Two Castles Ultra 80km Kypros, 24.5.2014

Kyproksen kahtia jakautumiseen johtanut selkkaus juontaa juurensa 60-luvulle. Vuodesta 1974 maa on ollut jaettuna kahteen osaan. Eteläinen 2/3 saaresta on Kyproksen tasavalta ja pohjoista osaa hallitsee 1975 itsenäiseksi julistautunut Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta. Turkkilaishallinnon on tunnustanut ainoastaan Turkki. Vuoden 1963 sisällissodan johdosta maahan tulleet YK:n rauhanturvajoukot ovat siellä edelleen turvaamassa pohjoisen ja etelän välistä rajaa.

Kaksi vuotta sitten asuimme pari kuukautta Kyproksen kahtia jaetussa pääkaupungissa, Nikosiassa. Visiittimme aikana pääsin tutustumaan monipuolisesti Kyproksen vuorten polkuihin Cyprus Trailrunners- facebookryhmän perustajien Bryanin ja Chrisin kanssa. Bryan ja Chris haaveilivat kilpailun järjestämisestä Pohjois-Kyproksen vuorilla ja kävimme siellä useamman reissun kartoittamassa mahdollista kisareittiä. Tuolloin lupasin heille ja itselleni tulla osallistumaan kisaan, jos he sellaisen joskus järjestäisivät. 

Tammikuussa alkoi näyttää todennäköiseltä, että lunastaisin lupaukseni. Saavuimme Kyprokselle maanantaina, viisi päivää ennen kisaa. Viikon ohjelmassa oli lomailua ja löhöilyä perheen kanssa ja samalla lämpöön totuttautumista.

Perjantaina sain kyydin kahden muun ultra-kisaan osallistuvan mukana Nikosiasta kilpailun maaliin ja kisakeskukseen Ambelia Village-hotelliin Bellapaisiin. Kisakeskukseen jätimme kaksi drop bagiä (CP5 ja CP7) ja saimme tarvittavan infon kisaan. Briiffissä Chris varoitti käärmeistä, tähdensi reittimerkkien seuraamisen tärkeyttä ja muistutti kisan loppuosan raskaudesta. Kilpailun voi jakaa kahteen osaan lähtö-CP5 n.50km ja CP5-maali 27km. Ajallisesti nämä tulisivat kestämään suunnilleen saman verran. Nousumetrejä reitille kertyisi n.2700. Laskua vähän enemmän.

Suurin huolen aiheeni ennen kisaa oli kuumuus. Siihen ei voinut talven aikana oikein valmistautua. Muun tarvittavan sain tehtyä kohtuullisesti. Tammikuusta toukokuun alkuun juoksin kohtuullisen paljon ja yritin saada mukaan mäkitreeniä silloin tällöin. Parhaimmat mäkisetit tein Kivesvaaralla ja Syötteellä. Noissa mäissä tonnin saa kerättyä vähän vähemmällä ramppaamisella kuin kotimäessä Ruskossa. Talvi oli onneksi vähäluminen ja lumettomille poluille kotona ja mökillä Manamansalossa pääsi jo pääsiäisenä.

Lähtöä edeltävän yön vietimme ultran kisaajien kanssa pienessä majatalossa Kantarassa, minne meidät kuljetettiin bussilla perjantaina iltapäivällä. Bussin vasemmalla puolella näkyi turkoosi välimeri kauniine rantoineen, mutta kaikkien matkustajien katseet olivat naulittu oikealle, seuraavan päivän leikkikentälle, Kyrenian vuoristoon. Illastimme ja vaihdoimme kuulumisia, kunnes aamulla klo 3.30 odottava herätys houkutteli kaikki unten maille.

