johonkin ja vaikka vasta tuntui, että Rokua 24h:n jälkeiset suota pursuavat reput ja kengät saatiin pestyä niin yhtäkkiä oltiin taas pienessä paniikissa shoppailemassa kamoja Viron kisaa varten. Matti oli tänä vuonna hankkinut niin hyvät sponsorisopimukset, että näihin investointeihin ei tarvinnut myydä kuin osa lapsista ja taloista. Olen jo pitkään ihaillen sivusta seurannut kuinka tämä teami osaa kehittää simppelistä projektista Kreikan hallitusneuvottelujen kaltaisen härdellin. Kun alla oli vielä allekirjoittaneella samalle viikolle tuhannen kilsan duunimatka köröttely alko tuntua, että tällä toheltamisella reissun eväät oli syöty jo lähtiessä.




Kahta päivää ennen kisapaukkua ladattiin eläkeikäinen eemelini niin täyteen seikkailu aiheista tavaraa, että tuli samalla todettua että tässä saksan ihmeessä on ilmeisesti säätyvä takajousitus muutoin tuon tähden pitäis osoittaa kohti taivasta. Hilpeässä tunnelmassa lähdettiin Oulusta tunkkaamaan himmenevään iltaan kohti välistoppia Jyväskylän tienoilla saaressa makaavaa Matin vanhempien mökkiä.




Pikku soutelut edestakaisin yöllä usvaisella järvellä, onneton kämpän lämmitysyritys ja komiat kolmen tunnin unet ja matka jatkui kiireellä kohti aamun Tallinnan lauttaa. Kun päästiin ulos kelluvasta aikuisten seikkailupuistosta vastaanotti Viron kuuma kesä meidät suloisella 24C lämpötilalla. Kuten myöhemmin todeksi osoittautui, tämä oli vain yksi monista ratamestarin tilaamista jipoista joilla vedätettiin suomalainen seikkailija uskomaan, että tästä tulisi ”day in the park”.




Puoli päivää tahkottiin kisapaikalle Otepäähän ja loppumatkasta todettiin, että maasto on kuin jättimäistä krokotiilin selkää: koko ajan lyhyitä ylös alas mäkiä ja paikka paikoin vielä jyrkkiä sellaisia. Varmaan on, että pohkeet ja etureidet tulevat saamaan hoosiannaa näissä maastoissa. Miltei tasan vuorokauden matka tyhjensi allekirjoittaneen autokuskin akut ja ensimmäinen operaatio jonka suoritin huoneeseen päästyäni oli vaakatasoon asettautuminen. Jäbät jatkoivat tuttuun tyyliin panikointia tuliko ne lakut ja vaihtosukat sittenkin siihen toiseen lodjaan…





Illalla tankattiin komeassa golf clubin yhteydessä olevassa ravintolassa ja suunnattiin kohti todella hienoa ex-pressamme mukaan nimettyä saunaa järven rannalla jossa odotti myös GeoPark Challengin teami. Puukiuas pukkasi suloiset kostean lämmöt ajamisen ryvettämälle kropalle, järven vesi poisti talviturkin, mutta Kekkosen kaljuvahaa ei löytynyt mistään. Olis nimittäin tehty brasialainen vahaus meidän länkisäärille ilmanvastuksen vähentämisen nimissä…

Aamulla sai herätä mihinkäs muuhunkaan kuin jätkien säätämiseen. Joukkosuggestion uhatessa kierrosten nousevan yli punarajan päätin ottaa paritkin torkut päivän mittaan, tosin viimeinen meinasi kostautua kun heräsin viisi minuuttia ennen kisainfoa ja silmät ristissä unohdin reittikirjan. Sään suhteen kattaus alkoi vaikuttaa selvältä: elohopealla ja ilmanpainemittarilla oli sama suunta – alaspäin. Vettä tuli kuin Esterin koko suvun ahterista.

