Ursak - Ilomantsin iloja

Ei aina käy niin kuin haaveillaan! Olimme Arton kanssa päättäneet lähteä uudistamaan viimekeväisen Ursak kokemuksemme tällä kertaa Ilomantsissa, mutta Artsia jo Iin kisan alla vaivannut flunssa iski uudelleen torstaina ja perjantaiaamuna pettynyt seikkailija ilmoitti minulle, ettei kisareissu nyt onnistu. Harmitti vietävästi molempia, mutta terveys on aina etusijalla. Alkujärkytyksen jälkeen rullasin mielessäni varamiesvaihtoehtoja ja edellisen Ursak reissumme B&B Ruuskan isäntä nousi nopeasti mieleeni. Pitkän kestävyysurheilutaustan omaava jääräpäinen mies voisi vaikka suostua. Siispä perjantai aamupäivällä pikasoitto Joensuuhun ja puolen minuutin taivuttelun jälkeen Masa oli valmis viivalle. Ei onneksi vielä silloin tiennyt mihin lupautui. Aina ystävälliset ja joustavat järjestäjät hommasivat meille kanootin ja pyöräkin saatiin vuokralle Okkosen Mikalta. Joten varusteet saatiin kuntoon ja kisa toteutuu. 

Matkasin kamoineni perjantai-iltana Joensuun ja kokosimme varamiehen kamat valmiiksi aamun starttia varten. Vähän alkoi miehellä ilme jo vakavoitua, kun alkoi pikku hiljaa selvitä, minkälaisesta urakasta on kyse. Yritin aktiivisesti vain kertoa kisakokemusten positiivisia puolia ja painotin, että otetaan ihan rennosti vaan.

Aamulla viimeiset juomapullojen täytöt ja matka kohti Petkeljärven kansallispuistoa alkoi. Ihana aurinkoinen aamu ja komeat maisemat nostivat meidät iloiseen kisatunnelmaan. Matkalla käytiin läpi vaihtopaikkarutiineja ja muuta olennaista kisaan liittyvää säätöä sellaisella innolla, että hurautimme yhden risteyksen ohi ja päivän ensimmäinen pummi tuli tehtyä jo ennen starttia. Tulimme kisapaikalle juuri kun kisamateriaalin jako alkoi eli hieman myöhässä. Aikamoinen hässäkkä syntyi ennen lähtöä, mutta ehdimme juuri ja juuri suunnitella reitit, muovittaa kartat ja laittaa huoltolaatikot kuntoon ennen lähtöä. Huh huh, rennosti ottaminen karkasi käsistä jo ennen lähtöä.

Ensimmäisenä oli tarjolla prologi, jossa oli mahdollisuus uida kapeahkon vesistön yli tullen mennen ja hakea niemestä rastit juoksemalla tai sitten edetä koko reissu juoksemalla. Viime hetkellä päätimme hylätä uinti-idean ja hakea rastit juoksemalla, kun uinti oli varamiehen laaja-alaisen lajiosaamisen listalla viimeisellä sijalla. Lähtölaukauksen pamahdettua 99 % porukasta singahti veteen, mutta lähdimme juosten kiertämään reittiä. Hyvin pian selvisi, että tällä valinnalla tulee vähintään vartti takkiin, mutta emme antaneet sen lannistaa – ainakaan kovin paljoa.

Muut kirmasivat veteen!

Tulimme siis viimeisten joukossa ensimmäiseen vaihtoon, jossa hypättiin pyörille ja lähdettiin lyhyelle 4 rastin pyöräpätkälle. Mukavassa kangasmaastossa etenimme virheittä ja napsimme nopeasti rastit ja saavuimme Ahvenlammen rantaan, johon jätimme pyörät. Vaihdoimme juoksukengät jalkaan ja lähdimme juosten takaisin kohti kisakeskusta. Alkumatka oli samaa reittiä, jota olimme pyörällä tulleet ja yllätykseksemme vastaan tuli useita joukkueita pyörällä eli olimme onnistuneet nostamaan sijoitustamme tällä lyhyellä pyöräpätkällä. Mieliala alkoi nousta ja kenkäkin nousi keveästi Taitajan taipaleella. Kisakeskuksessa meitä odotti ensimmäinen Quest, jossa pääsimme sota-ajan tunnelmiin hiipimällä juoksuhaudassa ja viskomalla käsikranaatteja kohti vihollispesäkettä. Osumatarkkuudessa olisi kyllä ollut toivomisen varaa, sillä jouduimme kiertämään liian monta penalty rinkiä telamiinoja kantaen. Ei olisi meistä sodankäyntiin!