Selvitäkseni kuumuudesta olin päättänyt juoda kurinalaisesti koko päivän Powerbarin elektrolyyttijuomaa ja syödä samaisen valmistajan hyviksi kokemiani geelejä 40min välein. Ainoa pakollinen varuste kisassa oli puhelin, joten pieni vyölaukku riitti. Vyölaukkuun tungin lisäksi paskapaperia ja suolatabletteja. Matkaan lähdin kahden käsipullon kanssa. Drop bageissa odotti lisää geelejä, juomatabuja, vaseliinia yms. CP5:ltä otin juomaliivin selkään, jotta sain kannettua enemmän nestettä. CP7:llä hylkäsin liivin drop bagiin ja juoksin lopun taas kahdella käsipullolla. Pysyin tiukasti suunnitelmassani ja sen lisäksi nautin CP:lla vähän kolaa, vettä, banaania,  vesimelonia sekä sipsejä. Tiukka kuri palkitsi, eikä vatsa vaivannut koko matkalla.

Samainen bussi kuljetti 30 urheaa ultraajaa Kantaran linnan alapuolelle lähtöön klo 5 lauantaiaamuna. Olin ennakkoon tutkinut kilpailijalistaa ja tiesin mukana olevan ainakin kaksi juoksijaa, joiden mukaan ei startissa tulisi lähteä. David, Kyproksella asuva skotti, joka on erittäin kokenut ultrajuoksija ja kyseisen kisan kaksinkertainen ja ainoa voittaja sekä Mahmut, turkkilainen kansainvälisesti menestynyt aavikkoultraaja, olivat ennakkoon ehdottomat voittajasuosikit. Startista he lähtivätkin reippaasti rinta rinnan. Heidän edelleen ryntäsi todella kovaa yksi juoksija, jota en tässä vaiheessa ehtinyt tunnistaa. Itse asetuin kolmanteen ryhmään ja yritin ottaa alun rauhallisesti. Alun kumpuileva 3km asfaltti osuus mentiin reippaasti alle 5min/km ja ensimmäinen kymppikin täyttyi alle 50min, vaikka nousuakin tälle alamäkivoittoiselle osuudelle kertyi n.300m. Reipasta vauhtia 80km kisaan. CP1 (n10km) jälkeen erkanin porukasta ja laskeskelin olevani sijalla 5. 

 

17km kohdalla tavoitin turkkilaisen Husseinin, joka lisäsi heti vauhtia, kun tulin rinnalle. Jättäydyin suosiolla sata metriä taakse. Luotin turkkilaisen tempperamentin tekevän työtä edukseni. CP2:lta lähdin Husseinin edelle ja huomasin hänen jäävän jyrkässä ylämäessä. Hurjastelin nousua seuraavan teknisen alamäen ja sain taas taivaltaa yksinäni. 20km tienoilta alkoi alamäkiosuus, jonka 6km matkalla laskeuduttiin n. 500m. Tämä osuus tuli mentyä hiukan liian reippaasti ja tyhjät etureidet muistuttivat siitä loppumatkan ja muutaman päivän kisan jälkeenkin. CP3:lta reitti lähti siksakkia ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Aurinko paahtoi rinteeseen tosi kuumasti. Kello oli kahdeksan aamulla ja tajusin edessä olevan pitkän ja raskaan päivän.

Monet poliittiset hankkeet ovat yrittäneet lähentää ihmisiä rajan eri puolilla -usein heikoin tuloksin. Kaksi vuotta sitten eräs etelä-kyproslainen ulkoliikunta-aktiivi -ystäväni esimerkiksi kertoi, ettei voisi ajatellakaan menevänsä saarta halkovan rajan pohjoiselle puolelle, oli siellä kuinka hienot kiipely- tai juoksumaastot tahansa. Nyt jo kolmatta vuotta järjestetyllä tapahtumallaan Chris ja Bryan ovat saaneet aikaan mullistavia asioita: tänä vuonna monet kilpailijat tulivat rajan etelä-puolelta. Illalla ystäväni, jolle rajan ylitys oli hänen elämänsä ensimmäinen, kertoi tuon päivän olleen erityisen tunteikas. Erityisen hienoa oli, että ilmoittautuessaan kukaan kyproslaisista ei ollut kertonut kummalta puolelta on. Kaikki yksinkertaisesti kirjasivat kansallisuudekseen ”cypriot”.