Kippari kokous oli hilpeä tilaisuus kastuvine papereineen ja viron kielen ihmettelyineen. Ystävällisten kisakolleegoiden ja jonkin verran suomea osaavien kisajärjestäjien toimesta suurin osa tuli kuitenkin ymmärrettyä (kai) ja takaisin hotellihuoneeseen kertomaan ohjeet jätkille jotka tässä vaiheessa oli jo pakannu puolen tusinan seikkailukisan varusteet. Kun jätkillä silmät seiso päässä ja sykemittari hakkasi kahtasataa olis ollu varmaan turha yrittää selittää, että meitä lähtee vaan kolme tästä teamista tolle reitille ja edes läpeensä latvasta laho seikkailija ei saa vedettyä kahtasataa energiapatukkaa yhden kisan aikana…

Kisan luonne oli sellainen, että kisa oli jaettu 19 eri osuuteen joissa aukeamis ja sulkeutumisajat ja seuraavalle osuudelle saattoi lähteä vasta kun se aukesi (yleensä noin 30-60 minuuttia ennen seuraavan osuuden alkua). Jos myöhästyit osuudelta, menetit kaikki siellä hankitut pisteen ja sait vielä sakkoa päälle. Noiden osuus aikojen sisällä sait hakea niin paljon rasteja kuin ehdit. Kartat tultaisiin saamaan aina vasta juuri ennen lähtöä ja rastit piti piirtää itse mallikartasta. Lisäksi joillakin rasteilla tulisi olemaan lisäkarttoja joiden avulla voisi hakea vielä bonus pisteitä. Suhteellisen haastava homma siis suunnistajalle, mutta toisaalta jättää myös tilaa taktikoinnille koska useimmilta osuuksilta oli pakollista hankkia vain minimissään yksi rasti.

Sitten koitti taas hetki jolloin seikkailija kääntää kaikki normaalielämän kytkimet pois päältä, sulkee ääreishermoston viestiradat, asentaa lobotomia-appsin latvaan, pyöräyttää sisäiseen ajastimeen tavoiteajan (48h tällä kertaa), katsoo teami kaveriaan silmiin, tömäyttää nyrkit yhteen ja toteaa: sitten ei keskeytetä, loppuun saakka. Tässä lajissa on kyse motivaatiosta ja tuolla lyhyellä hetkellä se rakennetaan lopullisesti. Pienikin epävarmuus ja takuulla keskeytät. Kaikilla olikin varmaan siksi ihan helvetin epävarmat ilmeet. Viro here we come!

Lähtö oli vauhdikas noin tunnin rastisuunnistus jossa jo ensimmäinen monista tulevista ratamestarin jipoista kävi selväksi: kartta oli riekalainen kuin seikkailijan ahteri ja rastien välillä joutui joko ottamaan riskejä tuntematta maastoa tai sitten turvallisesti kiertäen pidempi reitti, mutta kartalla. Tässä vaiheessa porukka oli kuitenkin vielä niin kasassa, että meidän oli helppo peesata paikallisten perässä jotka selväsit tunsivat maaston. Osa jengistä oli kuin piknikillä ja näppäili valokuvia rasteilla ja mietin, että mitenkähän tuon valokuvaus harrastuksen käy muutaman sadan kilsan tetsailun jälkeen…




Lähtö oli myöhään illalla klo 20.00 jotenka oli selvää, että pimeyteen sukellettaisiin jo pian ensimmäisen varsinaisen trekkaus osuuden  aikana. Veden tulo taivaalta senkuin lisääntyi ja tiet oli sen johdosta liejuiset ja mutaiset. Kostea maasto imi kaikki otsalampun 1000 lumenia jo muutaman metrin päässä. Tämän osuuden kartta oli varsinainen ratamestarin sadistinen unelma: pian kävi selväksi, että kyseessä oli joku toisen maailman sodan aikainen venäläinen läpyskä jossa värit oli väärinpäin, suurin osa puolivuosisataa nuoremmista taloista ja teistä puuttui, hakkuu aukeat ja metsän reunat ihan jossain muualla kuin mitä kartalla näytti jne.

