Viro 48H EXTAR, saaga jatkuu...

Klo 04:00

Let the story continue… Lupuksen valot katoaa hitaasti mutta varmasti pitkien suorien olemattomien mutkien taakse. Hirven juoksu on vaihtunut trekki & hölkkä osastolle. AP:lla isoja vaikeuksia, kroppa ei jostain syystä käynnisty. Kolmen tunnin höyryäminen keulilla alkaa syödä itseäkin. Päästiin kartalle takaisin. Pusketaan pilkko pimeässä metsässä ja ryhdytään kalkuloimaan hiljaa mielessä, että tiukkaa tekee seuraavan melontaosuuden aikaikkunaan. Kerran sysimustassa metsässä tipahdetaan kunnolla kartaltakin, mutta pienellä varmistamis kierroksella päästään kuitenkin takaisin peliin mukaan. Hiljalleen aamu nousee, muttei fiilikset.

Nyt rupee jalkaosastolla olemaan vaikeata ja eteneminen enimmäkseen sitä trekkausta. 

Eteen tulee sähkölinjan pohja jossa vetistä suomaastoa ja kunnon ryteikköä. Ei auta, tätä pitää puskea vaikka silmissä pyörii ja jalka painaa. AP valittaa, että pyörryttää. Ulla taas osoittaa, että tämä nainen on marinoitu pitkän kärsimyksen liemissä. Vauhti sen kun vain kiihtyy ja osat vaihtuu kun hän kannustaa nyt meitä vauhtiin. Mielessä pyörähtää, että ollaan taas sillä kuuluisalla peruskunnon oppitunnilla.

Kun suosta selviää, eteen tulee ensin pitkät pitkospuut ja perään tämän kisan todellista extreme mättöä eli sepeliteitä joissa kivimurskan halkaisija lähenteli miehen nyrkin kokoa. Näitä teitä oli jo ensimmäisessä pyöräilyosuudessa todella paljon ja niissä vauhdin pitäminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Pyörän päällä oli kuin rodeossa sen pomppiessa kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt juoksu osuudella tuo herkku oli vielä pahempaa ohuiden suunnistuskengien alla ja tien reunoja hyödynnettiin harvinaisen tarkkaan.

Klo 06:30

Melontaan juuri ja juuri aika rajassa ja hilpeissä tunnelmissa tutuille pintavesien läpyttely osuudelle. Meno oli yhtä hidasta kuin aina ennenkin. Tästä ei tule meidän bravuurinumeroa vaikka ommeltaisiin mela käpälään kiinni. Tuttua virolaista joki sekameteli soppaa eli kaatuneita puita, tiukkoja mutkia, roikkuvia pensaita ja ruskeata vettä. Koska homma on mielenkiintoista kuin eduskunnan kyselytunti alkaa silmä luppasemaan itse kullaisellakin. Ullan mela kopsahtaa useammankin kerran ja sitä seuratessani alkaa itsellänikin tehdä tiukkaa komentosillalla takana hoitaa jonkinnäköiset ohjaustoimenpiteet.

Pari rastia lompsitaan juosten rannoilta, mutta viimeistä edeltävällä joudutaan toteamaan, että aika loppuu kesken. Vihdoin noin viiden tunnin lappamisen jälkeen joki tulee Peipus järvelle joka on käsittämättömän iso lätäkkö. Vastarantaa ei juuri näy ja tunnelma on kuin merellä. Jälleen kerran osuuden aika raja alkaa puskemaan päälle ja hommaan saadaan hieman uutta puhtia. Kolme kilsaa ennen loppua haetaan vielä yksi rasti melkein kontaten, niin on neljän tunnin kippurassa istumisen jälkeen jalat jumissa. Vihdoin noin 18 tunnin paahtamisen jälkeen ensimmäiseen vaihtoon jossa odottaa lisää juotavaa ja hieman syötävääkin. Tässä toisen pyöräilyn osuudessa joudutaan tekemään ensimmäisen kerran päätös, että rasteja haetaan maltillisesti meikäläisen jalan tilannetta kuulostellen. Osuus on vain 1,5 tunnin siirtymä seuraavaan trekkiin.

Klo. 1300

Fillarointi oli tuskaista. Jalka brakaa ja alkaa käydä tunti tunnilta jäykemmäksi. Pelkkä kevyellä vaihteella pyörittäminenkin alkaa sattua ja isommalla vaihteella vääntäminen miltei mahdotonta. Koko etureisi kuin tulessa, polvi kipeä. Kivvoo hommaa, ei ollut laskut eikä naiset mielessä viimeiseen kymmeneen tuntiin. Ennätys sekin.

Klo. 1430

Seuraavan trekkiosuuden vaihdossa ja ensimmäisen kerran taukokassilla omien ruokien ja juomien pariin. Taitaa olla tähän mennessä ennätys meille, 21 tunnin osuus ilman muita täydennyksiä kuin pari kertaa vettä ja hieman hillo leipiä järkkäreiltä. Tarkkaavaisimmat GPS seurannan seuraajat huomasivat varmaan tässä vaiheessa, että 1Lifen pallukka ei paljon liikkunut. Todettiin, että nyt otetaan pitkä tauko ja haetaan vain muutama rasti. Koitetaan josko meikäläisen kinttu yhtään toipuisi jos tankataan kunnolla ja levätään hetki. Saan jopa vartin unet aikaiseksi kovalla terassilla nukkuen. Lämmöstä ei ole puutetta, mittari hakkaa lukemia varmaan lähempänä kolmeakymmentä.

Ammattiseikkailijana annan TV haastattelun kameramiehille ja kerron hilpeänä, että mun kinttu on paska mutta tää kisa upea, noin niin kuin lyhyesti viiden minuutin haastattelu referoituna. Katselen muiden teamien toimintaan ja en voi kuin ihailla esim Lupuksen toimintaa: meno vain paranee ajan edetessä ja hetken torkkujen jälkeen teami lähtee just eikä melkein seuraavan aikaikkunan auetessa liikkeelle. Tää on kova ja kovien ihmisten laji.

Lähdetään tunnin elbaamisen jälkeen suorittamaan osuutta käytännössä kävellen ja haetaan Peipus järven upeilta hiekkarannoilta muutama rasti. Homma huipentuu kahluuseen järveen jonka vesi ei takuulla ollut kuutta astetta enempää. Vaikka rasti ei ollut kuin muutaman kymmenen metrin päästä rannasta ja enimmillään vettä rinnuksille saakka sai Ulla kuulla kahden aikuisen miehen valitusta siitä kuinka kulkuset oli kovilla. Siitä on kauan kun suomalainen mies selvisi talvisodasta… Meikäläisen kipeälle jalalle tämä kylmähoito tuntui kuitenkin tehoavan ja seuraavaksi siirryttiin viime vuodesta tutulle saunarastille: kymmenen minuuttia löylyissä ja vasta sitten sai jatkaa matkaa. Väsy näkyi joukkueessa ja AP tais jo miltei ehtiä uneen ylälauteilla.