CP4:llä (38km) tavoitin kilpailun kolmosen turkkilaisen Firatin, joka osoittatui startin spurttaajaksi. Tein nopean huollon ja siirryin edelle. CP:ltä alkoi hivuttava, pitkä nousu teknisesti helppoa uraa. Päätin, etten katso taakse vaan tallustan omaa tahtia ylöspäin. Olkani yli vilkuillen kävelin ja juoksin pitkää nousua ja lopulta totesin, että ketään ei näy. Kuuluisa Heart Break Hill tuli vastaan ennen CP5:ä. Mäki oli jyrkkä, kuuma ja teknisesti haastava. Välillä piti ottaa kädet avuksi lohkareiden yli kiipeämiseen. Lopulta mäki taittui ja pääsin alamäkeen. Olo alkoi olla kohtuu huono, etureidet aivan loppu ja juomaa pulloissa vähän. Laskeskelin mielessäni matkaa CP:lle, murehdin juoman riittävyyttä ja surkuttelin kohtaloani, kun Brian juoksi vastaan ja huusi, että olen väärällä uralla. Olin sokeasti juossut komean punaisen nuolen ohi. Onneksi hukkareissuni oli vain pari sataa metriä pitkä. CP5:llä (50km) kuulin olevani kisassa toisena, koska Mahmut oli eksynyt reitiltä samassa paikassa missä minäkin, mutta kukaan ei ollut ohjaamassa häntä oikealle reitille. CP:llä hengähdin hetken, täytin pullot, heitin liivin päälle ja jatkoin matkaa.

Hyvin pian CP5:n jälkeen Mahmut otti minut kiinni ja ohitti samoin tein. Herran askel näytti reippaalta ja jäin heti kyydistä. Yksinäinen taival alkoi tuntua raskaalta ja etenemisen pitäminen juoksuna vaati tiukkoja päätöksiä. Juomaa, geeliä, juoksua, kävelyä, juomaa… Yksitoikkoista puuhaa, mutta silti todella hienoa. Vasemmalla näkyi eteläisen Kyproksen alavat maat ja oikealla aukesi välimeri. Kaksi vuotta olin tästä haaveillut.

CP6:lle (n.60km) päästäkseen piti kiivetä jyrkkä mäki läpi piikkipensaiden. Kaksi vuotta sitten sanoin samaa mäkeä kiivetessämme Chrisille ja Bryanille, että tästä ette voi laittaa kisaajia menemään. Huollossa sain kaataa pullollisen jäistä vettä päähän ja olo helpotti hetkeksi. CP7:lle reitti oli minulle aiemmalta reissulta tuttu ja nimenomainen syy haluta juosta tämä kisa. Ensin todella vaikea, pitkä, kivikkoinen nousu harjanteen yli ja sieltä huippujen alla kumpuilevaa täydellistä polkua Buffaventon linnan alle. Kaksi vuotta sitten tuoreilla jaloilla tuo pätkä oli hiukan nautinnollisempi, mutta parhaani mukaan fiilistelin nytkin.

CP7:ltä ultran juoksijoiden tuli käydä mutka linnassa, joka sijaitsee reilut 200m korkeammalla kivisten portaiden päässä. Lähtiessäni kiipeämään vastaan tuli ensin kärjessä David ja muutaman minuutin perässä Mahmut. Pojilla oli kisa käynnissä. Kävin mutkan linnassa poseeraamassa valokuvaajalle. Tullessani takaisin huoltopisteelle näin Firatin huoltamassa ja lähdössä omalle linnareissulleen. Laskin tuon keikan vieneen minulta vajaa puoli tuntia ja matkaa maaliin oli jäljellä n.10km. Melko turvallinen tilanne. Päätin ottaa loppumatkan rauhallisesti, keskittyä reitillä pysymiseen ja olemaan kaatumatta.