Nopea vaihto ja kohti kanootteja. Edessä olisi noin 2,5 h melontaosuus. Kartasta kävi ilmi, että luvassa olisi myös kanto-osuuksia, joten kiinnitimme kantoliinat perään ja keulaan. Hieman jännitti, että miten tässä käy, kun varamies ilmoitti, ettei hän ole melonut kolmeenkymmeneen vuoteen ja melontakokemus on kajakista. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti haasteita. Päädyimme siihen ratkaisuun, että minä kiskon edestä ja Masa ohjaa sen minkä pystyy.  Eka rasti meinasi yllättää meidät, mutta kun pääsin taas suunnistusrytmiin kiinni, niin rastit alkoivat löytyä. Meno oli hieman mutkittelevaa, mutta edettiin kuitenkin. Parin rastin jälkeen tuli ensimmäinen ”joki” osuus. Pientä suon keskellä olevaa ojaa piti edetä. Yritimme ensin melomalla, mutta pian huomasimme, että kannattaa hypätä paatista pois ja hinata liinasta kiskoen paattia perässä.  Tällä taktiikalla edettiin lampia ja ojia myöten rastilta toiselle. Vaihtopaikkaa lähestyttäessä oli vielä yhden kannaksen yli kanto. Tulimme hieman liikaa vasemmalla ja pari joukkuetta ohitti meidät tässä ripeämmällä kannolla ja paremmalla reitillä. Selvisimme kuitenkin etukäteen meille pahimmasta osuudesta hienosti, jos ei oteta lukuun niitä satoja mäkäräisen puremia, jotka matkalla saimme. Minulle valui veri pitkin naamaa ja Masalla pitkin paljaita pohkeita. Eikä mäkärätarjonta tähän vielä loppunut.

Mäkärät eivät tunteneet sääliä!

Jätimme paatin rantaa ja järjestäjät ojensivat meille oikean suunnistuskartan. Nopeasti heitimme reput selkään ja lähdimme kohti rasteja. Muutaman metrin juoksun jälkeen totesin, että kengässä oli niin paljon hiekkaa, ettei pysty juoksemaan. Kiisin lähimmän lammen rantaan ja huuhdoin kengät sisältä. Samanaikaisesti noin miljoona mäkäräistä pörräsi ympärilläni. Kiireesti oli lyötävä popot jalkaan ja eikun matkaan. Hienoissa harju-suppa maastoissa juoksimme suunnistusreitin ja rastit löytyivät mukavasti. Huoltopaikalla Ahvenlammen rannassa lajin vaihtoa nopeuttivat mukavasti mustanaan pörräävät pienet ystävämme.  

Hyppäsimme pyörille ja ai sitä autuutta kun tuulenvire kävi kasvoihin eikä elukoita enää pyörinyt ympärillä. Kyllä pyöräily on mukavaa, ajattelin ja toden totta saimmekin sitten vielä pyöräillä ihan koko rahalla. Ensimmäiselle rastille tekemäni reitinvalinta oli teoriassa hyvä, mutta käytännössä jouduimme pieniin vaikeuksiin kun kartassa olevaa polkua ei ollutkaan maastossa, mutta pienellä tetsauksella selvitimme tiemme rastille ja siellähän oli meidän kanssa melontaosuudella ollut porukkakin, joten ei suurta virhettä tullut. Varamies alkoi hieman oireilla pyöräilyvauhdin suhteen, joten hiljensimme hieman ja otimme seuraavalle rastille varman ja helpon reitin asfalttitien kautta. Varamiehen mustahetki ei oikein helpottanut ja pidimme rastilla 14 pikaisen neuvottelun, että jatketaanko 15:sta vai oikaistaanko. Eihän se Masa periksi antanut vaan sisuuntui ja lähdimme rullailemaan mahtavan hienoa järvien välissä olevaa harjannetta myöten kohti seuraava rastia. Reittikirjassa oli mainittu, että kartassa rastin kohdalla oleva polku on heikko ja sitä se tosiaan olikin. Ajoimme ensimmäisen risteyksen ohi kun emme nähneet polun erkanemiskohtaa. Tulimme rastilammen pohjoispuolen polkua rastille. Tämän polun tavoittaaksemme jouduimme kantamaan fillarit alas harjanteelta kivikkoista rinnettä, mutta saimme kuin saimmekin oikean polun alle.