Ensimmäiset kaksi rastia napattiin hyvällä juoksutahdilla virolaisten perässä, mutta pian toisten seuraaminen osoittautui huonoksi taktiikaksi kun parinkymmenen hengen porukka oli kollektiivisesti yhtä hukassa. 15-20 minuutin häröilyn jälkeen paikallistimme itsemme taas jostain päin Viroa ja rasti löytyi järkyttävän tiheästä metsästä erään luhistuneen maalaistalon takaa. Tästä päätettiin oikoa seuraavalle rastille sellaisen sotatantereen läpi, että mielessä kävi että jos tämä maasto on kaikkialla samanlaista (kaatunuteita puita metrin välein, suon silmäkkeitä, mäkeä mäen jälkeen, tiheää pusikkoa jossa joka toiseen oksaan tarttui johonkin osaan miehestä jne.) niin 48 tuntia ei riitä edes, että päästään tältä ensimmäiseltä osuudelta pois. Matkan varrella pienellä tuurilla huomattiin vastaantulevista valoista pienen piston takana oleva kolmas rasti ja samalla törmättiin Mäkisen GeoPark Challenge porukkaan. Hetken saatiin loppuosuus maistaa maailmanmestarin vauhtia ja mäkistä maastoa tahkotessa mietin, että valitsikohan Seppo kisapaikan sukunimensä mukaan…?

Kolmannelle osuudelle maastopyöräilyyn yön selkään ja tässä vaiheessa takana reippaasti yli puoli maratonia. Normaali elämässä tässä vaiheessa vaimo käärisi hellästi peittoon ja ojentaisi väsyneeseen käpälään kupillisen marjasoppaa ja porukalla onniteltaisiin ja ihmeteltäisiin, että onpa kyllä kova jätkä kun teki noin hurjan urheilusuorituksen. Seikkalijalle ojennetaan ilmeettömästi seuraavan osuuden kartta ja toivotetaan onnea, että repussa on safkaa riittävästi seuraavan 18 tunnin ja reippaan kahden sadan kilsan tetsaamiseen kylmenevässä yössä ja kaatosateessa.

Seuraavat tunnit yössä oli se kuuluisa emotinial low, märkää, mäkeä, mutaa, pimeyttä ja kylmyyttä luita myöten. Hokkanen oli vetänyt ennen kisaa ihan eri lääkkeet koska miehestä ei välillä näkynyt kuin heikko kajo otsavalosta taivaanrannassa, Valtasen kanssa jopa maastopyöräily (joka on yleensä kuitenkin meidän vahva laji) oli nihkeää kuin hiihto hiekkatiellä. AP:lla oli ruuansulatusosastolla myötätuntolakko päällä ja hississä illan eväät valmiina tulemaan ylös kun vaan nappia painais. Jokin tosiaan painoi omiakin jalkoja, oliko sitten raskas tulomatka vai kurja lapsuus. Lähtiessä naamariin tunketun pitzan täytteitä ei tarvinnut muistella, maku kertautui suussa viiden minuutin välein. 


Jossain vaiheessa aamuyöstä nojailtiin pyöriin ja kyettiin vaan hokemaan porukalla, että tästä ei kurjuus voi lisääntyä. Kylmä oli niin, ettei energiapatukan pakkausta saanut auki, vetoketjua liikuteltua tai oikein edes ohjaustankosta pidettyä kiinni. Sateen kastelema metukka leipä pyrki osumaan nenään ja rinnuksille kun koko äijä tutisi kuin Eemeli vanhainkodin diskon viimeisillä hitailla. Eteenpäin vei vain ajatus, että muutaman tunnin päästä nousee päivä ja aurinko ryhtyisi lämmittämään. Totuushan kylläkin oli se, että ensimmäisen kerran aurinko lämmitti ja sade loppui joskus puoli vuorokautta myöhemmin, mutta olennainen osa tätä lajia on oppia kusettamaan itseään.