Harjanteen yli ja alamäkeä maaliin. Kuulostaa helpolta, mutta oli todella hankalaa. Hävisin viimeisellä 10km:lla kärjelle yli 20min. 1,5km ennen maalia vastaani tulikin EA-miesten auto. Olivat epäilleet minun pyörtyneen, kun matkantekoni oli hidastunut niin paljon. Lopulta Ambelia villagen portti näkyi ja Ronja tien mutkassa odottamassa. Hieman ennen maalia Rasmuskin liittyi mukaan ja sain ylittää maalilinjan lasten kanssa. Aika 9.52, sijoitus 3. 

Maalialueella tunnelma oli mainio. Eri matkojen kisailijoita tippui maaliin pitkin iltaa ja kaikki saivat raikuvat aplodit. Uima-allas, kylmä Efes, hyvä ruoka ja uudet ja vanhat ystävät kruunasivat täydellisen päivän.

Kiitokset Maijalle kannustuksesta ja tilannetietojen päivittämisestä Suomeen. XX

Ensi vuoden kisan info on jo netissä.  Tämän vuoden kisasta lyhyesti  järjestäjien kynästä.Suosittelen tätä tapahtumaa, jos ultrajuoksu haastavalla reitillä, hyvässä seurassa ja lämpimässä tunnelmassa tuntuu omalta jutulta. Jos kaipaat tuhatta muuta kisaajaa, torvisoittokuntaa ja ilotulitusta, harkitse jotain muuta. Niitäkin on ja kaikenlaisia tarvitaan.

Ensimmäinen Ultrani, Vaarojen maraton 86km- "Valmistautumatta vaaroille"

Viime vuonna lokakuussa juoksin Kolilla Vaarojen maratonin 43km matkan jo toistamiseen ja silloin jäi kytemään ajatus, että seuraavana vuonna juoksen Ultran 86km. Treenaamisen piti alkaa heti lumien sulattua, mutta juoksulenkit olivat ja pysyivät lyhyinä hyvistä suunnitelmista huolimatta. Maastossa juoksin n. 20km viikossa kahdessa erässä, enimmäkseen kartta kädessä. Pitkät lenkit tein maastopyörällä. Kesäkuussa piti sitten päättää kummalle matkalle osallistun 86km vai 43km? Siinä vaiheessa oli selvää, että juoksukilometrejä oli kertynyt ihan liian vähän, siitä huolimatta laitoin ilmon 86km matkalle.

Loppukesä meni seikkailukisoja kolutessa, Geopark Challenge, Aavasaksan Jotos ja Lost in Kajaani ja elokuussa 2 päivää Tunturisuunnistuksessa Saariselällä. Kisoja oli niin sopivasti muutaman viikon välein, etten ehtinyt juurikaan harjoittelemaan tulevaa Ultraa varten. Kisapäivä koitti ihan liian nopeasti, vähäisien juoksumäärien vuoksi asetin itselleni tavoitteeksi selviytyä maaliin. Hieman ennen lähtöä mietin niitä kaikkia tekosyitä miksi en ollut harjoitellut enemmän..

Ensimmäiset 10km oli alkulämmittelyä, etenin rauhallisesti, alamäet rullasin vauhdikkaasti. 10km kohdalla huomasin kengännauhojen olevan liian löysällä, jalat liikkuivat kengässä tehden rakkoa jalkaan. Olin pitkään juossut jonon keulassa, enkä malttanut siirtyä syrjään nauhoja kiristämään. Vasta Kiviniemen tilalla juomapisteellä kiristin nauhat ja niinhän siinä sitten kävi, että rakot päkiöissä ja pikkuvarpaassa vaivasivat kisan puoliväliin asti. Ensimmäisen kierroksen Ryläyksen jälkeisissä alamäissä alkoi etureidet kramppaamaan. Olin juostessa napannut suuhuni liian vähän energiaa, yritin ladata PowerBarin geeliä poskeen, merisuolaa ja juomaa päälle. Näillä mentiin matkan puoliväliin.