Kanssamme samaa matkaa tullut joukkue päätti lähteä rastilta suorinta reittiä soiden yli kohti kuuttatoista, mutta me käännyimme takaisin tulosuuntaan ja päätimme kiertää pohjoisesta asfalttitien kautta. Varamies yritti ruveta syömään energiapatukkaa keskellä vitelikkoa, mutta komensin, että nyt ei syödä vaan hankkiudutaan ensin tielle ja sitten siellä on vauhdissa hyvä syödä. Varamiehen ilme oli hölmistynyt kun nappasin häneltä patukan ja pistin reppuni taskuun ja suuntasin päättäväisesti metsittynyttä polkua pitkin kohti tietä. Ehkä tässä tuli varamiehelle mieleen, että tämäkö on sitä rennosti ottamista.

Hyvällä tempolla tulimme tielle ja siinä asfaltilla huristellessa mielessäni vilahti muutama myötätuntoinen ajatus niitä kohtaan, jotka parhaillaan rämpivät suolla. Jopa hieman hyytynyt varamieskin hymyili vienosti. Rastilla 17 olevan Questin umpeutumisaika klo 20.00 kannusti meitä reippaaseen menoon tiellä. Halusimme päästä katsomaan mitä Viinitornilla olisi meille tarjottavana. Olihan meillä kymppiraha mukana. Sitä ennen kävimme vielä City silloilla, joka etukäteen hieman mietitytti kun kartassa sillä kohtaa oli oja ja avosuota eikä polkua oikein näkynyt. Kun käännyimme hautuumaan kulmalta kohti suota, näimme jalkakäytävän merkin ja helpotus oli suuri. Tästä menee siis ajettava väylä. Suoalueen yli oli rakennettu oikein mahtava sillasto ja rasti löytyi siltarakennelmien risteyksestä. Nyt enää pikataival tornille – ehtisimme Questiin.

Viinitornille meitä odotti laskeutumistehtävä. Katsahdin varamiestä, jolle olin uskotellut, ettei näissä kisoissa useinkaan ole laskeutumisia. Ilme oli vakava, mutta niin vaan valjaat puettiin päälle ja noustiin torniin. Kävi ilmi ettei Masa ollut koskaan ennen laskeutunut tornityyppisestä rakennelmasta. Uusi elämys siis tämäkin. Tornin huipulla olevassa ravintolassa asiakkaat olivat jo iloisissa tunnelmissa ja kummastelivat mäkärän syömiä ja hieltä haisevia tyyppejä, jotka katosivat yksi toisensa jälkeen tornin reunan yli. Odottelimme laskeutumisvuoroa parikymmentä minuuttia ja joillakin kanssakilpailijoilla kylmän virvoitusjuoman houkutus kävi jo liian suureksi… Pääsimme vihdoin laskeutumaan. Tiimin jäsenet laskeutuivat yhtä aikaa kumpikin omaa köyttä myöten, mutta slingillä yhteen kiinnitettyinä. Tulimme siis alas kuin kaksi marjaa samassa nipussa. Hieno elämys ja mahtavat olivat maisemat tornin huipulta. Mieliala oli taas korkealla.

Kaksin aina kaunihimpi – laskeutuessakin.

