Vasaloppet - Ruotsalainen Miina ja Suomalainen Tiina

Päästiin lähtemään lähtöryhmästä 3, vaikka ei se 2 kauaksi jäänyt.

Kun pari vuotta sitten käytiin Vasaloppetissa, siitä jäi sen verran hampaankoloon, että pakkohan se oli lykkiä uudestaan, vaikka ajettavaa matkaa oli suuntaansa lähes 1200 kilometriä (Oulu-Haaparanta-Sälen). Yksi syy reissuun oli myös sillä, että Hotti halusi juhlistaa tällä tavalla (lähteä pakoon) 30-vuotis vai oliko se 40-vuotis päiviään. Ajettiin kolmeen pekkaan (Valtsu, Hotti ja Apsi) koko perjantai-päivä ja yövyttiin Mörkretissä (pimeydessä), joka sijaitsee Fulufjällenin kansallispuistossa. Mörkret valittiin yöpaikaksi lähinnä sen vuoksi, että sieltä suunnasta on huomattavasti vähemmän ruuhkaa kohti Säleniä. Lauantaina käytiin aamulenkillä upeassa Fulufjällenissä, jonka jälkeen suunnattiin noin 100 kilsan päähän Sälenin lähtöpaikalle testaamaan sivakoita, palauttelemaan ja fiilistelemään. Sälenissä ihmeteltiin samalla pastapaikkojen valtavaa määrää ja pitihän sitä vielä pastat käydä huitasemassa. Siitä sitten vielä takaisin Mörkretiin hiomaan taktiikkaa ja laittamaan viimeiset hermokerrokset suksiin. Tavoitteena oli ottaa mitalit keinolla millä hyvänsä, joten alle kuuden tunnin aikaa lähdettiin hakemaan. Lisäksi itselläni oli heko tavotteena tehdä Apsista hakkelusta, sillä niin monta kertaa olin sille hävinny.

Ruotsin korkein vesiputous Njupeskär (95m) oli jäässä.

Se on moro - Hotille tuli yhtäkkiä valtava kaipuu tunturiin, mutta matka tyssäsi heti alkuunsa, kun polvi ei enää noussu. 

Kisa-aamuna herättiin klo 3 silmät turvoksissa - tankkaus vaikuttaisi ainakin olevan kohdallaan, kyllä tästä hyvä päivä vielä tulee. Laitettiin kamat kasaan ja syötiin maukas aamupala, jonka majatalon isäntä ystävällisesti tarjosi jo klo 3.30. Klo 4.15 hurautettiin Säleniin, jossa oltiin perillä noin klo 6. Auto pysäköitiin parin kilsan päähän, vaikka olisi sen näköjään myös lähemmäksi saanu. Klo 6.30 oltiin lähtöalueella ja vietiin samantien sukset karsinaan, mutta liian myöhään - saatiin takarivin paikat omasta lähtökarsinasta, vaikka oltiin 1,5 tuntia ennen lähtöä paikalla, eikä edes suomalainen hymy auttanut asiaa. Heräsi kysymys, että mihinkäs aikaan täällä oikein pitää olla, jos oman lähtöryhmän eturiviin halajaa? No siinä jäi kuitenkin riittävästi aikaa tutkailla bajamajat, syödä pullaa ja fiilistellä. Klo 7.50 piti olla lähtökarsinassa ja niin me oltiinkin, mut heti sen jälkeen Apsille tuli ne pelätyt supistukset. Ehinks mä vielä käymään tuola helpotuksessa? Kyllä nää ehit ku et jää sinne asumaan. Siinä vaiheessa huusseihin ei ollut enää jonoa, joten Apsi oli viivalla alta aikayksikön vessapaperit roikkuen housunpielistä.

Tunnelmia noin tuntia ennen lähtöä.

Ei reissua ilman pullaa.

Bajamajoihin riitti jonoa. Olisi kannattanut käydä vasta juuri ennen lähtöä.

Klo 8 tapahtui jotain. Lähtöpuomi laskeutui ja eliittijoukot ampas matkaan. Jaa, jokos ne lähti? Mitäs me näille pullille tehään? Kyllä pulla suussa pystyy hiihtämään, ei sitä auta hukkaan heittää. Ei muuta ku vikat nyrkit ja matkaan lähes 16000 hiihtäjän kanssa. Nyt mä tiedän miltä murkuista tuntuu sielä pesässään. Eka kilsa meni suht kivuttomasti, mutta oli arvattavissa, että heti kohta tulevaan parin kilsan mäkeen tulee pato. Apsi pääsi pitoineen luikertelemaan mäen aika hyvin ylös, mutta minä olin ilman pitoja vaikeuksissa ja porukkaa tuli ohi vasemmalta ja oikealta. Mäen päällä olin ihan kanveesissa. Jos olisin ollut nyrkkeilykehässä, tuomari olisi viheltänyt jo pilliin, mut epäonnekseni sain jatkaa kisaa. Eihän tässä ole enää kuin 87 kilsaa jäljellä. 10 kilsaa siinä meni toipuessa, mutta sitten alkoi jokseenkin kulkea ja aloin jahdata Apsina ihan sutena. Ohittaminen oli kuitenkin vaikeaa, sillä liukkaita baanoja ei ollut kuin pari. Sama sävel jatkui läpi kisan - ylämäessä tuli aina pataan, mutta alamäessä teki kutaa. Pitkin matkaa piti varoa ruottalaisia miinoja. Se siis tarkottaa sitä, että lähes jokaisen mäen alla ja kurvissa oli joku Eriksson pylly pitkällä mua oottamassa. Ei siinä auttanut muu kuin perään ajaa. :)