Puolimatkan huoltopisteessä vaatteita vaihtaessa ja rakkoja paikkoessa fiilikset olivat hyvät, mutta jalat kapinoivat vastaan. Hotelli vieressä ja lämmin sauna houkuttivat ihan vietävästi. Viereen istahti teemikaveri Ulla, jonka kanssa pohdittiin kisan jatkamista. Viereen istahti muitakin ultraajia, jotka pikaisesti tankkasivat ja jatkoivat matkaa. Söin järjestäjän tarjoamaa keittoa ja otin särkylääkettä jälkiruuaksi. Sain muilta kisaajilta kannustusta, sanoivat, että kyllä minut noudetaan väliltä pois, jos en jaksa maaliin. No miehän sitten päätin jatkaa.

45 minuuttia taukopaikalla oli kuitenkin jäätävää jaloille.Kierroksen alussa jalat tuntuivat raskailta ja kömpelöiltä, olin varmaan huvittava näky "juostessani" mäkeä alaspäin. Rentous oli kaukana. Mutta sinnikkäästi juoksin eteenpäin ja jalat sitten lämpesivätkin ja toisen kierroksen ensimmäiset 10km kulkivat rauhallisesti juosten. Jalassa olivat nyt Inov roclite-maastojuoksukengät, jotka sopivat hyvin epätasaiselle alustalle. Siitä eteenpäin jatkoin matkaa vaihtelevasti kävellen ja juosten. Muutama selkä tuli vastaan. Pysähdyin juttelemaan hetkeksi ja jatkoin matkaa.

Ennen Ryläystä puhuttelin yhden uupuneen nuoren juoksijamiehen mukaani polun varrelta. Pimeässä, pienessä tihkusateessa matka eteni otsalampun valossa reippaasti askeltaen, yritin välillä juosta, mutta en vaan pystynyt. Energiat olivat vähissä, kuvotti ja oksetti, olin ottanut matkan aikana ihan liian vähän purtavaa. Taskut olivat täynnä BowerBarin geelejä ja patukoita, mutta ne eivät vaan maistuneet. Onneksi juomapussissa oli urheilujuomaa, sen ja merisuolan avulla selvisin maaliin. Kiitoksia myös Joensuun suunnalle Sanna-Marialle joka jaksoi tsempata mua viimeiset 15km.

Viimeinen 2km nousu maaliin jää mieleen pitkäksi aikaa. Aikaa kului matkalla lähes 14 tuntia ja voi sitä onnen tunnetta, kun aloin lähestymään maalia. Ne viimeiset nousut eivät tuntuneet enään jaloissa, fiilikset olivat niin huikeat. Selvisin matkasta, kaikista vaikeuksista huolimatta. Maalissa henki salpautui ja olin liikuttunut, ystävät olivat vastassa onnittelemassa. Kerran elämässä tällaista kokee.

Tankkaaminen ennen  kisaa onnistui hyvin, mutta itse kisan aikana söin kulutukseen nähden ihan liian vähän energiaa. Vähäisten juoksukilometrien vuoksi olin fyysisesti kovilla suorituksen aikana. Toipuminen jatkuu edelleen. Kiitos järjestäjille hienosti järjestetystä kisasta. Ensvuonna ehdottamasti uudestaan, mutta nyt lupaan ihan oikeasti harjoitella.

Teksti: Johanna

Kolin Vaarojen Maraton 86km

Kuulin etäisesti auton töötin ja huomasin muiden juoksijoiden lähtevän liikkeelle. Itse seisoskelin tässä vaiheessa selin lähtöviivaan etsien tuttuja lähtöporukasta. Ympäri ja matkaan. Heti ensi metreillä kävi selväksi päivän juoni. NUTS-veli Eppu antoi kyynärpäätä kylkeen ja änkesi oikealta ohi. ”Meillä on 86km aikaa selvittää tämä” –totesin ja juoksin perään. Koko 86km tuo välien selvittely kestikin. Eikä selvinnyt. Maaliin tulimme sopuisasti käsi kädessä.