Klo 1600

Takaisin pyörän päälle, mihinkäs muualle. Jalka ongelmat senkuin pahenee. Nyt tulee eteen ne viimeiset arkun naulaukset, joudun toteamaan että Ruuskan poika siirtyy ensimmäisen kerran ihan oikeasti hinattavaksi näissä karkeloissa. AP veturiksi ja se sonnihan repii vaikka kantoja polkien. Tulen perässä ja yritän auttaa polkemisella sen kun pystyn, mutta silti yhdistelmä riuhtoo AP:n pyörää muutaman kerran aika hurjan näköisesti tiukkojen nousujen ja laskujen seuratessa toisiaan. En vain pysty nousuissa paljon polkemaan vaikka itkua vääntäisi. Yritetään välttää niitä edellä mainittuja sorateitä luovilla suunnistusratkaisuilla, mutta niin vain eteen tulee tätä täristin herkkua joka puolella.

Parin tunnin vääntämisen jälkeen tulee sitten totuuden paikka eteen. On pakko istuttaa teami vaellusreitin nuotiopaikalle istumaan ja palaveeraamaan. Tämä ei nyt toimi. Miltei vuorokausi on tullut menty koko ajan enemmän kipeytyvällä jalalla ja edessä toinen vuorokausi josta arviolta 15-18 tuntia jalkaisin etenemistä pyörällä, rullaluistellen ja trekaten. Jalka ei taivu enää kyykkyyn menemiseen, polkeminen on yhtä hyytelöä meikäläisen puolelta. Jos jatkan, en tiedä mitä se tekee loppukauden kisoille. Meneeko kinttu sellaiseen kuntoon, että seuraavaan Rokuan kisaan en enää sitä kuntoon saa?

En tiedä miten tämän nyt muotoilisi, mutta vaikka olen saanut kuulla että keskimäärin neljännes seikkailukisoista keskeytetään (ja se koskee kaiken tasoisia joukkueita) ei päätös siitä ettei vuoden valmistauduttu kisaa saadakaan päätökseen ole koskaan kovin helppo. Ei edes silloin kun tietää, että kyseessä on kuitenkin oma terveys. Näissä karkeloissa on aina välikuolemia ja kipuja & kramppeja siellä täällä, mutta motivaatio rakennetaan sellaiselle tasolle että ne yleensä kestää. Ja kun sellaisen päätöksen joutuu tekemään yhden teamin jäsenen vuoksi, tietää kantavansa aina jonkinlaisen syyllisyyden tunteen siitä tiedosta että on tuottanut pettymyksen teamin jäsenilleen. Nyt tämä oli kuitenkin tehtävä ja asetin viimeisen kerran hinausköyden AP:n avustettavaksi ja lähdimme puskemaan kivikkoisia ja pölyisiä teitä vielä viimeisen kerran pari kymmenen kilometrin päässä odottavaan seuraavaan vaihtoalueeseen.

SEURAAVASSA OSASSA LOPPUTUNNELMAT JA TESTAMENTTI!

Kivun ja selittelyn sallimissa rajoissa (osa I)

Olen läskimaha-puskaneiti-turboselittäjä-wannabeurheilija. Bloggaava lifestyle multi-muka-sportti. Nöösö joka ei kestä edes 24 tuntia pikku hikoilua. Viimeksi kun tuli näin paljon pataan tultiin kolme vuotta sitten AC24:stä, tällä kertaa Viron XTAR48:sta. Tunnelma jälkilöylyissä kuitenkin joiltakin osin eri, mutta kyllä tässä vanhoja tuttuja mausteitakin on löylyveden seassa. Siitä seuraavassa.

Tavarajuna Viroon 14.05

Näin ne vuodet vain vierii ja yhtäkkiä oli taas vuosi kulunut siitä kun ensimmäinen onnistunut 48 tunnin suoritus oli teamilla kasassa Viron tuliaisina. Yhden elämän kuvioissa tapahtui paljon muutoksia kuluneen talven aikana ja sen myötä aivan uusi kööri lastautui taas Tallinnan lauttaan, Ulla & AP & Nöösi. Auton väri ja merkki sentään pysyivät samana.

Jälleen kerran Viron kisa otettiin kauden ohjelmaan sellaisena alku sesongin valmistavana harjoituksena ja samalla vielä vähän niin kuin sisäänajo turneena Ullalle tähän maineikkaaseen teamiin. Maineen laadusta tai määrästä ei tässä yhteydessä kommentoida. Viime vuodesta oppineen kisa-alueelle mentiin osissa paloitellen matka Oulu-Jyväskylä ja Jyväskylä-Ontika. Myös majoitukseen panostettiin ja kisamestari Heigo vinkkasi meille loistopuitteet seikkailijoiden akkujen lataamiseen ja kamojen bunkraamiseen ex-alppihiihtäjä Kalle Palanderin pariskunnan vasta osittain hiljattain valmistuneeseen kartano majoitukseen. Tästä matkan osiosta olikin muodostuva eräs yhren elämän mittasuhteet täyttävistä elämyksistä.

Niin siis vähän toista päivää kisapaikalle matkattiin ja täytyy sanoa, että suomen alku kevään sää korreloi tällä kertaa hyvin joukkueen sisällä poikivan tunnelman kanssa. Uuden kokoonpanon kanssa ei ainakaan matka käy tylsäksi ja muutamia ehkä pidemmällekin elämään jääviä lausuntoja saatiin verbaali voimistelussa muotoiltua. Muunmuuassa autoa purettaessa kohteessa AP motkotti ettei saa kamoja takapenkin takaa kun hujoppi vetää etupenkin takakonttiin kiinni johon allekirjoittaneen oli pakko todeta, että mitä tuollainen pygmi mitään isojen poikien leluista mitään tietää. AP:n vastaus ”notta tollasella kykloopilla ole mitään suun soittamista asiasta” mietityttää minua vieläkin, että minkä korrelaation se noista kahdesta sanasta löysi? No, tää ei varmaan ihan aukea ulkopuolisille tähän kirjoitettuna, mutta väsyneenä vuorokauden ajamisen jälkeen tuollaiset jutut vain hitsasivat porukkaa kasaan kuin hitsauspilli.