Pitkän, pitkän yöpyöräilyn jälkeen harmaa valo tuli maailmaamme ja vaihto rullaluisteluun odotti. Tässä vaiheessa kroppa oli niin jäässä, että liikkuminenkin oli jo robottikävelyä. Jätkät olivat hieman paremmassa hapessa coretex takkeineen, mutta meikäläinen oli ammattimiehenä ottanut takin joka kastui läpimäräksi heti ja haihdutti loputkin lämmöt kropasta. Järjestäjät järkkäsivät ystävällisesti nuotion parkkipaikalle ja sain siinä jotenkin vähän lämpöä kroppaan samalla kun teamikaverit tekivät miehen työn ja piirtelivät seuraavat kartat rullaluisteluosuudelle vaikka olivat takuulla jäässä hekin. Opimme tässä vaiheessa, että rullaluisteluosuuksilla pisteitä oli reippaasti lyhyemmällä ajalla ja puskemisella tarjolla ja näihin kannatti keskittyä maksimoimaan kokonaispistesaalis. Mäkisen porukka osoitti jälleen kerran tällä osuudella miksi joukkueessa on plakkarissa myös muutama luistelun SM mitali, aivan kuin idän pikajuna olisi ohittanut…






Rullaluisteluosuus vaihtui taas seuraavaksi tarpomisvaihteelle ja edessä oli pitkähkö trekkauspätkä. Rullis sai sen verran lisää hiillostaa pannuhuoneeseen, että lämmöt koneessa saatiin melkein käyntilämpötiloille. Tämän johdosta otettiin uhkarohkea taktiikka ja lähdettiin VK:n (vaihtoalue) suhteen hieman poispäin suuntautuvalle reitille, ajatuksena vetää ”pikkanen oja” kahlaten yli ja ylimääräisiä rasteja siltä suunnalta. Heti kävi selväksi, että kipparin Ruuskan juoksut oli taas hetkeksi juostu ja jalkaosastolta oltiin pekkas-lomilla.

Homma meni lompsimiseksi ja tässä vaiheessa ruvettiin silmäilemään karttaa uudella silmällä: tonne vaihtoalueellehan on puolen euroopan matka ja tällä vauhdilla Kreikka ehtii irrota eurosta. Uinnit jäi ja uusi suunta piti ottaa pitkin universumin pituisia maanteitä mahdollisimman suoraan kohti VK:ta. Jätkillä oli tässä vaiheessa virtaa vaikka satasen aitoihin, mutta meikäläisen masiina vaati ottamaan yhteyttä huoltamoon. Hammasta purren yritin lompsia teamin perässä ja Masa tarjoutui ystävällisesti ottamaan hetkeksi reppunikin jotta saataisiin edes hetki juoksuaskelia aikaiseksi. Nöyryytystä lisäsi Lupuksen teamin ohi juoksu johon jäbät olisivat voineet vastata satanolla, mutta minkäs teet kun tässä kisassa ei saa haudata välille teamin jäseniä…






Armahtava kajakkiosuus tuli maailman tylsimmän trekkausosuuden (n. 2,5h / 15-20km) päätteeksi vihdoinkin eteen ja kerrankin tätäkin läpsyttelyä miltei jo odotti. Joki oli railakkaasti virtaava ruskea lätäkkö  ja mutkainen kuin pikku-solleri (tämä avautuu vain Mallorcan pyöräilijöille). Jälleen kerran Team 1Lifen maailmanluokan melontataidot tulivat kaikessa kauneudessaan esille. Jokaikinen puska napsittiin matkalta ja aina se joka sattui olemaan peräsimessä sai vuolaat kiitokset taas siitä viimeisestä oksasta joka vei tekarit, korvanlehdet ja hiuslisäkkeet. Suoritusta täydennettiin parilla kanootin poikittaisheitolla ja jostain syystä huomattiin olevamme yhtäkkiä koko porukan viimeinen tällä osuudella. Tai no, tuli sieltä vielä loppujen lopuksi yksi emäntäporukka, mutta ne olikin vaan piknikillä tällä reissulla ja me muka kisattiin. 