20 kilsaa ennen maalia vauhtini alkoi hiipua. Aloin olla jo ihan desperado, kunnes näin takaa tulevan suomalaisen naisen. Siinä suomalaisen naisen perässä hiihdellessä unohtui kaikki väsymykset, kivut ja murheet. Suomalainen nainen on antanut mulle aina uutta latinkia ja niin kävi tälläkin kertaa. Hiihdettiin yhtämatkaa toisiamme kirittäen maaliin ihan hyvää vauhtia. Aikaa oli kulunut siinä vaiheessa 5h 43 min. Apsi oli ehtinyt maaliin puoli tuntia aiemmin ja Valtsu tuli maaliin 25 minuuttia myöhemmin. Kärki hiihti raskaasta kelistä johtuen hieman päälle neljään tuntiin, joten mitalit saatiin kaulaan. Mitalin saa siis kaikki, jotka häviävät voittajalle alle 50% voittoajasta. Tänä vuonna siihen riitti hitaasta kelistä johtuen noin 6h 15 minuuttia. Kisan jälkeen piti vielä hakea auto Sälenistä. Ja kukako hakee - no Hotti tietysti, kun sillä on ne synttäritki. Sitten syömään ja matka jatkui noin 20 kilsaa lähemmäksi Oulua, jossa mentiin yöpuulle väsyneinä, mutta onnellisina.

Maalikamerakuvan perusteella en ole ihan varma olinko 2275. vai 2274. Hetken jo harkitsin protestin tekemistä. :)

Mitalit teki kutaa.

Ihan heti en välttämättä lähtis hiihtämään Vasaloppetia uudestaan pelkällä tasurilla. 10000 liiketta vatsalihaksia, selkälihaksia ja kyykkyjä vajaan kuuden tunnin aikana on pikkasen liikaa - ainakin tolla kelillä (pakkasta -2 ja uutta lunta tuli pitkin matkaa). Olisihan se varmasti menny, jos olisi reenannu enemmän tasuria ylämäkeen, mut täälä Pohjanmaalla olosuhteet siihen ei ole kovin ihanteelliset. Ylämäkitasuri vaatii ihan eri lihaksia kuin tasamaan tasuri - nyt mä sen uskon. Erityisesti vatsalihakset ovat kovilla. Ja jotenkin tuntui, ettei suksikaan oikein toiminut ylämäessä. Ilmeisesti painopiste muuttui sen verran, että suksi liimaantui mäkeen tai siltä se ainaki tuntu. Selityksen makua. Nooh, oli miten oli, oppia saatiin taas koko rahan edestä. Muksa reissu kaikesta huolimatta.

t. Hotti

Lost in Kajaani 2015 - Punainen vaara tantereella

Hevoset telineissä (Kuva: Vaarojen valokuvaajat ry)

Rogainingin MM-kisoista (Matti ja Johanna) oli kulunut se kolme viikkoa ja Apsin Kiuruveden multisportti -kisasta  pari viikkoa ja taas piti vääntäytyä viivalle. Ja nimenomaan vääntäytyä, sillä pahin seikkailunälkä oli tyydytetty, treenit jäänyt vähiin ja henkiset traumat vielä hoitamatta, mutta luvattu mikä luvattu. Jos kyseessä olisi ollut mikä muu kisa tahansa, olisi se saanut jäädä väliin, mutta eihän Suomen parasta seikkailukisaa voinut missata.

Päätimme lähteä kisaan tutulla reseptillä - jos haluat voittaa, hanki joukkueeseen Nainen. Naisilla on tapana peittää heikkoutemme ja korostaa vahvuuksiamme, joita just nyt ei tule yhtään mieleen. Ihanaakin ihanampi Johanna sopi völjyyn parhaiten, joten ei muuta kuin jo neljättä kertaa Kaijaaniin, jonne menimme jo kisaa edeltävänä iltana. Rohtoja naamaan, saunomista ja pari mautonta vitsiä ja kisafiilis oli taas katossa tai niin me ainakin itsellemme uskoteltiin. Saimme kisan aikana lempinimeksemme Punainen vaara. Toistaiseksi ei ole tiedossa tarkoittiko se sitä, että olimme enemmän vaaraksi muille vaiko itsellemme. Siitä kohta lisää...

Punainen vaara kisa-aamuna

Eka päivä

Kisa alkoi tuttuun tapaa prologilla, joka kaikkien yllätykseksi ei ollukaan suunnistusta, vaan 6*400m viestijuoksu yleisurheilukentällä. Siisti idis, ei prologin tarvitse aina ollakaan suunnistusta, suunnistaa saa muutenkin ihan riittävästi. Lähtö tapahtui hevoskisoista tutulla volttilähdöllä eli kaikkien aavistamatta, joka jo mukavasti sekoitti porukkaa. Apsi jäi haavi auki kuopimaan paikalleen, mutta saatiin se hevosenpotkulla liikkeelle ja kohta se laukkasi melkein kärjessä. Johanna ja Masa pelas totoa. Alun perin ideoimamme rauhallinen alotus muuttui jo kierroksen jälkeen varsin hapokkaaksi riehumiseksi. Viestijuoksu sekoitti pakkaa ja pasmoja ihan riittävästi. Päästiin kärjen tuntumassa mankeloimaan, vaikka ei todellakaan olla mitään rinttereitä.

Ruuhijärvellä (Kuva: Vaarojen valokuvaajat)

Masa ja Apsi Ruuhijärven kierroksella. Johanna meni ajat sitten. (Kuva: Vaarojen valokuvaajat ry)

Aloitimme pyöräilyn varsin vauhdikkaasti, kun prologista jäi vauhti päälle ja pääsimme kärjen tuntumassa rastille 1, jossa oli luvassa polkujuoksu Ruuhijärven ympäri - olipa muuten hienot maisemat! Tosin aina ku niitä katteli, meni joku nurin. Ymmärsimme vaihtaa lenkkarit jalkaan emmekä menneet järjestäjän vipuun oikaista aiemmasta niemestä, joten tulimme toisena vaihtoon Gaselli-Johannan vetäessä hurmiossa letkaa. Vaihdossa aikailtiin kuitenkin sen verran, että pari jengiä pääsi edelle. Siitä sitten seuraavalle rastille, jossa saimme suunnistaa kallioille, jossa oli ohjelmassa köysilaskeutuminen. Jouduimme jonottamaan, joten ero kärkeen kasvoi hieman.