Kalle P otti rennon iloisesti vastaan meidät majoituksessa ja palvelu oli sanalla sanoen kohdillaan. Potkittiin palkinto Audien renkaita ja pakollinen ryhmis kuva isännän suurimman ylpeyden, CCCR:n suurimman lahjan ihmiskunnalle Ladan edustalla. Isännällä on touhugeenit edelleen tallella kun majoitusrakennuksen remppaa väännettiin aina puoleen yöhön saakka. Silti hyvät unet saatiin alle ja aamulla herättiin ihan oikeaan aamupalaan ja maalaistalon tunnelmaan.

Lähtöpäivä 16.05

Aurinko möllötti täysin kirkkaalta taivaalta ja lämpötila hilautui koko ajan ylöspäin. Isäntä lupasi meidän levitellä kisa kamat terassille ja siitäkös yksi kartanon tilus saatiin taas täyteen seikkailu-urheilu aiheista tilpehööriä. Jostain nurkasta tulee varmaan vastaan vielä vuosienkin päästä yksi geeli pakkaus. Huvittavaa sinänsä, nimittäin jatkotarinan osalta, ensimmäistä kertaa valmistauduttiin niin hyvin kisaan että jopa hinaus välineitä pyörien välillä tuunattiin ja testattiin. Tämän uuden, suorastaan harkitsevan ja ennakoivan elementin toi kyllä Ulla tähän poppooseen.

Kuten lukija voi tästä kaikesta päätellä tähän lähtöä edeltävään hetkeen mennessä kaikki oli enemmän kuin pulkassa onnistuneen kisan osalta. Tähän hommaan on jo sillä tavoin päässyt sisälle, että jopa nuo kisan alun hässäkät tuo mukavat vibat ja mieli oikeasti halajaa kärsimysten mutaiselle areenalle. Maailmankaikkeuden perimmäinen tarkoitus on kuitenkin opettaa ihmiselle kuinka pieni oletkaan ja siksi erään ihmispoloisen kroppa oli kohta hajoaman noin 24 tuntia myöhemmin…

Lähtö 16.05 klo 19:00

Poppi raikaa ämyreistä ja toistasataa päistä ääriurheilijaa ryntää prologin karttoja hakemaan yllättävän ison yleisön äimistellessä touhua. Ensimmäinen kartta näyttää taas ratamestarin kieron luonteen ja läpyskässä on vain kisakeskus, rastiympyrät ja pohjoisviivat. Muuten pelkkää tyhjää. Just. Tuttu taktiikka 1Lifessa, seurataan muita! Ja aivan, näinhän sitä saa porukan hajoamaan jatko-osuuksille kun leimauksiin jonotetaan kuin Kim Jonin haudalle. Käpälät rullaa kuitenkin ja pyöräily osuudelle ihan ok asemista. Tässä onkin tärkeätä, ettei missaa yhtään minuuttia kun on enää 47 tuntia ja 35 minuuttia kisaa jäljellä.

II osuus klo 19:35

Ja sitten tubeless taas laulamaan. Tänä vuonna kisaformaatti oli karttojen osalta hieman erinlainen ja koko kahden päivän kisa käytiin käytännössä yhdellä kartalla. Johon rastit piti tuttuun tyyliin itse piirtää kisakeskuksen mallikartoista, mutta tällä kertaa koko vuorokaudelle kerralla joka oli suunnistajalle aika haasteellinen urakka. Vinkki vitonen, tällaiseen kisaan kannattaa varautua kahdella eri värisellä tussilla. Voi nimittäin merkata sen toisen päivän rastit eri värillä ja ei sitten näkökentässä vilise koko euroopan ja vuoden vertaiset rastiviikkojen merkinnät. Jalat pyörii, ilma  lämmin kuin karhun hönkäys ja into piukeana kun vihdoin taas mennään eikä meinata.

Klo. 24:00

Nyt on tunkattu vauhdilla. Neljä tuntia ja 104 kilometriä filitsolla. Yhdessä palotornissa kiipeilty ja yhtä lukuun ottamatta kaikki rastit haettu. Tiesimme menevämme kärjen vauhtia. Vain yksi pieni pummi, muutoin loisto suorittamista. Kipusin torniin hiukka muiden jäljessä ja siitähän saa tietenkin vittuilut niin teami kavereilta kuin TV kuvausryhmältä. On tää palkitseva laji, yhteisöllistä kuin halon hakkuu. En viitsinyt avautua, että pientä ongelmaa sarana osastolla käpälässä. Jokin juilii etureidessä, mäessä ei pysty vääntämään. Tana, tää on mun vahva laji mitä jää jäljelle jos tämäkin brakaa? Kaljuuntuminen? Ensimmäinen naula arkkuun tömähtää pohjaan saakka.

Osuuden loppuun reippaasti ennen sulkeutumisaikaa (sama kisaformaatti siis kuin viime vuonna, osuuksien sisällä mahdollisimman paljon rasteja, ylimenevästä ajasta sakotetaan). Ehditään ottaa hyvät levot ja syönnit plus miettimään strategia ennen seuraavan pitkän trekki osuuden alkua. Eli pidetään ruotsalainen palaveri jossa löydetään kaikki vaihtoehdot eikä tehdä yhtään päätöstä. Tästä toinen naula arkkuun. Kisan myöhemmin voittava joukkue kehuu meidän vauhtia. Pitäiskö hälyytyskellot soida kun entinen maailmancupin hiihtäjä kehuu normitallaajan nopeutta?

Klo 01:00

Mihin ne menee? Haetaanko kauemmat rastit? No seurataan vähän matkaa. Hyvä strategia, kannattaa juosta perään Vaarojen ultramaratonin voittajan, maailman cup hiihtäjän ja ties minkä über suorittajan perässä. Vauhtia pitää siihen malliin, että Ulla ja AP suorittaa vaatteiden vähennyksen vauhdista kun ei voi pysähtyä, muuten katoaa perävalot (kaikilla siis oikeasti kypärässä taaksepäin näyttävät varoitusvalot). Mietin itsekseni, että pysähtyen tuohon operaatioon olis menny 42 sekuntia, nyt juosten kymmenen minuuttia.

Jalkaa brakaa, ei niin paljon kuin polkiessa mutta jokin hinnaa silti. Rupee ottaa pannuun. Tetsataan toista vuorokautta tänne, pantataan talo jotta saadaan katettua kaikki kamat ja muut kulut ja muutaman tunnin jälkeen leviää kroppa. Just siihen tilanteeseen teami kaverit tuumailee takana, että kun saatas tuo kippari pysymään valojen perässä. Eräs mietitty strategia taolla oli (josta ei siis tehty päätöstä kuitenkaan) että säästellään minun kinttua jonka ongelmat oli pakko tunnustaa. AP erehtyy sanomaan tuon ääneen ja jokin naksahtaa. Selevä, minähän pysyn.