Tutkailimme karttaa ja seuraavan Questin aikarajaa - kolme rastia matkalla ja sitten 21.15 sulkeutuva tehtävärasti. Lopputuloksena oli, että lähdimme yrittämään kaikkia rasteja eikä oikaistu. Otettiin se riski ettei ehditä tekemään viimeistä tehtävää. Kaksi seuraavaa rastia oli piilotettu kunnolla pusikkoon. Vaikka tulimme suoraan rastin kohdalle, emme niitä huomanneet vaan jouduimme pöhisemään puskissa. Löytyivät kuitenkin ja sitten pääsimmekin taas asfaltille. Selkeä reitti rastille 20, joka löytyi hienon harjanteen päältä. Nyt oli enää 20 min aikaa ehtiä seuraavalle rastille, jossa odotti viimeinen Quest. Pyörittelimme menemään minkä jaksoimme ja ehdimme ajoissa Ahvenlammen rantaan. Vesistötehtävä, jossa lammelle oli laitettu 4 kanisteria kellumaan. Toisen piti käydä katsomassa kanisterien korkeista lukemat jotakin tarjolla olevia kellutusvälineitä käyttäen. Tähän asti minä jaksoin lukea ohjetta, nappasin ison uimarenkaan alleni ja kauhoin kohti ekaa kanisteria. Huutelin numerot rannalla olevalle Masalle 17, 4, 0 ja viimeinen 10. Rannalla Masa, joka oli malttanut lukea ohjeen loppuun, kertoi että toimitsijalle pitää kertoa näiden numeroiden tulo. Katsoin häntä monttu auki, jolloin Masa totesi, että nolla. Ajattelin hetken, että ai minä vai, mutta hän tarkoittikin oikeaa vastausta. Mitä opimme tästä olisi kannattanut lukea ohje huolella niin ei olisi tarvinnut käydä viimeisellä kanisterilla.

Nyt oli jäljellä enää yksi rasti ja sitten Taitajan taivalta maaliin. Totesimme, että ehdimme perille ennen klo 22, joka oli maalin sulkeutumisaika. Huolellisesti ajelimme pikku polkua, mutta otin kuitenkin kuin kisan loppua juhlistaakseni kunnon lipat yhdessä mutkassa. Onneksi tuli vain henkisiä vammoja ja selvisimme maaliin ajassa 9.47.

Lähtökohdat huomioon ottaen joukkueemme selvisi hienosti kilpailusta. Ei voi muuta kuin nostaa korkealle hattua Masalle.  Harva olisi pystynyt samaan ensikertalaisena ja vuorokauden varoitusajalla. Pistämme tämän varamiehen visusti mieleen vastaisen varalle.

Kiitokset järjestäjille erittäin hienosta ja hyviä haasteita tarjonneesta kilpailusta, joka oli yksi parhaista johon olen koskaan osallistunut. Ensi vuonna taas uudestaan!

Ulla

P.S. Oltiin niin nopeita, että kisan valokuvaaja sai meidät ikuistettua vain tiimikuvaan :)

Arto ja Ulla Karjalan kunnailla!

Perjantaina 7.6. kahden hengen joukkueemme starttasi kohti Pärnävaaran maastoissa odottavaa URSAK seikkailukilpailua. Tärkeimpänä tavoitteena oli testata kahden toisilleen tuntemattoman tiimin jäsenen yhteispeliä tulevia koitoksia silmällä pitäen. Ennakko valmistautuminen oli tehty huolella. Melontaa treenattiin kahdesti, pyöränvetosysteemi koeajettiin ja kamalistat käytiin läpi. Tyynellä mielellä siis matkaan. Ei voisi tulla eteen sellaista tilannetta, josta tämä joukkue ei selviä…. Itseluottamus oli kohdillaan. Matkan aikana tutkailtiin vanhoja alueen karttoja ja spekuloitiin tulevan kisan kulkua. Päällimmäisenä toiveena oli, että järjestäjien uhkaamaan kanootin kantoa ei tule paljoa.

Saavuimme Joensuuhun perjantai-iltana hyvissä ajoin ja saimme paikalliselta B&B Ruuskan isännältä muutamia hyviä paikallisvinkkejä. Saunomisen ja ruokaisan iltapalan jälkeen painuimme pehkuihin. Tunnelma oli jo aika jännittynyt ja alkumatkan tyyni mieli oli karannut taivaan tuuliin.