Vaihtelua tähän saagaan toi sillan rakenteisiin sisälle piilotettu rasti josta kipparikokouksessa sanottiin, että ”on se siellä, vaikka voi vaikuttaakin että rasti on viety…”. Olihan se ja sinne jäi palanen AP:n housuistakin Viroon kun betonirautojen terävien päiden sekaan nostimme vuoronperään toisemme rastin leimaamaan. Toinen vielä huimempi rasti tuli tuntia myöhemmin eteen rautatiensillan muodossa, jonka alapuolisiin metallirakenteisiin oltiin laitettu rasti keskelle: viiden metrin korkeuteen ja ilman mitään varmistuksia. Alas rakenteisiin mentiin radan viereisestä luukusta josta ylös noustessa samaan aikaan yli menevän junan kanssa olisi saattanut muuttaa kampauksen jakausta pysyvästi. Myöhemmin saimme kuulla, että Lupuksen teamin hakiessa rastia juna oli juuri porhaltanutkin yläpuolelta…









Tämäkin melonta tuntui loputtomalta (n.3.5 tuntia / 30-40km), mutta loppui kuitenkin vihdoin taas pyöräilyn edelliseen vaihtopaikkaan. Vihdoin aurinko oli kuitenkin pilkahtanut taivaalla ja lämpö nousi vauhdilla, jotenka ainakaan ei tarvinnut palella enää. Fillari alkoi kulkea paremmin ja pisteitä noukittiin mukavaan tahtiin. Nousuja&laskuja ja aakeita laakeita peltoja riitti loputtomiin. Maisemat oli kyllä komeita ja useampaan otteeseen todettiin, että ei ihan normi Viron matkalla tulisi ehkä tällaisiin maalaismaisemiin töräytettyä maastopyörällä. Osuuden loppu vaiheella GeoPark Challenge paahtoi taas vastaan ja silmäämme pisti teamin nuorimman jäsenen kärsivä ilme. Tuntia paria ennen osuuden loppua törmäsimme pienen kylän puotiin ja pitkään ei tarvinnut teami jäseniä houkutella kun ehdotin, että mitenkäs olis pikku stoppi murkinalle. Kauppa oli ehtaa neuvostoliitto genreä, mutta silti tiskiltä bongattiin pitza joka kaupan emäntä saatiin vielä lämmittämään. Pitsa, kokis, sipsit maistuivat taivaallisilta kaupan portailla nautiskeltuna ja taas oli kuin uusi mies kisaan valmis.





Ennen paluuta kisakeskukseen ikivanhan vesivoimalan rakenteilla saatiin aikaiseksi vielä pientä draamaa kun paikan omistajaksi rehvakkaasti esiintynyt vanha herrasmies kielsi hakemasta rastia vaaralliseen ympäristöön vedoten. Näissä karkeloissahan alussa aina jokainenhan allekirjoittaa lapun jossa järjestäjä lupaa keksiä ihan mitä tahansa, kilpailijoille voi sattua aivan mitä tahansa ja kotia voidaan lähettää kilon paketeissa aivan mitä tahansa… Aivan niin kuin tässä lajissa turvallisuus olis muutenkaan taattu muualla kuin palkintojenjaossa. Tämä paikallinen ogliarkki soitti kisan ratamestarille (kai täällä kaikki tuntee toisensa) ja hänen papattaessa puhelimeen jengiä kertyi jo aika reippaasti rastille. Pystypalaveri päätyi siihen, että ratamestari käski erään tyttöjoukkueen ottamaan kaikista joukkopotretin kuvan jonka avulla todettaisiin rastilla kävijät. Käänteistä valokuva suunnistusta…