Sen jälkeen metsä on täynnä Ruuska nimistä hirveä. Pusken läpi ojien, kuoppien ja kai näin jälkikäteen tuumien pikkaisen tiheän metsän kuin idän pikajuna. Nyt ei jää perävalot. Nyt rupee jäämään perävaloja, taaksemme nimittäin. Nyt rupee kuuluumaan toisenlaista keskustelua takaa, ei pysy perässä, en oo koskaan menny kisassa näin lujaa. Jaaha, ei kelpaa tänään sitten mikään.

Klo 03:00

Ne kaksi alun perin suunniteltua rasti on nyt haettua alle kahden tunnin puolimaratoni ajassa, mutta pikkanen ongelma ettei enää tiedetä missä ollaan. Nyt olis hyvä pysyä edelleen niiden perävalojen perässä jotta päästään taas tästä ryteiköstä kartalle. Kirsikaksi kakkuun Ulla parkaisee takana, nilkka muljahtaa. Tää on sellainen emäntä, että tässä tilanteessa luovuttaa vaan vähän kamoja allekirjoittaneelle kannettavaksi ja sanoo notta ny ei pysähdytä jotta menee tunto jalasta. Ja kun kerran kipparilla on höyryjä, pysyy nyt vain niiden valojen perässä. Ja ravaaminen hirvellä jatkuu. Teami tulee jossain perässä, koittaa nähdä meikäläisen perävalon. Tätä kun jatkaa neljättä tuntia ja pikkasen kipeellä jalalla niin arvatkaas mitä tapahtuu? Rupee himmeneen omat ajovalot.

Xtar 48h will start soon

Tonigh is a start for Xtar 48h in Estonia. At 19.00 Ulla, Ari-Pekka and Harri from Team 1Life start their long race and go to dark forest. If everything goes just fine, they shoud be finishers at 19.00 on saturday. Let's keep thumbs up. You can follow their trip from our facebook.



It seems that it's not possible to manage without sweating

Estonian XT-Adventure Race (EXTAR) is 48 hours race full of adventure, going beyond the limits, enjoying the company of your friends and beautiful Estonian nature. IV EXTAR is held in May 16-18 2013 in Ida-Virumaa, where three-member teams can test their own and their competitors’ limits in trekking, roller-skating (-skiing), canoeing and biking.

 

Serious faces in last year race

Viro XTAR 48 h kipparin kisaselostus

No niin, on tullut taas aika raportoida erään merkkipaalun pystytystä Team 1Lifen harhailussa seikkailu-urheilun sumuisilla vuorilla. Varoituksena lukijalle jo etukäteen, että seuraavassa tekstissä on kipua ja kärsimystä joka saattaa järkyttää herkimpiä lukijoitamme jotenka vielä on hyvää aikaa vaihtaa seuraavaan blogiin (esim. tuolla ihmissuhde puolella on paljon helpompia avioero juttuja jne…). Taas tuli todistettua, että kivusta on lyhyt matka nautintoon.

Jotenkin käsittämättömästi tämä talvi taas lurahti johonkin ja vaikka vasta tuntui, että Rokua 24h:n jälkeiset suota pursuavat reput ja kengät saatiin pestyä niin yhtäkkiä oltiin taas pienessä paniikissa shoppailemassa kamoja Viron kisaa varten. Matti oli tänä vuonna hankkinut niin hyvät sponsorisopimukset, että näihin investointeihin ei tarvinnut myydä kuin osa lapsista ja taloista. Olen jo pitkään ihaillen sivusta seurannut kuinka tämä teami osaa kehittää simppelistä projektista Kreikan hallitusneuvottelujen kaltaisen härdellin. Kun alla oli vielä allekirjoittaneella samalle viikolle tuhannen kilsan duunimatka köröttely alko tuntua, että tällä toheltamisella reissun eväät oli syöty jo lähtiessä.

Kahta päivää ennen kisapaukkua ladattiin eläkeikäinen eemelini niin täyteen seikkailu aiheista tavaraa, että tuli samalla todettua että tässä saksan ihmeessä on ilmeisesti säätyvä takajousitus muutoin tuon tähden pitäis osoittaa kohti taivasta. Hilpeässä tunnelmassa lähdettiin Oulusta tunkkaamaan himmenevään iltaan kohti välistoppia Jyväskylän tienoilla saaressa makaavaa Matin vanhempien mökkiä.

Pikku soutelut edestakaisin yöllä usvaisella järvellä, onneton kämpän lämmitysyritys ja komiat kolmen tunnin unet ja matka jatkui kiireellä kohti aamun Tallinnan lauttaa. Kun päästiin ulos kelluvasta aikuisten seikkailupuistosta vastaanotti Viron kuuma kesä meidät suloisella 24C lämpötilalla. Kuten myöhemmin todeksi osoittautui, tämä oli vain yksi monista ratamestarin tilaamista jipoista joilla vedätettiin suomalainen seikkailija uskomaan, että tästä tulisi ”day in the park”.

Puoli päivää tahkottiin kisapaikalle Otepäähän ja loppumatkasta todettiin, että maasto on kuin jättimäistä krokotiilin selkää: koko ajan lyhyitä ylös alas mäkiä ja paikka paikoin vielä jyrkkiä sellaisia. Varmaan on, että pohkeet ja etureidet tulevat saamaan hoosiannaa näissä maastoissa. Miltei tasan vuorokauden matka tyhjensi allekirjoittaneen autokuskin akut ja ensimmäinen operaatio jonka suoritin huoneeseen päästyäni oli vaakatasoon asettautuminen. Jäbät jatkoivat tuttuun tyyliin panikointia tuliko ne lakut ja vaihtosukat sittenkin siihen toiseen lodjaan…

Illalla tankattiin komeassa golf clubin yhteydessä olevassa ravintolassa ja suunnattiin kohti todella hienoa ex-pressamme mukaan nimettyä saunaa järven rannalla jossa odotti myös GeoPark Challengin teami. Puukiuas pukkasi suloiset kostean lämmöt ajamisen ryvettämälle kropalle, järven vesi poisti talviturkin, mutta Kekkosen kaljuvahaa ei löytynyt mistään. Olis nimittäin tehty brasialainen vahaus meidän länkisäärille ilmanvastuksen vähentämisen nimissä…

Aamulla sai herätä mihinkäs muuhunkaan kuin jätkien säätämiseen. Joukkosuggestion uhatessa kierrosten nousevan yli punarajan päätin ottaa paritkin torkut päivän mittaan, tosin viimeinen meinasi kostautua kun heräsin viisi minuuttia ennen kisainfoa ja silmät ristissä unohdin reittikirjan. Sään suhteen kattaus alkoi vaikuttaa selvältä: elohopealla ja ilmanpainemittarilla oli sama suunta – alaspäin. Vettä tuli kuin Esterin koko suvun ahterista.