Jonottamassa laskeutumaan. (Kuva: Rajavillit)

Johanna (Kuva: Rajavillit)

Apsi (Kuva: Rajavillit)

Sitten tuhatta ja sataa Väsyneiden isien kanssa kohti rastia 3. Johanna oli Apsin hinauksessa, mutta yhdessä mutkassa hidastettiin vauhtia sen verran, että Johannasta tuli lentävän lautasen matkustaja, jonka osoitteena oli viereinen oja. Johanna makasi liikkumatta paikallaan ja hetken jo luultiin, että kisamme oli siinä. Seisottiin tumput suorina ja uskoteltiin Johannalle, että mitään sulle tapahtunu (vaikka toinen käsi puuttui, naama oli ruvella ja pää väärin päin), kun ei mitään muutakaan osattu tehdä. Ero kärkeen kasvoi edelleen, mutta onneksi seurana oli Väsyneet isät. Tuntui jotenkin turvalliselta olla heidän seurassaan. Mieleen jäi kuinka Väsyneiden isien Jussi kertoi tohkeissaan nähneensä samaisella tiellä sammakon viime syksynä. Sanottiin sille, että tota ei kyllä uskota. Lupasi näyttää kuvanki, mutta ei näyttäny. Ei muuten uskota ennenku näyttää...

Rastille 8, joka sijaitsi Losonvaaran päällä, teimme pienen pummin. Rastimääreen mukaan rastin piti olla niityn pohjoispuolelle, mutta se olikin ihan muualla. Siitä Apsi kai vähän suuttui, sillä Rastin 9 jälkeen se laittoi ison vaihteen silmään ja tykitettiin maantietä useita kilsoja sillä seurauksella, että Masan reidet meni solmuun ja aivot happamaks. Ennen Porttivaaran nousua Masa huusi armoa ja siitä olikin hetkellisesti apua, mutta Porttivaaran nousussa mennessämme rastille 10 Masan vintti pimeni täysin ja eksyimme väärälle polulle. Ero kärkeen kasvoi.

Canyon-juna puksuttaa. (Kuva: Rajavillit)

Rastille 12 mennessämme väsynyt tiimimme halusi väen väkisin valita raskaimman UKK-reitin, vaikka alkuperäinen reitti oli piirretty ihan muualta. Matkaoppaiksi saimme Väsyneet isät, joista ei meinattu päästä eroon millään ja jotka oli ilmeisesti värvätty Hiiltomiesten toimesta eksyttämään meiät. Reitti oli sen verran haastava tunkkauksineen, että aikaa tuhraantui reippaasti, mutta maisemat oli hienot. Rastin 12 jälkeen Apsi könysi pyörällä sillä seurauksella, että hetken jo luulimme saaneemme jengiimme uuden ulkomaalaisvahvistuksen. Kaveri oli kauttaaltaan mudassa ja puhui jotain ihmeellistä mongerrusta - varmaan niitä maahanmuuttajia. Aina tyylikäs ja nopea Canyonkin näytti vähintään omituiselta. "Hei kaveri, Afrikkaan on sen verran pitkä matka, ettei sinne kannata mennä fillarilla". Rastin 13 jälkeen tultiin Vuokatin laskettelurinne alas sillä seurauksella, että Apsi könysi taas. Tällä kertaa Apsi näytti siltä, että oli parempi pitää suut supussa. Rastilla 14 kävimme vähän suppailemassa ja uimassa, jonka jälkeen Apsikin näytti taas enempi täkäläiseltä.

Masa ja Apsi lähdössä melomaan. (Kuva: Vaarojen valokuvaajat)

Illalla oli ohjelmassa vielä mielenkiintoinen melontarasti, jossa jengin piti pähkäillä mitkä rastit hakee meloen ja mitkä juosten. Se meni meiltä sen verran hyvin, että mentiin kärkivauhtia. Ennen yörastia käytiin vielä Änkkäri -puistossa etsimässä koodeja ja skuuttaamassa. Masa olisi halunnu jäädä sinne vielä leikkimään, mutta kamut raahas sen väkisin sieltä pois. Sitten fillarilla leiriin, teltta pystyyn ja nauttimaan Johannan kokkaama juhlaillallinen. Harvoin lihapullat ja pasta on maistunut niin taivaalliselta. Sen verran  kroppa kävi kierroksilla ja jutut oli hervottomia, että nukuttiin jopa 1-2 tuntia, no mutta ainakin saatiin olla pitkällään. 1. päivän jälkeen ero miesten kärkeen eli Free Adventureen oli noin 1,5 tuntia ja sekasarjan kärkeen eli Hiiltomiehiin noin puoli tuntia. Näiden lisäksi edellämme oli pari muuta äijäjoukkuetta.

1. päivän maalissa. (Kuva: Rajavillit)

Toka päivä

Päivä alkoi aamulla klo 6 noin 6 kilsan suunnistuksella Naapurivaaran ainutlaatuisessa viidakossa. Olipas kyllä erityisen epätyypillinen kainuulainen metsä! Mahtoiko johtua niiden kymmenien lehmien lannoittavasta vaikutuksesta? Kartassa oli enemmän kiellettyä aluetta kuin sallittua ja siitä oli poistettu joitakin polkuja, mutta ei ymmärretty mennä ratametsurin hämyyn. Vaaran päälle päästyämme sanottiin, että seuraava rasti onkin tuolla vaaran alla olevan lammen päässä, joten ei muuta kuin lähes pystysuoraa rinnettä alas ja takas ylös. Siitä sitten vielä yhdelle rastille ja pyörille. Osuus meni meiltä putkeen ja päästiin toisena Free Adventuren kannassa polkemaan kohti seuraavia rasteja.