Aamulla kello pärähti 6.15. Hilauduimme aamupalapöytään silmät sikkuralla. Mitäs tässä pitikään tehdä…? Pian kuitenkin täyttelimme juomapulloja ja -pusseja illan suunnitelman mukaisesti. Värkättiin piilarit unisiin silmiin ja teipit nilkkoihin. Pienellä teamworkillä saatiin Ullalle komperessiosukat jalkaan…täytyy varmaan vähentää tuota pohjetreeniä. Kohti kisapaikkaa suunnitellussa aikataulussa.

Kaarroimme Pärnävaaran hiihtokeskukseen puolituntia ennen kisamateriaalin jakoa. Ystävälliset järjestäjät osoittivat meille huoltopaikan hiihtomajan katoksen alta. Ehdimme juuri ennen materiaalin jakoa levittää kamat ja laittaa pyörät lähtökuntoon. Karttojen ja reittikirjan lisäksi saimme pieniä tarkennustietoja reittiin ja sitten vaan suunnittelemaan reitinvalintoja. Karttoja saatiin tässä vaiheessa kolme. Melonta, coastaleering  ja pyöräily. Maasto vaikutti hyvinkin mäkiseltä ja mieleen muistui viime talven SM-hiihtosuunnistuksissa vinkuneet keuhkot, kun Pärnän rinteitä kipusin.

Kisamateriaaliin tutustuminen vakavalla ilmeellä.

 

Kisa alkoi erikoistehtävällä, jossa joukkueelle annettiin kanisteri ja koussikka (kuten karjalan murteella kauhaa nimitetään). Toisen tehtävä oli löytää hiihtokeskusalueelle asetetut vesipönikät ja hakea niistä koussikka kerrallaan vettä kanisteriin. Toisen piti pysytellä kanisterin vahtina. Havaitsimme jo enne lähtölaukausta yhden vesipöntön sijainnin ja Arto singahti luvan saatuaan veden hakuun. Saimme kanisterin kohtuudella täyteen ja ryntäsimme kohti melontaosuutta.

 

Vesipönikän täyttöä koussikalla.

 

Noin 8 km melonta suihkittiin Leinosen lammella. Saimme paatin aika ajoin oikeinkin hyvään liitoon. Harjoittelu oli tuottanut tulosta. Napsimme kaksi rastia ja karautimme takaisin rantaa laskujemme mukaan viidensinä. Ihan hyvä suoritus.

Ehkäpä seuraavalla kerralla omalla kanootilla ja melalla.

 

Pikainen hölkkä takaisin hiihtomajalle. Valmiiksi pumpatut uimapatjat matkaan huoltoalueelta ja iloisesti kirmaten coastaleering osuudelle. Onneksi Arto oli ottanut mukaan varapatjan, sillä minun patjani paukahti iloisesti halki, kun Arto sitä voimainsa tunnossa täytteli ennen lähtöä. Rentoa juoksu pari kilometriä ja eka uintiin, jossa selvisi, että varapatja oli liian kapea tai minä liian leveä. Pienellä taistelulla vesistön yli ja kipuaminen harjurastille. Tässä vaiheessa Arto oli jo sisäistänyt hyvin caddien roolinsa ja kantoi kiltisti myös minun patjaani. Tällä työnjaolla haettiin pari kolme rastia. Sitten tyhjennettiin pieni uimapatja, johon saattoi osua alkuasukkaan kirves ja caddien hampaat tyhjennys vaiheessa. Arton iso patja jätettiin täyteen siltä varalta, että osuuden viimeisellä rastilla olevassa erikoistehtävässä vielä patjaa tarvitaan. Rasti oli nimittäin lammen rannalla. Rastilla saimme ohjeistuksen, uimapatjasuunnistus. Lammessa oli 8 pönttöä kellumassa ja niiden pohjassa numero. Patjalla piti kiertää kaikki rastit ja ilmoittaa numeroiden summa maalissa. Jaahas, meillä oli vain yksi ehjä patja. Ei siinä mitään. Latauduimme päällekkäin samalle patjalla (onneksi oli vähän vankempaa mallia) Arto alle ja Ulla päälle. Tämä kaksikerros kuljetuksemme liikkuikin aika hyvää vauhtia ja osasimme myös laskea, joten selvisimme takaisin tien päälle nopeasti. Kummastelimme samalla erään joukkueen uimapatjailua, joka tapahtui kuivalla maalla patja kainalossa. Meidän luovuutemme ei riittänyt tuollaiseen. Coastaleeringin loppu olikin meidän osalta pelkkää juoksua. Vajaa kymppi tietä ja ison sähkölinjan alustaa. Ensimmäiset kivut jaloissa alkoivat tuntua. Kylmällä vedellä ja liian ohutpohjaisella kengällä oli varmaan osuutta asiaan. Juoksu ei enää näyttänyt nätiltä ja buranakin alkoi maistua.