Eppu malttoi mielensä ja luotti minun tunnetusti järkevään alkuvauhtiin. Kerroin vasta 20km kohdalla olevani liikkeellä ”tulos tai ulos”-taktiikalla. Taktiikan valinnasta saimmekin maksaa päivän kuluessa, mutta niin olin suunnitellutkin.

Tämä oli minulle viides kerta peräkkäin Kolin tuplamatkalla. Ei pitänyt edes lähteä. Ilmoittautuminen oli ollut auki 4,5h, kun paine sosiaalisessa mediassa pakotti laittamaan ilmon sisään. Jotain piristystä keikkaan piti keksiä. Kesä oli erittäin rikkonainen jomotusten, kolotusten, saunarempan ja motivaatiopulan vuoksi. Kunto ei ollut ainakaan parempi kuin viime vuonna. Ajattelin siis lähteä riskillä parantamaan viimevuotista ennätysaikaani. 

Varustusta ei juuri voinut keventää, miehessäkin pari kiloa ylimääräistä, joten päätin keventää mukana kannettavan nesteen määrää. Jätin juomapussin repusta pois ja luotin yhden pullon riittävän. Riittihän se, kun kummallakin kierroksellä täydensin Ryläyksen jälkeisissä purossa. ”Lähteen vesi ei juomakelpoista” julisti kyltti, mutta hyvältä maistui ja sisällä pysyi. Veteen lisäsin elektrolyyttitabletteja ja energiat nautin Powerbarin geelien muodossa. Suolatabuja popsin muutamia juomapisteillä.

Startissa lämpötila oli +4 ja tuuli kovaa. Päätin pitkän pohdiskelun jälkeen laittaa takin päälle alkumatkaksi. Haglöfsin Shield Comp Hood painaa vajaa 100g, joten suuri taakka se ei olisi. Lähinnä otin takin mukaan mahdollisen katkeamisen varalta. Olisi huomattavasti mukavampi odottaa autokyytiä itsesäälin lisäksi takkiin kääriytyneenä. Takki meni reppuun reilun puolen tunnin hölkän jälkeen. Sortsit, t-paita, kisahanskat, luottolippis ja irtohihat riittivät mainosti. Irtohihat. Nuo rakkaan puolisoni eniten pilkkaamat urheiluvarusteeni. Luulisi naisen tajuavan niiden ylivertaisuuden. Lyhythihainen vai pitkä hihainen? Ratkaisu: lyhythihainen ja irtohihat.

Oli todella hienoa jakaa raskas päivä kokonaan hyvän kaverin kanssa. Tuuriahan se on, että päivän kunto on noin tarkkaan sama. Vuorovedoin tahkosimme, valitimme ja kirosimme harrastusvalintaamme. Juttua riitti koko matkalle, mutta taso oli huono. Ei kelvannut seura muille. Joko ottivat spurtin ja katosivat horisonttiin tai jättäytyivät suosiolla taakse. Kilvanjuoksuun en kyennyt, vaan keskityin hoitamaan itseni maaliin.

Toisella kierroksella Ryläyksen osuus oli todella raskas. Matka ei tuntunut etenevän yhtään. Pari tuntia ennen maalia aloin laskeskella mahdollisuuksia uusiin ennätyksiin. Jotenkin maalin läheisyys antoi lisää virtaa ja loppumatka sujui kohtuu joutuisasti ja ennätys parani 12min aikaan 10h37min. 

Tämän vuoden kisan taso oli todella kova. Reittiennätyksiä rikottiin joka matkalla ja oma sijoitus tippui ajan parannuksesta huolimatta kymmenen pykälää ollen nyt 20. Hetken maaliin tulon jälkeen kykenin olemaan oikein tyytyväinen, vaikka matkalla hyvältä juuri hetkeäkään tuntunut.

Kolin kisa oli taas totuttuun tapaan todella hyvin järjestetty. Parasta kisassa on kisailijoiden välinen hyvä tunnelma ja kannustaminen. Ehkä taas joskus, mutta ei ensi vuonna. Ei varmasti..