Takaisin Otepäässä ensimmäiset väsähtämisen merkit kisakumppaneissa alkoivat näkyä (24h ja noin 240-260km) ja meidän suureksi järkytykseksi GeoPark Challengin jätkät tulivat tsemppaamaan, että me olemme nyt sitten Oulun seikkailugenren ainoat lipun kantajat tässä kisassa. Joukkueen nuorin jäsen oli sairastunut ja teami keskeyttänyt ylivoimaisessa kärkiasemassa: nuori mies tärisi kylmästä ja syke hakkasi kakkosella alkavia numeroita. Nythän tässä vasta suorituspaineet tulivatkin… Tästä sisuuntuneena, entistä tukevampi tankkaus ja baanalle.

Taas mentiin rullaluistimilla ja tällä kertaa sellaisia mäkiä tahkoten, että suomessa saa etsiä tiheällä kammalla vastaavanlaisia reittejä. Rullis ei selvästikään ole paikallisten ykköslaji ja aika monen meno näytti niin sanotusti huteralta. Pisteitä haettiin taas helposti ja päädyimme Otepään talvi urheilukentän tuntumaan jossa oli Levin elämys-parkin kaltainen köysi&kiipeily hässäkkä.



Meikäläisen selkä oli ollut jo päivän trekkauksesta saakka totaalisesti jumissa jotenka päätimme, että menisin helpolle laskeutemisradalle ja jäbät ottaisivat fyyisemmät setit. Homma meni kuitenkin onnellisesti sekaisin ja päädyinkin tietenkin sille kaikkein hurjimmalle radalle. Yritin muutaman askeleen köysitikkaissa ja totesin, että nyt ei Ruuskan suvun musta lammas taivu tälle latvatanssille. Kuten niin monesti, AP osoitti raatteen tien asennetta ja väänsi oman ratansa lisäksi vielä tuon meikäläiselle tarkoitetun radan. Härkäapina lempinimi saa kerta kerralta vain enemmän katetta.

Rulliksilla takaisin kisakeskukseen ja toinen yö alkoi lähestyä. Ennakkoon olimme jo suunnitelleet, että jossain vaiheessa toisen yön aikana vedetään lyhyet unet ja nyt strategia alkoi muotoutua sen mukaiseksi, että seuraava pyöräilyosuus vedetään lyhennettynä ja menemme mahdollisimman aikaisin yön trekkaukselle josta käymme vain hakemassa yhden rastin ja hetkeksi hotelliin koisimaan.

Tähän väliin tuli kisan erikoisimmat episodit kun rasteina oli käydä istumassa kokonaista kymmenen minuuttia saunassa, uinti ja hyppy jotakuinkin viiden metrin tornista. Sauna rasti oli meille hankala koska sielä piti lähteä jo kymmenen minuutin jälkeen. Mielellään olis laitettu kärdet folioon ja bisse kouraan. No, homma jatkui ja seuraavaksi oli taas vauhdikasta suunnistusta edessä jonka kartta sisälsi taas yhden bluffin jonka AP oivalsi loistavasti: kartasta puuttuivat tiet kokonaan, mutta edellisen pyöräilyosuuden kartasta nämä tiedot yhdistämällä saatiin taas toimiva strategia kasaan. Kasassa jotain 310-340 kilometrin välillä ja toinen yö lähestyi.