Kippari kokous oli hilpeä tilaisuus kastuvine papereineen ja viron kielen ihmettelyineen. Ystävällisten kisakolleegoiden ja jonkin verran suomea osaavien kisajärjestäjien toimesta suurin osa tuli kuitenkin ymmärrettyä (kai) ja takaisin hotellihuoneeseen kertomaan ohjeet jätkille jotka tässä vaiheessa oli jo pakannu puolen tusinan seikkailukisan varusteet. Kun jätkillä silmät seiso päässä ja sykemittari hakkasi kahtasataa olis ollu varmaan turha yrittää selittää, että meitä lähtee vaan kolme tästä teamista tolle reitille ja edes läpeensä latvasta laho seikkailija ei saa vedettyä kahtasataa energiapatukkaa yhden kisan aikana…

Kisan luonne oli sellainen, että kisa oli jaettu 19 eri osuuteen joissa aukeamis ja sulkeutumisajat ja seuraavalle osuudelle saattoi lähteä vasta kun se aukesi (yleensä noin 30-60 minuuttia ennen seuraavan osuuden alkua). Jos myöhästyit osuudelta, menetit kaikki siellä hankitut pisteen ja sait vielä sakkoa päälle. Noiden osuus aikojen sisällä sait hakea niin paljon rasteja kuin ehdit. Kartat tultaisiin saamaan aina vasta juuri ennen lähtöä ja rastit piti piirtää itse mallikartasta. Lisäksi joillakin rasteilla tulisi olemaan lisäkarttoja joiden avulla voisi hakea vielä bonus pisteitä. Suhteellisen haastava homma siis suunnistajalle, mutta toisaalta jättää myös tilaa taktikoinnille koska useimmilta osuuksilta oli pakollista hankkia vain minimissään yksi rasti.

Sitten koitti taas hetki jolloin seikkailija kääntää kaikki normaalielämän kytkimet pois päältä, sulkee ääreishermoston viestiradat, asentaa lobotomia-appsin latvaan, pyöräyttää sisäiseen ajastimeen tavoiteajan (48h tällä kertaa), katsoo teami kaveriaan silmiin, tömäyttää nyrkit yhteen ja toteaa: sitten ei keskeytetä, loppuun saakka. Tässä lajissa on kyse motivaatiosta ja tuolla lyhyellä hetkellä se rakennetaan lopullisesti. Pienikin epävarmuus ja takuulla keskeytät. Kaikilla olikin varmaan siksi ihan helvetin epävarmat ilmeet. Viro here we come!

Lähtö oli vauhdikas noin tunnin rastisuunnistus jossa jo ensimmäinen monista tulevista ratamestarin jipoista kävi selväksi: kartta oli riekalainen kuin seikkailijan ahteri ja rastien välillä joutui joko ottamaan riskejä tuntematta maastoa tai sitten turvallisesti kiertäen pidempi reitti, mutta kartalla. Tässä vaiheessa porukka oli kuitenkin vielä niin kasassa, että meidän oli helppo peesata paikallisten perässä jotka selväsit tunsivat maaston. Osa jengistä oli kuin piknikillä ja näppäili valokuvia rasteilla ja mietin, että mitenkähän tuon valokuvaus harrastuksen käy muutaman sadan kilsan tetsailun jälkeen…

Lähtö oli myöhään illalla klo 20.00 jotenka oli selvää, että pimeyteen sukellettaisiin jo pian ensimmäisen varsinaisen trekkaus osuuden  aikana. Veden tulo taivaalta senkuin lisääntyi ja tiet oli sen johdosta liejuiset ja mutaiset. Kostea maasto imi kaikki otsalampun 1000 lumenia jo muutaman metrin päässä. Tämän osuuden kartta oli varsinainen ratamestarin sadistinen unelma: pian kävi selväksi, että kyseessä oli joku toisen maailman sodan aikainen venäläinen läpyskä jossa värit oli väärinpäin, suurin osa puolivuosisataa nuoremmista taloista ja teistä puuttui, hakkuu aukeat ja metsän reunat ihan jossain muualla kuin mitä kartalla näytti jne.

Ensimmäiset kaksi rastia napattiin hyvällä juoksutahdilla virolaisten perässä, mutta pian toisten seuraaminen osoittautui huonoksi taktiikaksi kun parinkymmenen hengen porukka oli kollektiivisesti yhtä hukassa. 15-20 minuutin häröilyn jälkeen paikallistimme itsemme taas jostain päin Viroa ja rasti löytyi järkyttävän tiheästä metsästä erään luhistuneen maalaistalon takaa. Tästä päätettiin oikoa seuraavalle rastille sellaisen sotatantereen läpi, että mielessä kävi että jos tämä maasto on kaikkialla samanlaista (kaatunuteita puita metrin välein, suon silmäkkeitä, mäkeä mäen jälkeen, tiheää pusikkoa jossa joka toiseen oksaan tarttui johonkin osaan miehestä jne.) niin 48 tuntia ei riitä edes, että päästään tältä ensimmäiseltä osuudelta pois. Matkan varrella pienellä tuurilla huomattiin vastaantulevista valoista pienen piston takana oleva kolmas rasti ja samalla törmättiin Mäkisen GeoPark Challenge porukkaan. Hetken saatiin loppuosuus maistaa maailmanmestarin vauhtia ja mäkistä maastoa tahkotessa mietin, että valitsikohan Seppo kisapaikan sukunimensä mukaan…?

Kolmannelle osuudelle maastopyöräilyyn yön selkään ja tässä vaiheessa takana reippaasti yli puoli maratonia. Normaali elämässä tässä vaiheessa vaimo käärisi hellästi peittoon ja ojentaisi väsyneeseen käpälään kupillisen marjasoppaa ja porukalla onniteltaisiin ja ihmeteltäisiin, että onpa kyllä kova jätkä kun teki noin hurjan urheilusuorituksen. Seikkalijalle ojennetaan ilmeettömästi seuraavan osuuden kartta ja toivotetaan onnea, että repussa on safkaa riittävästi seuraavan 18 tunnin ja reippaan kahden sadan kilsan tetsaamiseen kylmenevässä yössä ja kaatosateessa.

Seuraavat tunnit yössä oli se kuuluisa emotinial low, märkää, mäkeä, mutaa, pimeyttä ja kylmyyttä luita myöten. Hokkanen oli vetänyt ennen kisaa ihan eri lääkkeet koska miehestä ei välillä näkynyt kuin heikko kajo otsavalosta taivaanrannassa, Valtasen kanssa jopa maastopyöräily (joka on yleensä kuitenkin meidän vahva laji) oli nihkeää kuin hiihto hiekkatiellä. AP:lla oli ruuansulatusosastolla myötätuntolakko päällä ja hississä illan eväät valmiina tulemaan ylös kun vaan nappia painais. Jokin tosiaan painoi omiakin jalkoja, oliko sitten raskas tulomatka vai kurja lapsuus. Lähtiessä naamariin tunketun pitzan täytteitä ei tarvinnut muistella, maku kertautui suussa viiden minuutin välein. 