Kiinnostaako polku-ultrailu ja muu järkevä puuhastelu hyvässä seurassa? Tsekkaa www.nuts.fi

Mount Si up and down

Puolentoista tunnin ajon aikana Olympiasta North Bendiin  autojen katoilla näkyy merikajakkeja, koskareita, lumilautoja, suksia, surffilautoja, maantiepyöriä ja maastopyöriä. USAn luoteisrannikko tarjoaa mahtavat olosuhteet monenlaisiin ulkoilulajeihin ja ihmiset onneksi ymmärtävät hyödyntää niitä. Loistavan ulkoiluelämän lisäksi alueen erikoisuuksia ovat lukuisat pienpanimot ja hyvä kahvi. Kyllä täällä viihtyy.

Mount Si ei ole alueen korkeimpia vuoria, mutta on erittäin suosittu retkeilykohde hyvän sijaintinsa, hyvien polkujen ja komeiden maisemien vuoksi.  Mount Sin huippu on 1270 metrin korkeudessa. Parkkipaikalta 750ft/228m huipun juurelle 3900ft/1189 metriin nousee n. neljä mailia pitkä hyvä kulkuinen polku. Tehokkaan nousun vuoksi Mount Si on Seattlen alueen ultrajuoksijoiden suosikkipaikka pitkiin mäkitreeneihin. Scott Jurek kertoo omista Mount Si –treeneistään kirjassaan Eat and run. Jurek teki Mount Sillä kolmen nousun treenejä valmistautuessaan Weastern States 100 mailin juoksuun, jonka hän voitti seitsemän kertaa peräkkäin.

Oma suunnitelmani oli tehdä yksi rauhallinen nousu huipun alle, jos keli sallii. Vesipullo kädessä ja yksi espressogeeli hihassa lähdin tamppaamaan vaikuttavaa nousua. Vaikka sää oli kylmä ja sateinen, oli reitillä paljon ulkoilijoita liikkeellä. Jos reitillä tahtoisi yrittää mahdollisimman nopeaa aikaa, kannattaisi yritys ajoittaa viikolle ja kesemmälle, jolloin polku olisi kuivempi. Nyt jouduin pysähtelemään usein väistäessäni vastaantulijoita ja ohittaessani.

Ainoa reittimerkintä oli kohdassa 1.7/2.3 mailia. Tiesin olevani pian puolessa välissä. Pidin tahdin tasaisen rauhallisena, enkä juuri puskenut. 40 minuutin kohdalla vastaan tuli nainen jääraudat jaloissa. Ihmettelin hetken, kunnes vähän ylempänä lumiraja ja lumisade tulivat vastaan.  Lumirajalla otin varmuudeksi geelin, jotta virta riittäisi ylös asti. Edellisen viikonlopun kisa painoi vielä vähän jaloissa .

Haystack Basin on huipun alla oleva tasanne, josta voi ihastella Mount Sin huippua. Tasanteella oleva penkki on ”virallinen” juoksureitin kääntöpaikka. Sinne päästäkseen pitää ylittää lyhyt kivikko, joka vaatii etenkin lumisella kelillä vähän käsiä avuksi. Penkillä ajassa 59min. En jäänyt ihastelemaan maisemia, koska varustukseni (sortsit, t-paita ja irtohihat) oli läpimärkänä hivenen liian kevyt tuuleen ja tuiskuun. Huipulle asti eteneminen olisi vaatinut aivan erilaista varustusta. Reitti sinne on talvella hyvä mixed/ice –reitti.

Alamäkiosuuden alku muistutti laskettelua, kun liukastelin lumista polkua. Neljä mailia singleträkkiä alamäkeen, vajaa tuhat metriä pudotusta. Nyt ollaan mukavuusalueella! Lunta, sohjoa, mutaa, liukasta, kiviä, juuria, ihmisiä väistettävänä. 34 minuuttia ja olin takaisin alhaalla. Tätä tulee Ruskossa ikävä.

Kiinnostaako polkujuoksu hyvässä seurassa? NUTSin Karhun kierros lähestyy. Lue Joken blogista enempi.