AP:n polvi alkoi jossain näillä yön ensimmäisillä tunneilla osoittamaan kipuilun merkkejä ja tämä olikin myöhemmin muuttava kisastrategiamme aikalailla. Yö oli upea tähtitaivaineen ja elokuvausva efekteineen ja taas alkoi aueta se miksi tätä hulluutta tekee: vieraassa maassa, jossain korvessa, sammakko kurnuttaa vieressä, maisema on kuin elokuvasta ja yhteen hitsautunut teami etenee kuin Rokka taisteluhautojen vyörytyksessä vihollisen linjojen takana. Näitä kattauksia ei moni elämässään koe.







Unta palloon pari tuntia, ravintoa koneeseen ja vòila, uudet miehet taas radalla. Strategia toimi täydellisesti: yön pimeimmät ja kylmimmät tunnit käytettiin akkujen lataukseen ja taas mentiin kohti nousevaa uutta upeaa päivää. Kesti tosin aika monta tuntia heräämisen jälkeen ennen kuin kone otti täydet kiekat taas, mutta tässä vaiheessa ainakin omassa pääkopassa alkoi olla selvää että tämäkin jotos mennään maaliin saakka. Takana noin 360 kilometriä ja diesel raksuttaa…

Seuraava päivä nousi kuumana ja pyöräilyosuudelta vaihdettiin puolenpäivän aikaan taas trekkausosuuteen. AP:n jalka alkoi tässä vaiheessa olla niin huonossa kunnossa, että jalan nostaminen pienenkin esteen ylitse sai miehen irvistämään. Kuten on joskus aiemminkin tullut todettua, tämä mies ei varsinaisesti kuulu niihin ensimmäisiin valittajiin kun vähän pikkurillissä kynsi lohkeaa. Jotenka tiesimme, että nyt on tosi kyseessä. Eteneminen oli hidasta ja tuskaista ja jouduimme lyhentämään rataa melkoisesti. Päätimme pyrkiä vain seuraavaan melontaan mahdollisimman pian ilman suurta pisteiden kalastelua.



Melontaan päästiin AP:n miltei kontatessa. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa team 1Lifen historiassa kanootti jopa liikkui, ainakin avovesissä. Tämä osuus oli uskomatonta lukemattomien pienten järvien järjestelmää joita yhdisti välillä hädin tuskin kanootin levyinen pikku puro. Ratamestari oli selvästikin tilannut kaikki viron majavat ja metsurit kaatamaan puita sopivalle korkeudelle poikittain joen ylitse ja meno oli välillä täydellistä miesvartaloiden sinfoniaa kun yritimme vauhdista taipua kanootin sisälle limboamisasentoon. Jokaisessa kisassa pitää käydä kunnon kehityskeskustelut ja tällä osuudella niitä käytiin harvinaisen iloisissa merkeissä. Aina kun joku sai täydellisesti vastapalloon joltain oksalta muistettiin kehua perämiehen erinomaista otetta tähän jaloon lajiin. Samalla täytyy kuitenkin näin jälkikäteen todeta, että tässä oli tämän kisan pelson suo: tätä pätkää muistellaan vielä pokeripöydässä pitkään.






Lopussa kokka kohisi ja lukuun ottamatta AP:n jalkaa olimme joukkueena hämmästyttävän hyvässä hapessa ottaen huomioon, että nyt kolahti jo 40 tuntia ja lähelle neljäsataa kilsaa tetsaamista täyteen. Samaa ei voinut sanoa monista muista kilpakumppaneistamme. AP:n jalasta johtuen seuraava trekkaus jouduttiin taas lyhentämään yhden rastin mittaiseksi vaikka tarjolla olisi selvästikin ollut runsaasti pisteitä erityisesti viivasuunnistus radalla joka olisi ollut meille uusi mielenkiintoinen kokeilu.