Jossain vaiheessa aamuyöstä nojailtiin pyöriin ja kyettiin vaan hokemaan porukalla, että tästä ei kurjuus voi lisääntyä. Kylmä oli niin, ettei energiapatukan pakkausta saanut auki, vetoketjua liikuteltua tai oikein edes ohjaustankosta pidettyä kiinni. Sateen kastelema metukka leipä pyrki osumaan nenään ja rinnuksille kun koko äijä tutisi kuin Eemeli vanhainkodin diskon viimeisillä hitailla. Eteenpäin vei vain ajatus, että muutaman tunnin päästä nousee päivä ja aurinko ryhtyisi lämmittämään. Totuushan kylläkin oli se, että ensimmäisen kerran aurinko lämmitti ja sade loppui joskus puoli vuorokautta myöhemmin, mutta olennainen osa tätä lajia on oppia kusettamaan itseään.

Pitkän, pitkän yöpyöräilyn jälkeen harmaa valo tuli maailmaamme ja vaihto rullaluisteluun odotti. Tässä vaiheessa kroppa oli niin jäässä, että liikkuminenkin oli jo robottikävelyä. Jätkät olivat hieman paremmassa hapessa coretex takkeineen, mutta meikäläinen oli ammattimiehenä ottanut takin joka kastui läpimäräksi heti ja haihdutti loputkin lämmöt kropasta. Järjestäjät järkkäsivät ystävällisesti nuotion parkkipaikalle ja sain siinä jotenkin vähän lämpöä kroppaan samalla kun teamikaverit tekivät miehen työn ja piirtelivät seuraavat kartat rullaluisteluosuudelle vaikka olivat takuulla jäässä hekin. Opimme tässä vaiheessa, että rullaluisteluosuuksilla pisteitä oli reippaasti lyhyemmällä ajalla ja puskemisella tarjolla ja näihin kannatti keskittyä maksimoimaan kokonaispistesaalis. Mäkisen porukka osoitti jälleen kerran tällä osuudella miksi joukkueessa on plakkarissa myös muutama luistelun SM mitali, aivan kuin idän pikajuna olisi ohittanut…

Rullaluisteluosuus vaihtui taas seuraavaksi tarpomisvaihteelle ja edessä oli pitkähkö trekkauspätkä. Rullis sai sen verran lisää hiillostaa pannuhuoneeseen, että lämmöt koneessa saatiin melkein käyntilämpötiloille. Tämän johdosta otettiin uhkarohkea taktiikka ja lähdettiin VK:n (vaihtoalue) suhteen hieman poispäin suuntautuvalle reitille, ajatuksena vetää ”pikkanen oja” kahlaten yli ja ylimääräisiä rasteja siltä suunnalta. Heti kävi selväksi, että kipparin Ruuskan juoksut oli taas hetkeksi juostu ja jalkaosastolta oltiin pekkas-lomilla.

Homma meni lompsimiseksi ja tässä vaiheessa ruvettiin silmäilemään karttaa uudella silmällä: tonne vaihtoalueellehan on puolen euroopan matka ja tällä vauhdilla Kreikka ehtii irrota eurosta. Uinnit jäi ja uusi suunta piti ottaa pitkin universumin pituisia maanteitä mahdollisimman suoraan kohti VK:ta. Jätkillä oli tässä vaiheessa virtaa vaikka satasen aitoihin, mutta meikäläisen masiina vaati ottamaan yhteyttä huoltamoon. Hammasta purren yritin lompsia teamin perässä ja Masa tarjoutui ystävällisesti ottamaan hetkeksi reppunikin jotta saataisiin edes hetki juoksuaskelia aikaiseksi. Nöyryytystä lisäsi Lupuksen teamin ohi juoksu johon jäbät olisivat voineet vastata satanolla, mutta minkäs teet kun tässä kisassa ei saa haudata välille teamin jäseniä…

Armahtava kajakkiosuus tuli maailman tylsimmän trekkausosuuden (n. 2,5h / 15-20km) päätteeksi vihdoinkin eteen ja kerrankin tätäkin läpsyttelyä miltei jo odotti. Joki oli railakkaasti virtaava ruskea lätäkkö  ja mutkainen kuin pikku-solleri (tämä avautuu vain Mallorcan pyöräilijöille). Jälleen kerran Team 1Lifen maailmanluokan melontataidot tulivat kaikessa kauneudessaan esille. Jokaikinen puska napsittiin matkalta ja aina se joka sattui olemaan peräsimessä sai vuolaat kiitokset taas siitä viimeisestä oksasta joka vei tekarit, korvanlehdet ja hiuslisäkkeet. Suoritusta täydennettiin parilla kanootin poikittaisheitolla ja jostain syystä huomattiin olevamme yhtäkkiä koko porukan viimeinen tällä osuudella. Tai no, tuli sieltä vielä loppujen lopuksi yksi emäntäporukka, mutta ne olikin vaan piknikillä tällä reissulla ja me muka kisattiin. 

Vaihtelua tähän saagaan toi sillan rakenteisiin sisälle piilotettu rasti josta kipparikokouksessa sanottiin, että ”on se siellä, vaikka voi vaikuttaakin että rasti on viety…”. Olihan se ja sinne jäi palanen AP:n housuistakin Viroon kun betonirautojen terävien päiden sekaan nostimme vuoronperään toisemme rastin leimaamaan. Toinen vielä huimempi rasti tuli tuntia myöhemmin eteen rautatiensillan muodossa, jonka alapuolisiin metallirakenteisiin oltiin laitettu rasti keskelle: viiden metrin korkeuteen ja ilman mitään varmistuksia. Alas rakenteisiin mentiin radan viereisestä luukusta josta ylös noustessa samaan aikaan yli menevän junan kanssa olisi saattanut muuttaa kampauksen jakausta pysyvästi. Myöhemmin saimme kuulla, että Lupuksen teamin hakiessa rastia juna oli juuri porhaltanutkin yläpuolelta…