1. ryhmän lähtö aamulla klo 6. (Kuva: Rajavillit)

Masa ylittää hienoa rotkoa. (Kuva: Rajavillit)

Toisella rastilla ylitettiin köysien avulla pari siistiä rotkoa (hieno quest!), jonka jälkeen otettiin kärkijengien tavoin harkittu oiko joen yli kohti rastia 3. Karttaan oli merkitty joen kohdalle ylityspaikka, joka normikartoissa tarkoittaa siltaa tai vastaavaa, mutta ei snaijattu, että seikkailukartoissa se taitaakin tarkoittaa paikkaa josta pääsee yli vaan talvella. Etsittiin porukalla siltaa aikamme, mutta sitten Johanna sanoi meille, että nyt äijät yli ja sassiin. Katottiin peukalot suussa kun Johanna kahlas joen yli pyörä pään päällä. Mikä sooooomaaaalaaanen NAINEN! Ei ehitty ees kissaa sanoa tai apua tarjota, kun se oli jo joen toisella puolella. Eihän siinä auttanut muu kuin perään lähtä, vaikka vettä oli kaulaan asti ja lämpötila 5-10 astetta. "Hei Apsi, ens vuonna pitää kyllä tarkempaan miettiä kuka niistä sadoista halukkaista naisista otetaan reissuun mukaan". Saatiin siinä 5 minuuttia eroa Hiiltomiehiin, kun päästiin vielä haijaa.fi jengin peesiin, joten hiillostus oli alkanut. Ei vaan tajuttu, että hiillostettiin lähinnä itseämme. Puoli tuntia siinä meni lämmetessä, mut kannattihan se.

Kohti seuraava questiä. (Kuva: Rajavillit)

Rastilla 6 heitettiin vesisangolla pulloja nurin, jonka jälkeen noustiin jonkun korkean kukkulan päälle. Siitä alkoi Mtb-osuus ja mittakaava muuttui aika tavalla. Masa oli toiminut veturina Apsin hinatessa Johannaa ja kun juna nousi kukkulan päälle, Masan aivot oli taas narikassa. Vedettiin yksi risteys pitkäksi ja Hiiltomiehet sai meiät kiinni. Seuraavalla rastilla Masa totes, että "thoi ei varmana oo mheiän rasthi, thässä on varmaan joku hajonta", vaikka Hiiltomiehet ja Väsyneet isät oli juuri siinä leimannu. No olihan se meidän rasti ja ei muuta kuin perään, kun ei oltais muuten kotiin osattu. Tais Mäsän päässä olla hajonta menossa. Sen jälkeen Mäsä ei ollu varma enää mistään, eikä ässävikakaan tahtonut enää korjaantua.

Uinti virkisti mukavasti. (Kuva: Rajavillit)

Saatiin jollain ihmeellisellä tavalla vedettyä jälleen noin 5 minuutin kaula Hiiltomiehiin, mutta rastille 15 tehtiin taas pummi yhden nousun jälkeen. Kartasta puuttui yksi iso tie eikä se muutenkaan tuntunut täsmäävän maastoon. Tai sitten oltiin ihan pihalla. Eikä kyllä oltu ainoita. Harhailtiin aikamme metsässä ja Hiiltomiehet pääsi ohi. Sen jälkeen ei niitä enää kiinni saatu. Lopussa käytiin vielä uimassa ja armeijan esteradalla. Kun päästiin maalialueelle, ohjelmassa oli vielä suunnistusta ja vihjeiden etsimistä koulun käytävillä sekä kohtuullisen vaativa metsäsuunnistus kartalla, josta yllättäen puuttui polkuja. Noin 17 tunnin kisaamisen jälkeen tuntui, että lyhempikin suunnistus olisi riittäny, mutta oli siellä sentään hyviä mustikoita. Kisan jälkeinen sauna ja keitto tekivät eetvarttia. Energiankulutus oli kuitenkin sen verran kova, että illalla piti käydä syömässä vielä kiinalaisessa. Parin tunnin päästä oli taas näläkä ja ei muuta kuin Heseen. Erityisesti illallinen kiinalaisessa tuttujen heppujen kanssa oli mieleenpainuva hetki.

Jälkipelit

Kisa oli tällä kertaa erittäin kovatasoinen. Mukana oli uusia kovia jengejä, mutta myös viimevuotiset jengit olivat nostaneet tasoaan. Lopputuloksissa olimme toiseksi paras sekajoukkue noin 50 minuuttia Hiiltomiehille jääneenä, vaikka vedettiin kovempaa kuin viime vuonna. Puuppola rules sijoittui kolmanneksi. Kaikki sarjat mukaan lukien sijoituimme kuudenneksi. Miesten sarjan voiton pokkasi Free Adventure. Kisattiin yli 18 tuntia, kilometrejä kertyi noin 230. Voittoon meillä ei tällä kertaa ollut mahkuja, vaikka vauhtimme ajoittain kovempaa olikin. Saatiin kuitenkin hiillostettua Hiiltomiehiä emmekä päästäneet niitä helpolla, mutta samalla sahattiin itseämme jalkaan. Juoksuosuuksilla vauhtimme oli jopa miesten kärjen tasolla, mutta fillarilla annoimme liikaa siimaa. Hinaaminen toimi hyvin, mutta samalla se söi miehiä ja altisti pummeille. Vähemmällä hinaamisella, vuorovedolla ja tasaisemmalla vauhdilla tulos olisi voinut olla parempi. Kahdet kartat olisi ollut halukkaille poikaa, olisi muutkin saaneet samalla suunnistaa. Jos muutkin suunnistais, Mäsän otassa ei välttämättä lukis "overloaded". Jatkossa Masan pitää panostaa siihen, että aivot saa sokeria enempi. Ja ylipäätään syödä pitää enempi. Kaikesta huolimatta vedimme ihan hyvän kisan. Apsi repi ja raastoi tehden uskomattoman määrän töitä. Johanna tsemppasi ja loi uskoa. Mäsä yritti parhaansa, mutta parasta ennen päivä oli joko mennyt tai se on tulossa.