Kun tulimme vaihtoon, oli kisakello tikittänyt jo neljä tuntia. Nopeasti kuivat housut pyöräilyyn sekä juoksukengät, juomat ja energiat matkaan. Tuumailimme, että pyöräosuuden välissä oleva suunnistus ei voi olla kovin pitkä, koska aikaa on kulunut jo näin paljon. Little did we know!

Huristelimme pyörillä aluksi hyvää vauhtia alamäkeen ja rastit löytyivät hienosti. Minun juttuni olivat olleet ilmeisesti huonoja tai jotain muuta kaunaa oli Artolla, sillä hän ampui takarenkaastaan kivikkoisella tiellä nyrkin kokoisen kiven ranteeseeni. Auts, siinä meni hyvä seikkailukäsi! Pienen ihmettelyn jälkeen totesin, ettei se poikki mennyt ja eikun eteenpäin vaan. Minulla vauhti rupesi hyytymään vaativissa nousuissa, mutta onneksi Artolla virtaa riitti, joten päätimme kokeilla vetoa. Hyvin onnistui ja pääsin taas rytmiin.  Teimme sorakuopassa pienen kunniakierroksen ennen kuin saavuimme rastille, josta suunnistus alkoi.

Jätimme ylimääräiset kamat pyörille ja olimme pienen nestetankkauksen jälkeen valmiita suunnistukseen. Käteen lyötiin lähinnä spakettilautasta muistuttava kartta. Käyrää oli paljon ja teitä ei nimeksikään. Mikäs siinä, onhan tässä ennenkin suunnistettu. Eka rasti löytyi hienosti. Itseluottamusta puhkuen kohti kakkosta. Ensimmäinen lampi, toinen lampi ja tästä vaan harjanteen reunaa kohti rastia. Muita tulee vastaan, yksi joukkue kysyy neuvoa ja keskittyminen herpaantuu hetkeksi juuri kriittisessä paikassa. Rasti ei löydy. Tässä sen pitäisi olla. Ollaan varmaan tultu vasta liian vähän. Kartassa ei näet ollut mittakaavaa, joten matkan arviointi oli vaikeaa. Eteenpäin siis. Rastin takana oleva polku kyllä pysäyttää….ei tullut polkua… raskaan itseruoskinnan ja sadattelun jälkeen saan taas kiinni kartasta ja rasti löytyy. On juuri siellä missä pitääkin. Aikaa kului kuitenkin paljon ja mieliala romahti. Täytyi suorittaa pikainen nollaus ja kohti seuraavaa rastia, joka löytyy taas nappiin. Virhe ja hakkuujätteinen maastopohja oli vienyt vireen tiimistä. Tulimme kuitenkin juoksujalkaan takaisin pyörille, vain saadaksemme lähes samanlaisen radan sisältävän kartan uudelleen.  Uusi 8 kilometriä hakkuujätettä ja mäkeä. Hienoo! Ei auta, leuka rintaan ja takaisin edellisen kierroksen jäljille. Tämä kierros meni virheittä ja pääsimme reilun tunnin suunnistuksen jälkeen taas pyörille.

Suunnistusosuuden alkumetreillä.

 

Haimme pyörillä jäljellä olevat kolme rastia oikein mukavalla vauhdilla Polvijärven ja Lykynlammen maastoista. Lentokentän ympäristön hyvillä teillä kokeilimme taas vetoa. Kiinnitys ja irrotus toimi hyvin jo vauhdissakin. Hyvä me!