Tämäkin melonta tuntui loputtomalta (n.3.5 tuntia / 30-40km), mutta loppui kuitenkin vihdoin taas pyöräilyn edelliseen vaihtopaikkaan. Vihdoin aurinko oli kuitenkin pilkahtanut taivaalla ja lämpö nousi vauhdilla, jotenka ainakaan ei tarvinnut palella enää. Fillari alkoi kulkea paremmin ja pisteitä noukittiin mukavaan tahtiin. Nousuja&laskuja ja aakeita laakeita peltoja riitti loputtomiin. Maisemat oli kyllä komeita ja useampaan otteeseen todettiin, että ei ihan normi Viron matkalla tulisi ehkä tällaisiin maalaismaisemiin töräytettyä maastopyörällä. Osuuden loppu vaiheella GeoPark Challenge paahtoi taas vastaan ja silmäämme pisti teamin nuorimman jäsenen kärsivä ilme. Tuntia paria ennen osuuden loppua törmäsimme pienen kylän puotiin ja pitkään ei tarvinnut teami jäseniä houkutella kun ehdotin, että mitenkäs olis pikku stoppi murkinalle. Kauppa oli ehtaa neuvostoliitto genreä, mutta silti tiskiltä bongattiin pitza joka kaupan emäntä saatiin vielä lämmittämään. Pitsa, kokis, sipsit maistuivat taivaallisilta kaupan portailla nautiskeltuna ja taas oli kuin uusi mies kisaan valmis.

Ennen paluuta kisakeskukseen ikivanhan vesivoimalan rakenteilla saatiin aikaiseksi vielä pientä draamaa kun paikan omistajaksi rehvakkaasti esiintynyt vanha herrasmies kielsi hakemasta rastia vaaralliseen ympäristöön vedoten. Näissä karkeloissahan alussa aina jokainenhan allekirjoittaa lapun jossa järjestäjä lupaa keksiä ihan mitä tahansa, kilpailijoille voi sattua aivan mitä tahansa ja kotia voidaan lähettää kilon paketeissa aivan mitä tahansa… Aivan niin kuin tässä lajissa turvallisuus olis muutenkaan taattu muualla kuin palkintojenjaossa. Tämä paikallinen ogliarkki soitti kisan ratamestarille (kai täällä kaikki tuntee toisensa) ja hänen papattaessa puhelimeen jengiä kertyi jo aika reippaasti rastille. Pystypalaveri päätyi siihen, että ratamestari käski erään tyttöjoukkueen ottamaan kaikista joukkopotretin kuvan jonka avulla todettaisiin rastilla kävijät. Käänteistä valokuva suunnistusta…

Takaisin Otepäässä ensimmäiset väsähtämisen merkit kisakumppaneissa alkoivat näkyä (24h ja noin 240-260km) ja meidän suureksi järkytykseksi GeoPark Challengin jätkät tulivat tsemppaamaan, että me olemme nyt sitten Oulun seikkailugenren ainoat lipun kantajat tässä kisassa. Joukkueen nuorin jäsen oli sairastunut ja teami keskeyttänyt ylivoimaisessa kärkiasemassa: nuori mies tärisi kylmästä ja syke hakkasi kakkosella alkavia numeroita. Nythän tässä vasta suorituspaineet tulivatkin… Tästä sisuuntuneena, entistä tukevampi tankkaus ja baanalle.

Taas mentiin rullaluistimilla ja tällä kertaa sellaisia mäkiä tahkoten, että suomessa saa etsiä tiheällä kammalla vastaavanlaisia reittejä. Rullis ei selvästikään ole paikallisten ykköslaji ja aika monen meno näytti niin sanotusti huteralta. Pisteitä haettiin taas helposti ja päädyimme Otepään talvi urheilukentän tuntumaan jossa oli Levin elämys-parkin kaltainen köysi&kiipeily hässäkkä.

Meikäläisen selkä oli ollut jo päivän trekkauksesta saakka totaalisesti jumissa jotenka päätimme, että menisin helpolle laskeutemisradalle ja jäbät ottaisivat fyyisemmät setit. Homma meni kuitenkin onnellisesti sekaisin ja päädyinkin tietenkin sille kaikkein hurjimmalle radalle. Yritin muutaman askeleen köysitikkaissa ja totesin, että nyt ei Ruuskan suvun musta lammas taivu tälle latvatanssille. Kuten niin monesti, AP osoitti raatteen tien asennetta ja väänsi oman ratansa lisäksi vielä tuon meikäläiselle tarkoitetun radan. Härkäapina lempinimi saa kerta kerralta vain enemmän katetta.

Rulliksilla takaisin kisakeskukseen ja toinen yö alkoi lähestyä. Ennakkoon olimme jo suunnitelleet, että jossain vaiheessa toisen yön aikana vedetään lyhyet unet ja nyt strategia alkoi muotoutua sen mukaiseksi, että seuraava pyöräilyosuus vedetään lyhennettynä ja menemme mahdollisimman aikaisin yön trekkaukselle josta käymme vain hakemassa yhden rastin ja hetkeksi hotelliin koisimaan.

Tähän väliin tuli kisan erikoisimmat episodit kun rasteina oli käydä istumassa kokonaista kymmenen minuuttia saunassa, uinti ja hyppy jotakuinkin viiden metrin tornista. Sauna rasti oli meille hankala koska sielä piti lähteä jo kymmenen minuutin jälkeen. Mielellään olis laitettu kärdet folioon ja bisse kouraan. No, homma jatkui ja seuraavaksi oli taas vauhdikasta suunnistusta edessä jonka kartta sisälsi taas yhden bluffin jonka AP oivalsi loistavasti: kartasta puuttuivat tiet kokonaan, mutta edellisen pyöräilyosuuden kartasta nämä tiedot yhdistämällä saatiin taas toimiva strategia kasaan. Kasassa jotain 310-340 kilometrin välillä ja toinen yö lähestyi.

AP:n polvi alkoi jossain näillä yön ensimmäisillä tunneilla osoittamaan kipuilun merkkejä ja tämä olikin myöhemmin muuttava kisastrategiamme aikalailla. Yö oli upea tähtitaivaineen ja elokuvausva efekteineen ja taas alkoi aueta se miksi tätä hulluutta tekee: vieraassa maassa, jossain korvessa, sammakko kurnuttaa vieressä, maisema on kuin elokuvasta ja yhteen hitsautunut teami etenee kuin Rokka taisteluhautojen vyörytyksessä vihollisen linjojen takana. Näitä kattauksia ei moni elämässään koe.