Tulokset

Hiiltomiehet ja 1Life palkintojenjaossa. (Kuva: Rajavillit)

Kaiken kaikkiaan kisa oli jälleen kerran erinomaisesti järjestetty. Poppaukot Liuha ja Nyström opiskelijoineen olivat taas loihtineet loistavan kisan, kiitos siitä! Teidän hyvä, iloinen ja positiivinen meininki välittyy myös itse kisaan. Opiskelijat tsemppasivat meitä rasteilla upealla tavalla, kiitos siitäkin. Nähtiin taas hienoja paikkoja, joissa ei oltu ennen käyty. Reitinvalintavaihtoehtoja riitti ja tunkkaamaankin pääsi halutessaan. Sääkin suosi. Näillä muistoilla mennään taas pitkään.  Ensi vuonna kisa uudistunee hieman ainakin aikataulujen suhteen. Se lienee tervetullut uudistus. Tekee kaikille hyvää, kun uudistuu välillä. Kiitos myös Rajavillien Markukselle (ja Johannalle), joka keskeytti oman kisansa vain saadakseen kannustaa ja ottaa valokuvia meistä. :) Ei vaiten, toivottavasti jalkasi paranee pian ja näemme taas. Ehkäpä näemme jo Lost in Kajaani Winter seikkailuskabassa ensi keväänä. Punainen vaara hiljenee, kunnes toisin todistetaan...

Kirjoitti Team 1Life

P.s. Artsi kisasi XC Adventuren jengissä, joka oli hienosti 6. Niistä pojista kuullaan vielä...

Lost in Kajaani 2014 - Voiko ikuisista luusereista tulla voittajia?

Apsi ja Kati samalla aaltopituudella. (Kuva: Kainuun Sanomat)

Se oli siis vuonna 2010, kun Apsi, Harde ja minä (Hotti) osallistuimme ensimmäiseen surkuhupaisaan seikkailukisaamme Pallaksella. Silloin kisajärjestäjänä toimi muun muassa AC Adventuren Kati Vehmas, jota pidimme seikkailu-urheilun jumalattarena. Kuten arvata saattaa, kisa oli katastrofi, eikä senkään jälkeen kaikki ole ollut helmeä. Emme kuitenkaan ole ymmärtäneet luovuttaa. Voitteko kuvitella, nyt neljä vuotta myöhemmin tämä samainen jumalatar istuu meidän kanssa samassa kanootissa ja opettaa miten melaa pidetään kädessä. Tällä kertaa emme kerta kaikkiaan voineet epäonnistua.

Vielä pari viikkoa ennen Lost in Kajaani -seikkailuskabaa olimme vailla kolmatta jäsentä. Alettiin olla jo epätoivoisia ja laitettiin naamakirjaan ilmotusta. Kati otti onneksi yhteyttä ja tehtiin diili (maksettiin Katille omaisuuksia). Jo siinä vaiheessa kävi selväksi, että voittamaan lähdetään, mutta ajateltiin, että se on varmaan vaan Katin huumoria. Yritettiin toki kysyä, että ootko nyt ihan varma mihin pääsi panet, oot kai lukenut meiän blogia. No päästiin sit Kajaaniin, jossa meitä terotettiin siitä, että me lähdetään sit voittamaan myös kaikki miesjoukkueet vaikka veren maku suussa. Mutmutmut, me ei olla koskaan voitettu mitään ja tykätään enemmän pullan mausta, osataan kyllä hävitä. Ja mulla on toi ylävartalovammakin ja sulla toi alavartalovamma. Eikä mitään muttia ja selityksiä, me lähdetään voittamaan tää kisa ja sillä siisti. Ja virheitä ei sit tehdä. Samalla mieleen juolahti toissa vuoden Kajaanin kisa, jossa ei muita tehtykään. Eikä sitten höntyillä. Se-se-hän on vesiselvä (mutta minä kohta en), se ei kuulu meidän tapoihin. Viimeistään siinä vaiheessa Apsi nielaisi äänekkäästi viis kertaa ja mä aioin juosta vessaan. 

Kohta se alkaa... (Kuva: Lost in Kajaani)

Seistiin siinä sitten lähtöviivalla naamat valkosena, otsasuonet pullistuneena ja puput pöksyissä. Lisäjännitystä toi se, että joku pyöräexpertti oli todennut juuri ennen kisaa, että meitsin fillarin keskiön laakerit on ihan sökönä. Se voi kuulemma hyvällä tuurilla kestää koko kisan. Gaad dammit.

Ohjelmassa oli prologi, johon kuului juoksua ja fillarointia. Kartan saatuamme menin shokkiin. Asiaa ei yhtään auttanut, että kaikki kompassitkin vaikutti näyttävän kohti härän pyllyä. Vihdoin snaijattiin, että kyseessä oli peilikuvasuunnistus. Kartta oli siis muuten ok, mutta se oli ikään kuin peilikuva oikeasta kartasta. Pienen elvytyksen ja hajusuolan imppailun jälkeen lähdettiin hiljakseen kohti joen rantaa, jossa näytti olevan helppoja rasteja. Passion Adventuren tytöt tuntuivat olevan parhaiten jyvällä, joten ei muuta kuin peesiin. Ja mukavahan siinä peesissä oli olla. Olivat varmaan harrastaneet peiliin katsomista enemmän kuin minä (ei mikään ihme). Rastit löytyivät jonkin sortin yhteistyöllä. Juoksuprologin jälkeen alkoi pyöräprologi. Saatiin kartta, josta puuttui paloja. Koitettiin paikallistaa rastit isommasta kartasta, mutta vaikealta tuntui. Itseluottamus oli vaihtunut muiden luottamukseen. Ei muuta kuin liikkeelle. Rastit löytyivät osin tuurilla, osin taidolla. Vähitellen shokki alkoi helpottaa ja itseluottamus taas löytyä, kun päästiin tekemään normisuunnistusta. 