Vaihdossa taas. Ratamestarin ihanneaika 8 tuntia on umpeutunut jo puolituntia sitten ja meillä on vielä rullaluistelu/ammunta ja viimeinen erikoistehtävä suorittamatta. Tulee hieman pidempi päivä kuin mitä arveltiin. Rullaluisteluosuus oli Pärnävaaran viiden kilometrin rullahiihtorata, jonka varrelta tuli löytää kaksi rastia. Järjestäjät varoittelivat, että pahoja laskuja on tiedossa ja mielessäni vilahti SM-hisuissa kokemani huikeat laskut. Jännitystä elämään! Ensimmäisen laskun päällä iskemme jarrut pohjaa, tuonneko? Samalle hetkellä meidät ohittaa hurjapäinen ampumahiihtäjä rullasuksilla ja tokaisee: ”Antakaa mennä vaan!”. Hän lykkää muutamaan työnnön ja kyykkää muna-asentoon. Katsomme Arton kanssa toisiamme ja molempien naamalla kuvastuu kauhu. Kokoamme rohkeutemme ja laskemme X-asennossa mäkeen. Pystyssä selvittiin, niin kuin muistakin laskuista. Löysimme rastit ja laskimme, nyt jo rohkeasti, hiihtostadionin monttuun, jossa odotti ammuntatehtävä. Kummankin piti ampua ekoaseelle viisi taulua, jokaisesta hudista seurasi sakkokierros stadionin ympäri. Naiset ensin, totesi Arto kohteliaasti ja tartuin pistooliin. Kädet tärisivät aika rajusti hiihdon jäljiltä, mutta sain sentään kaksi taulua alas! Arto joutui odottelemaan sen aikaa kun kiersin sakot. Taitavana ampuja Artsi selvisi vain yhdellä sakolla. Olimme päivän toiseksi paras tiimi ammunnassa. Jee, löytyihän se meidänkin vahvuus. Pikainen kapuaminen montusta vaihtoon ja ohjeet viimeiseen erikoistehtävään. Muistisuunnistus, jossa piti hake rasti Pärnävaaran päältä (kuinkas muutenkaan) ja toinen rasti Jyrinjärven rannasta. Maksimaalinen korkeusero mitä lähitienoolta saattoi löytää. Nöyrästi vain lenkkarit jalkaan ja juoksuksi. Rastit löytyivät helposti ja onnellisina kiipesimme portaita myöten stadioninmontusta maaliin ajassa 9.59.59. Tavoite alle 10 tunnin ajasta toteutui!

Paita ja ase samaa sävyä.

 

 

 

Vakaalla kädellä ammuntaa ja taustalla rullaluistelua.

 

 

 

Vielä muistisuunnistus jäljellä.

 

 

 

Kamojen kasauksen ja ruokailun jälkeen toteamme, että kello lähestyy puoli yhdeksän uutisia ja vireystila on lähellä olematonta. Suunniteltu paluu Ouluun samana iltana on pakko unohtaa ja turvaudumme Ruuskan B&B:n palveluihin uudelleen. Hyvin nukutun yön jälkeen suuntaamme sunnuntaiaamuna virkeinä kohti Oulua monta kokemusta rikkaampina.

Kaiken kaikkiaan untuvikon ja konkarin kisa sujui hyvin. Vielä tarvitaan pientä säätöä vaihtopaikkatoimintaan ja muihin seikkailurutiineihin. Kuitenkin tämä kisan kokemusten siivittämänä on hyvä lähteä kohti GeoPark Challangen haasteita Muhoksen takametsiin. Kiitokset järjestäjille erittäin mielenkiintoisesta ja haastavasta kilpailusta, Artolle hyvästä teamworkistä sekä B&B Ruuskalle erinomaisesta ja joustavasta palvelusta!

Konkari

P.S. Kisan saldo kilometreinä:

melonta 8 km

coastering 23 km

uimapatjasuunnistus 2 km

fillarointi 38 km

suunnistukset 8 km *2 = 16 km

rullahiihto 6 km

erikostehtävä 3km

Yhteensä 96 km

josta juoksua 42 km