Unta palloon pari tuntia, ravintoa koneeseen ja vòila, uudet miehet taas radalla. Strategia toimi täydellisesti: yön pimeimmät ja kylmimmät tunnit käytettiin akkujen lataukseen ja taas mentiin kohti nousevaa uutta upeaa päivää. Kesti tosin aika monta tuntia heräämisen jälkeen ennen kuin kone otti täydet kiekat taas, mutta tässä vaiheessa ainakin omassa pääkopassa alkoi olla selvää että tämäkin jotos mennään maaliin saakka. Takana noin 360 kilometriä ja diesel raksuttaa…

Seuraava päivä nousi kuumana ja pyöräilyosuudelta vaihdettiin puolenpäivän aikaan taas trekkausosuuteen. AP:n jalka alkoi tässä vaiheessa olla niin huonossa kunnossa, että jalan nostaminen pienenkin esteen ylitse sai miehen irvistämään. Kuten on joskus aiemminkin tullut todettua, tämä mies ei varsinaisesti kuulu niihin ensimmäisiin valittajiin kun vähän pikkurillissä kynsi lohkeaa. Jotenka tiesimme, että nyt on tosi kyseessä. Eteneminen oli hidasta ja tuskaista ja jouduimme lyhentämään rataa melkoisesti. Päätimme pyrkiä vain seuraavaan melontaan mahdollisimman pian ilman suurta pisteiden kalastelua.

Melontaan päästiin AP:n miltei kontatessa. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa team 1Lifen historiassa kanootti jopa liikkui, ainakin avovesissä. Tämä osuus oli uskomatonta lukemattomien pienten järvien järjestelmää joita yhdisti välillä hädin tuskin kanootin levyinen pikku puro. Ratamestari oli selvästikin tilannut kaikki viron majavat ja metsurit kaatamaan puita sopivalle korkeudelle poikittain joen ylitse ja meno oli välillä täydellistä miesvartaloiden sinfoniaa kun yritimme vauhdista taipua kanootin sisälle limboamisasentoon. Jokaisessa kisassa pitää käydä kunnon kehityskeskustelut ja tällä osuudella niitä käytiin harvinaisen iloisissa merkeissä. Aina kun joku sai täydellisesti vastapalloon joltain oksalta muistettiin kehua perämiehen erinomaista otetta tähän jaloon lajiin. Samalla täytyy kuitenkin näin jälkikäteen todeta, että tässä oli tämän kisan pelson suo: tätä pätkää muistellaan vielä pokeripöydässä pitkään.

Lopussa kokka kohisi ja lukuun ottamatta AP:n jalkaa olimme joukkueena hämmästyttävän hyvässä hapessa ottaen huomioon, että nyt kolahti jo 40 tuntia ja lähelle neljäsataa kilsaa tetsaamista täyteen. Samaa ei voinut sanoa monista muista kilpakumppaneistamme. AP:n jalasta johtuen seuraava trekkaus jouduttiin taas lyhentämään yhden rastin mittaiseksi vaikka tarjolla olisi selvästikin ollut runsaasti pisteitä erityisesti viivasuunnistus radalla joka olisi ollut meille uusi mielenkiintoinen kokeilu.

Nyt lähdettiin viimeiselle pitkälle maastopyöräosuudelle ja matka painoi itsekukaisenkin jalkoja, mutta silti itse asiassa vuorovedoilla vedettiin reipasta 30-35 keskaria ja loputtomasti jatkuvat mäet selätettiin lukuisia kilpailevia joukkueita ohitellen. Huima tunne kun takana on matka Oulusta Tampereelle, toista vuorokautta ja tubeless senkuin rullaa. Loppuhuipentuma odotti matkan korkeimmalla nousulla Otepään huipulla jossa odotti valtava torni viimeisellä kiipeilytehtävällä. Hommaan tarvittiin onneksi vain yksi teamin jäsen ja pitkä tikku valjasti taas kerran AP:n köysille, mutta täytyy tunnustaa että jos rasti olisi osunut omalle kohdalle olisin varmasti tilannut liput maitojunaan. Tötterö oli todella korkea ja isoista tukeista rakennettu, mutta niin vain Valtasen suvun kiipeilykunkku selätti sen ennätysajassa. Mies valitti jälkeenpäin, että on vähän olkapäät väsynyt. Ihme itkumummo, 47 tuntia takana ja noilla hartioilla on vasta toistasataa kilsaa melottu, sauva rullaluisteltu ja kolme kertaa kiivetty.

Viimeisen kerran maalialueelle hyvissä ajoin ja AP lataamaan noin 1800 grammaa buranaa lanttuun. Pelkäsin vähän, että ryhtyykö se harrastamaan lentämistä tai jotain muuta huumehöyryistä, mutta ainakin siivet ne dropit miehelle antoi. GeoPark Challengin jätkien loistavan kannustuksen avittama alkoi viimeinen hurja suunnistus. Jätkät painoivat keulilla niin kuin ne ei olisi tätä ennen mitään urheilua vielä tehneetkään ja allekirjoittanut yritti sumenevilla silmillä raahautua perässä niin, etten kadottaisi koko porukkaa näköpiiristä. Muiden seuraaminen osoittautui pian tarpeelliseksi senkin takia, että väsyksissä olin tietenkin unohtanut reittikirjan eli rastimääreet maalialueelle. Sitä se teettää kun vanhaa miestä raahataan pari vuorokautta pitkin metsiä. Vauhti olisi ollut normilenkillekin kovaa ja viimeinen suunnistus vedettiin loppujen lopuksi vain yhtä rastia hitaammin kuin kisan kärki.

Viimein koitti se unenomainen hetki josta oli haaveillut viimeiset 47 tuntia 55 minuuttia: maali. Jälleen kerran kun team 1Life juoksi viimeiset sata metriä maalibanderollin alle ja kisajärjestäjät löivät käteen shamppanjapullon, homman juoni aukeni väsyneelle seikkailijalle. Koskaan, missään, mitenkään elämässä ei koe henkisiä ja fyysisiä rajojen ylityksiä niin kuin tässä lajissa. Ihminen löytää itsestään luolamiehen mammutin perässä juoksemassa, Hannibalin joukot ylittämässä Tiibetin vuoristot, sotilaan taistelemassa ylivoimaista vihollista vastaan. Ihmiskroppa kestää uskomattoman paljon rasitusta kun sille annetaan vain hieman ravintoa ja nestettä ja minimi unentarpeesta hoidetaan. Ja kun motivaatio päämäärää kohti on kohdallaan. Team 1Lifella se on ja yksi porras kohti ultimatumia on taas otettu. Seuraava etappi Rokualla odottaa kahden kuukauden päästä.

Jaa niin, se sijoitus? Yhdestoista 32:sta lähteneestä joukosta, kahdeksas miesten sarjassa ja kahdeksan joukkuetta keskeytti. Ja GeoPark Challengen porukka kepitettiin, just niinkuin Sepe FreeAdventure blogissa ennen kisaa uhkaili... :-) Aika hyvin poppoolta joka meni puoli tehoilla ja yhdellä rammalla jalalla...


Hieno kisa, harvinaisen kieromielinen ratamestari, hienoja ihmisiä, hieno maa. Kiitos Viro ja iso kiitos XTSPORT, rakensitte Team 1Lifelle unohtumattoman elämyksen.




Harri