Apsi hakee prologin rastin. (Kuva: Lost in Kajaani)

Vimpelinvaarasta alkoi pyöräsuunnistus, jossa hyvillä reitinvalinnoilla ja reippaalla vauhdilla saatiin kärkeä kiinni. Pyöräsuunnistuksen jälkeen matka jatkui sykkeleillä kohti reittikartan rasteja. Rastilla 6 (mustikkaquest) joku kertoi meidän olevan koko kisan toisena. Mitähän tuo höpöttää? Ensin ajateltiin, että meitä jukutettiin, mutta vähitellen saatettiin jopa uskoa se, sillä renkaan jälkiä ei kohta enää näkynyt missään. Samalla ohitettiin heittämällä toinen sekasarjan joukkue (Puuppola rules) ja siirryttiin koko kisan kärkeen. Saatiin siitä lisää buustia ja alettiin luukuttaa ihan kunnolla. Etkö Apsi pääse kovempaa? Muuten kyllä, mut toi vastatuuli tossa vähän puhaltelee. Kati heilutti ruoskaa ja vauhti vain kiihtyi. Tunne oli mahtava.

Mustikkaquest. Kisaajien keräämistä mustikoista leivottiin järjestäjän toimesta mustikkapiiras, joka suli suuhun pitkän päivän jälkeen. (Kuva: Lost in Kajaani)

Kati tuumailee (Kuva: Lost in Kajaani)

Haettiin rasti vastarannalta kahlaamalla, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. (Kuva: Lost in Kajaani)

Johanna kilpaili Lost Case joukkueessa, joka sijoittui naisten sarjan kolmanneksi. (Kuva: Lost in Kajaani)

                           

Rastille 11 mennessä olimme kasvattaneet noin 10 minuutin eron seuraavaan. Ohjelmassa oli kahden hengen melonta- ja yhden hengen juoksuosuus niin, että puolessa välissä vaihdettiin osia. Melonnan aikana oli myös kanoottipujottelua. Rastit löytyivät muitta mutkitta ja kasvatettiin ero kärkeen noin 15 minuuttiin. Oltiin siis vartti edellä kaikkia urosjoukkueitakin, mikä tuntui varsin eriskummalliselta ja ehkä liiankin hyvältä. Melonnan jälkeen lähdettiin taas fillaroimaan asfalttia pitkin kohti rastia 12. Kartan mukaan 2 kilsan jälkeen piti kääntyä vasemmalle, mutta meiltä risteys jäi bongaamatta ja vedettiin vaan pari kilsaa pitkäksi, kun suunnistajan aivot oli laitettu hetkeksi narikkaan. Virhe johtui yksinkertaisesti siitä, että olimme etukäteen katsoneet risteyksen olevan isompi kuin se olikaan. No eipä siinä mitään, meillä oli tällä kertaa varaa antaa hieman tasoitusta. Löydettyämme rastin jättiläisen luolasta (rastien etsiminen luolista oli siistiä) jatkoimme matkaa Paljakankallioille, josta oli huikaisevat näkymät Oulujärvelle. Ekan päivän maaliin saavuttiin noin vartti ennen muita, jonka jälkeen oli vielä lyhyt (noin 4 kilsaa) yösuunnistus upeassa Ärjänsaaressa. Oli todella upea kokemus hölkkäillä hiekkarannalla, kun kuutamo loisti taivaanrannassa. Olivatpa eräät nähneet myös revontulia.

Yösuunnistuksen jälkitunnelmissa (Kuva: Lost in Kajaani)

Seuraavana aamuna oli herätys klo 4 nukuttuamme jopa 2-3 tuntia. Heitettiin järjestäjän tarjoama maukas aamupala huiviin ja purettiin teltat. Kartat olimme ehtineet piirtää pian yösuunnistuksen jälkeen. Klo 6 ampaistiin liikkeelle. Fillaroinnissa mentiin kärjen vauhtia, mutta juoksuosuuksilla meillä oli hieman vaikeampaa Katin alavartalovamman vuoksi. Pysyttiin kuitekin kärjen tuntumassa hyvien ja riskittömien reitinvalintojen sekä virheettömän suunnistuksen ansiosta. Rastilla 2 oleva suosuunnistus oli mukava välipala, samoin rastilla 3 oleva eukonkantoquest. Meidän eukko oli juuri passeli siihen hommaan, sillä monet muut joutuivat tyytymään ukkoihin. Rastilla 7 yksi pääsi mikroautoilemaan ja kaksi pääsi tekemään laskutehtävää. Rastin 8 sotilassuunnistus oli viety upeaan ja haastavaan maastoon, jossa riitti nyppylöitä ja kallioita. Maastoon oli viety 10 rastia, joista viidellä oli jokin armeijaan liittyvän varusteen kuva. Käytiin 7 rastilla ja saatiin kuvat kasaan. 

Apsi ahmi rastien haussa ylimääräisiä kilometrejä.  (Kuva: Lost in Kajaani)

Kati hurjastelee (Kuva: Lost in Kajaani)

Lopussa oli varaa jo hieman löysäillä. (Kuva: Lost in Kajaani)

Sivilisaatioon (jos armeijan aluetta sellaiseksi voidaan kutsua) pääsy kahden päivän tetsauksen jälkeen tuntui auvoiselta. Rastilla 16 yksi tiimin jäsen pääsi laskeutumaan katolta alas ja kahden piti etsiä pimeähköstä rakennuksesta armeijan 0,000000001 lumenin lampulla kahta lappua, joista piti muodostaa lause. Ensimmäinen löytyi helposti, toinen yhteistyöllä Rajavillien kanssa. Rastilla 19 yksi pääsi suppaamaan, yksi vesihiihtämään ja yksi uimahyppäämään. Vesihiihdossa otettiin oma-aloitteisesti pieni humoristinen kisa Rajavillien kanssa ja se päättyi valitettavasti vastustajan voittoon. Olisiko tässä ollut koko kisan voiton ratkaisu? :) Rastilla 20 pelattiin frisbeegolfia, joka tiedettiin meidän vahvuudeksi. Saatiin hieman kaulaa Rajavilleihin, mutta rastin 22 juoksusuunnistuksessa nämä juoksuvoimaiset kaverit tulivat heittämällä ohi. Hieman jäi kismittämään, ettei tosissaan lähdetty kavereita haastamaan, sillä eroa maalissa oli vain 15 minuuttia Rajavillien hyväksi. Olisi ollut hienoa nöyryyttää myös Rajavillejä, mutta jätetään se seuraavaan kertaan. Voitettiin kuitenkin sekasarja yli 200 kilsan ja reilun 17 tunnin jälkeen reilun tunnin marginaalilla. Onnittelut Rajavilleille, muillekin pallisteille ja kaikille maaliin päässeille! Tulokset

Voiko ikuisista luusereista tulla voittajia? Voi, mutta joskus siihen voi mennä kohtuuttoman pitkä aika ja reitillä voi olla ylimääräisiä suppia ja soita. Toisin sanoen turpaan pitää ensin ottaa ja kunnolla. Totuuden nimissä on sanottava, että voittamaan tottunut Kati opetti meidät voittamaan. Hän istutti meidän jengiin oikean asenteen, ruoski tarvittaessa lisää vauhtia ja rauhoitteli jäbiä aina tilanteen mukaan. Roolitus toimi muutenkin hyvin. Apsi toimi veturina ja haki rasteja. Minä yritin saada tolkkua kartoista. Teimme hyvän suorituksen, meillä oli hauskaa ja joukkueessa oli hyvä fiilis.

Olimme nyt kolmatta kertaa mukana tässä seikkailussa ja kisa oli ainakin allekirjoittaneen mielestä paras tähänastisista. Kisa oli monipuolinen ja hyvin rytmitetty, vaikka toinen päivä venyikin hieman pitkäksi. Reitillä oli hienoja maisemia ja haastavia mtb polkuja. Ärjänsaaren yösuunnistus oli uskomaton kokemus. Questit olivat makeita. Kylpylä ja keitto kisan jälkeen olivat kuin piste iin päälle. On mielestäni hyvä, että on erilaisia seikkailukisoja, myös sellaisia, joissa on paljon questejä. Erilaisuus on rikkaus. Tattista vaan kaikille järjestäjille ja kanssakisaajille! Kumarrus Jukka Liuhalle ja Aleksi Nytströmille. Kun vielä sääkin suosi, ei voisi olla parempaa tapaa lopettaa kautta. Lost in Kajaani on noussut osallistujamäärältään maan suurimmaksi seikkailukisaksi eikä ihme. Muutenkin Kainuussa on hyvä pöhinä päällä, sillä he todella liikuttavat valtavasti ihmisiä upeilla tapahtumillaan. Tarina jatkuu jälleen ensi vuonna, saattaapi välissä olla myös jokunen talviseikkailu. Niitä odotellessa. Tehtävä suoritettu.

Artsi ja Kokkisen Kari kilpailivat Ullan kanssa Extremely lostin sekasarjassa. Ulla joutui jättämään leikin kesken sairastuttuaan flunssaan 1. päivän jälkeen. (Kuva: Lost in Kajaani)

Team 1Life loppusuoralla (Kuva: Lost in Kajaani)

Voittajien on helppo hymyillä. (Kuva: Lost in Kajaani)

Aiheeseen liittyviä linkkejä:  
http://www.kainuunsanomat.fi/.../lost-in-kajaani-kunto.../
http://areena.yle.fi/tv/2383895
http://yle.fi/.../vasyneet_isat_kadoksissa.../7466069
https://www.youtube.com/watch?v=zw5WvkXovLA

Kirjoitti Hotti

Naisen pääsykoe ja miten mies voi siitä selvitä.

Nainen aloita elämäsi seikkailu. Näinhän sitä autioon metsään huudettiin naisvahvistusta joukkoomme saadaksemme viime syksynä. Pääsykoe piti suorittaa välillä Utsjoki – Madonna di Camplio. Loogisesti puolesta välistä paikaksi valikoitui siis Oulu. Ja siksi naiseksi lajin maailmanmestari parin vuoden takaa. Joukkueen kipparina osakseni laskeutui siis urheilun kylmä kohtalo. Jos selviän tästä pääsykokeesta saan ehkä vielä joskus elämässäni urheilla.

Hyvä tervaus on mallisuorituksen perusta

Tapsa ei vaihda kameramerkkiä eikä pikku pojan virnettään

Urban ride Oulu, muutaman vuoden jatkunut keväinen traditio Oulussa jossa sinkuloijat, rupulikumi ja CX jengi kokoontuvat karttojen ääreen puolittain hupimielessä ja hieman enemmän tosiharjoituksena suhtautuen sille sairaammalle osalle eli mukaan lukien allekirjoittanut. Fillariliikkeen pihalle oli kerääntynyt kunnioitettava miltei kuudenkymmenen polkiijan sekalainen seurakunta. Aamu oli valjennut yhtä hilpeänä kuin koko kevät, silkkaan vaakatasoiseen räntäsateeseen. Voisiko tutummin kolmen viikon päässä olevaan Viron kisaan taas valmistautuakaan?

Oulu on hitech kaupunki, kengäsuojia myöten

Alkupaukusta reippaaseen vauhtiin kohti Kaijoharjua jossa tiedossa seuraavat kartat. Ullan kanssa homma skulaa heti, vuorovedolla ja nopeilla suuntaratkaisuilla eli Ulla huutaa perästä mihin kaartaa. Mies koulutetaan ensimmäisestä seukkaamisesta tähän, kyllä nainen kertoo mihin suuntaan sinun on syytä mennä. Todetaan, että reiskoissa tahmeet öljyt tänä aamuna, otetaan iisisti. Sen seurauksena ollaan myös karttoja hakemassa jälkijunassa ja valittavaksi jää vain Oulunsalo tai Haukiputtaan suunta joista jälkimmäinen valikoituu.

Alkaa armoton tuulitunneli testi, vanhalla E4:lla ilmaseinä puskee vauhdit pois ja kevään pölyt ilmanvaihtokanaviin. Vuoroveto jatkuu ja todetaan useampaan otteeseen, että alkuperäinen pläni lyhenee kuin mummot karjalassa. Isot pisteet on kaukana ja muutaman rastin jälkeen todetaan, että keskitytään pienellä haulikolla ammutulle rastikasalle keskustan molemmin puolin. Rasteja ei näissä karkeloissa leimata, vaan ne on kaikkea hauskaa autopaikkojen laskemisesta aina liikennemerkkien nähdyn ymmärtämiseen. Käytännössä pyöräytetään Virpiniemestä aina Asemakylälle ja takaisin Haukiputaan keskustaan. Homma rupee pelittään ja mennään sen verran sopivilla tehoilla, että ehditään rupatteleen myös siitä yhdestä elämästä, kuinka monipuolista se näillä ihmismarkkinoilla onkaan.

Ensimmäinen osuus plakkarissa ja uutta tehtävä paperia tulee eteen. Kun Ulla kuuntelee ohjeet, käytän ajan tehokkaasti käymällä pitkäripaisessa. Tämä teamin laajennus tulee vaatimaan kuohuvat maalissa ja pilven takaa paljastunut aurinko lisää juhlan humua. Seuraava tehtävä vie paikalliseen sekatavara taloon kumin paikkaussetin hintaa vertailemaan ja putiikin asiakaskunta seuraa hitaalla katseella mutaisia tulijoita. Lisää näkyvyyttä lajille, kohta joudutaan rajoittamaan osallistuja määriä paikalliskisoissakin…

Seikkalijan tassu lämpenee vasta jossain viidennen tunnin puolella ja meillä meno rupeaa maittamaan. Parikin cyclocross kuskia ihmettelee meidä tunkkaus nopeutta vähän yli sadan kilometrin jälkeen ja sellainenkin ihme nähdään, että maantiepyöräilijät peesaa maastopyöräilijöitä umpisuoralla asvalltitiellä. Vielä muutama rasti napsitaan kun todetaan että ilta kuuden aika raja alkaa puskemaan vastaan ja Ouluun on vaja parikymmentä kilometriä. Kokka kohisten sinne ja ehkä ensimmäisen kerran laskeutuu pieni hiljaisuus välillemme kun puskemme kolmenkympin keskarilla keskustaa kohti. Ei voi kun ihaillla tuon naisen kestävyyttä, vanhana maantiepyöräilijänä perässäkin saa tehdä tosissaan töitä.

Keskustaan saavutaan viisi minuuttia ennen määräaikaa ja vielä pitäisi jostain kuvanpalasista tunnistaa vuosisadan elokuvat. Ei aivan osu kohdalleen ja kun kerrotaan, että nää pisteet voisi pelastaa euroopanennätyksellä kympin tempoajossa muutaman rastin vielä pitkin keskustaa hakien, todetaan että pitäkää hei tunkkin.. siis pisteet ja myö mennään Hietasaaren maalin bankettiin syömään epäterveellisesti…

Summasummarun: loistava hauskuus kevään aloitukseksi, olemme saaneet kovan lisän teamiin ja itken ilosta että pysyin siinä kyydissä perässä. Kyllä vanha totuus on, että jokaisen naisen peesissä on mies. Kisassa miltie 130 kilometriä maastopyörällä 11 metrin tuulessa kuuteen tuntiin ja tuloslistalla ilmeisesti ensimmäisinä maastopyöräilijöistä. 

Totuuden nimessä sanottava, että koska porukka ajoi kolmella eri radalla ei näitä tuloksia voi oikeasti juuri vertailla. Makee treeni kuitenkin meille (vajaa 150 kilsaa yhteensä kun ajoimme kotoa kisapaikalle fillareilla), antoi jotain toivoa ihan kohtuullisesta kevään alkukunnosta.

Kun pääsimme himaan poksahti iloisesti selässä vajaat 80 kilsaa kannettu kuohari. Ensimmäinen lasi nousi sille, että uudet teaminjäsenemme ovat tulleet nostamaan tämän tekemisen uudelle tasolle. Toinen sille, että saamme vielä monet shamppajat maalissa tänä vuonna ansaitusti nauttia. Viro ja 48h kutsuu pian.

Nainen, aloita elämäsi seikkailu

Team 1Life vahvistaa jo ennestään uskomattoman kovaa joukkuettaan. Nainen, lue oheinen kaikissa maailman tunnetuissa lehdissä julkaistu ilmoitus ja tunnista itsesi.

Vapaamuotoiset hakemukset (odotamme innolla innovaativisuuttasi): 

harri.ruuska@tieto.com