Nyt lähdettiin viimeiselle pitkälle maastopyöräosuudelle ja matka painoi itsekukaisenkin jalkoja, mutta silti itse asiassa vuorovedoilla vedettiin reipasta 30-35 keskaria ja loputtomasti jatkuvat mäet selätettiin lukuisia kilpailevia joukkueita ohitellen. Huima tunne kun takana on matka Oulusta Tampereelle, toista vuorokautta ja tubeless senkuin rullaa. Loppuhuipentuma odotti matkan korkeimmalla nousulla Otepään huipulla jossa odotti valtava torni viimeisellä kiipeilytehtävällä. Hommaan tarvittiin onneksi vain yksi teamin jäsen ja pitkä tikku valjasti taas kerran AP:n köysille, mutta täytyy tunnustaa että jos rasti olisi osunut omalle kohdalle olisin varmasti tilannut liput maitojunaan. Tötterö oli todella korkea ja isoista tukeista rakennettu, mutta niin vain Valtasen suvun kiipeilykunkku selätti sen ennätysajassa. Mies valitti jälkeenpäin, että on vähän olkapäät väsynyt. Ihme itkumummo, 47 tuntia takana ja noilla hartioilla on vasta toistasataa kilsaa melottu, sauva rullaluisteltu ja kolme kertaa kiivetty.

Viimeisen kerran maalialueelle hyvissä ajoin ja AP lataamaan noin 1800 grammaa buranaa lanttuun. Pelkäsin vähän, että ryhtyykö se harrastamaan lentämistä tai jotain muuta huumehöyryistä, mutta ainakin siivet ne dropit miehelle antoi. GeoPark Challengin jätkien loistavan kannustuksen avittama alkoi viimeinen hurja suunnistus. Jätkät painoivat keulilla niin kuin ne ei olisi tätä ennen mitään urheilua vielä tehneetkään ja allekirjoittanut yritti sumenevilla silmillä raahautua perässä niin, etten kadottaisi koko porukkaa näköpiiristä. Muiden seuraaminen osoittautui pian tarpeelliseksi senkin takia, että väsyksissä olin tietenkin unohtanut reittikirjan eli rastimääreet maalialueelle. Sitä se teettää kun vanhaa miestä raahataan pari vuorokautta pitkin metsiä. Vauhti olisi ollut normilenkillekin kovaa ja viimeinen suunnistus vedettiin loppujen lopuksi vain yhtä rastia hitaammin kuin kisan kärki.





Viimein koitti se unenomainen hetki josta oli haaveillut viimeiset 47 tuntia 55 minuuttia: maali. Jälleen kerran kun team 1Life juoksi viimeiset sata metriä maalibanderollin alle ja kisajärjestäjät löivät käteen shamppanjapullon, homman juoni aukeni väsyneelle seikkailijalle. Koskaan, missään, mitenkään elämässä ei koe henkisiä ja fyysisiä rajojen ylityksiä niin kuin tässä lajissa. Ihminen löytää itsestään luolamiehen mammutin perässä juoksemassa, Hannibalin joukot ylittämässä Tiibetin vuoristot, sotilaan taistelemassa ylivoimaista vihollista vastaan. Ihmiskroppa kestää uskomattoman paljon rasitusta kun sille annetaan vain hieman ravintoa ja nestettä ja minimi unentarpeesta hoidetaan. Ja kun motivaatio päämäärää kohti on kohdallaan. Team 1Lifella se on ja yksi porras kohti ultimatumia on taas otettu. Seuraava etappi Rokualla odottaa kahden kuukauden päästä.






Jaa niin, se sijoitus? Yhdestoista 32:sta lähteneestä joukosta, kahdeksas miesten sarjassa ja kahdeksan joukkuetta keskeytti. Ja GeoPark Challengen porukka kepitettiin, just niinkuin Sepe FreeAdventure blogissa ennen kisaa uhkaili... :-) Aika hyvin poppoolta joka meni puoli tehoilla ja yhdellä rammalla jalalla...


Hieno kisa, harvinaisen kieromielinen ratamestari, hienoja ihmisiä, hieno maa. Kiitos Viro ja iso kiitos XTSPORT, rakensitte Team 1Lifelle unohtumattoman elämyksen.




Harri







           




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti