Team 1Life: Lost in Kajaani 2014 - Voiko ikuisista luusereista tulla voittajia?

Apsi ja Kati samalla aaltopituudella. (Kuva: Kainuun Sanomat)

Se oli siis vuonna 2010, kun Apsi, Harde ja minä (Hotti) osallistuimme ensimmäiseen surkuhupaisaan seikkailukisaamme Pallaksella. Silloin kisajärjestäjänä toimi muun muassa AC Adventuren Kati Vehmas, jota pidimme seikkailu-urheilun jumalattarena. Kuten arvata saattaa, kisa oli katastrofi, eikä senkään jälkeen kaikki ole ollut helmeä. Emme kuitenkaan ole ymmärtäneet luovuttaa. Voitteko kuvitella, nyt neljä vuotta myöhemmin tämä samainen jumalatar istuu meidän kanssa samassa kanootissa ja opettaa miten melaa pidetään kädessä. Tällä kertaa emme kerta kaikkiaan voineet epäonnistua.

Vielä pari viikkoa ennen Lost in Kajaani -seikkailuskabaa olimme vailla kolmatta jäsentä. Alettiin olla jo epätoivoisia ja laitettiin naamakirjaan ilmotusta. Kati otti onneksi yhteyttä ja tehtiin diili (maksettiin Katille omaisuuksia). Jo siinä vaiheessa kävi selväksi, että voittamaan lähdetään, mutta ajateltiin, että se on varmaan vaan Katin huumoria. Yritettiin toki kysyä, että ootko nyt ihan varma mihin pääsi panet, oot kai lukenut meiän blogia. No päästiin sit Kajaaniin, jossa meitä terotettiin siitä, että me lähdetään sit voittamaan myös kaikki miesjoukkueet vaikka veren maku suussa. Mutmutmut, me ei olla koskaan voitettu mitään ja tykätään enemmän pullan mausta, osataan kyllä hävitä. Ja mulla on toi ylävartalovammakin ja sulla toi alavartalovamma. Eikä mitään muttia ja selityksiä, me lähdetään voittamaan tää kisa ja sillä siisti. Ja virheitä ei sit tehdä. Samalla mieleen juolahti toissa vuoden Kajaanin kisa, jossa ei muita tehtykään. Eikä sitten höntyillä. Se-se-hän on vesiselvä (mutta minä kohta en), se ei kuulu meidän tapoihin. Viimeistään siinä vaiheessa Apsi nielaisi äänekkäästi viis kertaa ja mä aioin juosta vessaan.

Kohta se alkaa... (Kuva: Lost in Kajaani)

Seistiin siinä sitten lähtöviivalla naamat valkosena, otsasuonet pullistuneena ja puput pöksyissä. Lisäjännitystä toi se, että joku pyöräexpertti oli todennut juuri ennen kisaa, että meitsin fillarin keskiön laakerit on ihan sökönä. Se voi kuulemma hyvällä tuurilla kestää koko kisan. Gaad dammit.

Ohjelmassa oli prologi, johon kuului juoksua ja fillarointia. Kartan saatuamme menin shokkiin. Asiaa ei yhtään auttanut, että kaikki kompassitkin vaikutti näyttävän kohti härän pyllyä. Vihdoin snaijattiin, että kyseessä oli peilikuvasuunnistus. Kartta oli siis muuten ok, mutta se oli ikään kuin peilikuva oikeasta kartasta. Pienen elvytyksen ja hajusuolan imppailun jälkeen lähdettiin hiljakseen kohti joen rantaa, jossa näytti olevan helppoja rasteja. Passion Adventuren tytöt tuntuivat olevan parhaiten jyvällä, joten ei muuta kuin peesiin. Ja mukavahan siinä peesissä oli olla. Olivat varmaan harrastaneet peiliin katsomista enemmän kuin minä (ei mikään ihme). Rastit löytyivät jonkin sortin yhteistyöllä. Juoksuprologin jälkeen alkoi pyöräprologi. Saatiin kartta, josta puuttui paloja. Koitettiin paikallistaa rastit isommasta kartasta, mutta vaikealta tuntui. Itseluottamus oli vaihtunut muiden luottamukseen. Ei muuta kuin liikkeelle. Rastit löytyivät osin tuurilla, osin taidolla. Vähitellen shokki alkoi helpottaa ja itseluottamus taas löytyä, kun päästiin tekemään normisuunnistusta.

Apsi hakee prologin rastin. (Kuva: Lost in Kajaani)

Vimpelinvaarasta alkoi pyöräsuunnistus, jossa hyvillä reitinvalinnoilla ja reippaalla vauhdilla saatiin kärkeä kiinni. Pyöräsuunnistuksen jälkeen matka jatkui sykkeleillä kohti reittikartan rasteja. Rastilla 6 (mustikkaquest) joku kertoi meidän olevan koko kisan toisena. Mitähän tuo höpöttää? Ensin ajateltiin, että meitä jukutettiin, mutta vähitellen saatettiin jopa uskoa se, sillä renkaan jälkiä ei kohta enää näkynyt missään. Samalla ohitettiin heittämällä toinen sekasarjan joukkue (Puuppola rules) ja siirryttiin koko kisan kärkeen. Saatiin siitä lisää buustia ja alettiin luukuttaa ihan kunnolla. Etkö Apsi pääse kovempaa? Muuten kyllä, mut toi vastatuuli tossa vähän puhaltelee. Kati heilutti ruoskaa ja vauhti vain kiihtyi. Tunne oli mahtava.

Mustikkaquest. Kisaajien keräämistä mustikoista leivottiin järjestäjän toimesta mustikkapiiras, joka suli suuhun pitkän päivän jälkeen. (Kuva: Lost in Kajaani)

Kati tuumailee (Kuva: Lost in Kajaani)

Haettiin rasti vastarannalta kahlaamalla, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. (Kuva: Lost in Kajaani)

Johanna kilpaili Lost Case joukkueessa, joka sijoittui naisten sarjan kolmanneksi. (Kuva: Lost in Kajaani)

Rastille 11 mennessä olimme kasvattaneet noin 10 minuutin eron seuraavaan. Ohjelmassa oli kahden hengen melonta- ja yhden hengen juoksuosuus niin, että puolessa välissä vaihdettiin osia. Melonnan aikana oli myös kanoottipujottelua. Rastit löytyivät muitta mutkitta ja kasvatettiin ero kärkeen noin 15 minuuttiin. Oltiin siis vartti edellä kaikkia urosjoukkueitakin, mikä tuntui varsin eriskummalliselta ja ehkä liiankin hyvältä. Melonnan jälkeen lähdettiin taas fillaroimaan asfalttia pitkin kohti rastia 12. Kartan mukaan 2 kilsan jälkeen piti kääntyä vasemmalle, mutta meiltä risteys jäi bongaamatta ja vedettiin vaan pari kilsaa pitkäksi, kun suunnistajan aivot oli laitettu hetkeksi narikkaan. Virhe johtui yksinkertaisesti siitä, että olimme etukäteen katsoneet risteyksen olevan isompi kuin se olikaan. No eipä siinä mitään, meillä oli tällä kertaa varaa antaa hieman tasoitusta. Löydettyämme rastin jättiläisen luolasta (rastien etsiminen luolista oli siistiä) jatkoimme matkaa Paljakankallioille, josta oli huikaisevat näkymät Oulujärvelle. Ekan päivän maaliin saavuttiin noin vartti ennen muita, jonka jälkeen oli vielä lyhyt (noin 4 kilsaa) yösuunnistus upeassa Ärjänsaaressa. Oli todella upea kokemus hölkkäillä hiekkarannalla, kun kuutamo loisti taivaanrannassa. Olivatpa eräät nähneet myös revontulia.

Yösuunnistuksen jälkitunnelmissa (Kuva: Lost in Kajaani)

Seuraavana aamuna oli herätys klo 4 nukuttuamme jopa 2-3 tuntia. Heitettiin järjestäjän tarjoama maukas aamupala huiviin ja purettiin teltat. Kartat olimme ehtineet piirtää pian yösuunnistuksen jälkeen. Klo 6 ampaistiin liikkeelle. Fillaroinnissa mentiin kärjen vauhtia, mutta juoksuosuuksilla meillä oli hieman vaikeampaa Katin alavartalovamman vuoksi. Pysyttiin kuitekin kärjen tuntumassa hyvien ja riskittömien reitinvalintojen sekä virheettömän suunnistuksen ansiosta. Rastilla 2 oleva suosuunnistus oli mukava välipala, samoin rastilla 3 oleva eukonkantoquest. Meidän eukko oli juuri passeli siihen hommaan, sillä monet muut joutuivat tyytymään ukkoihin. Rastilla 7 yksi pääsi mikroautoilemaan ja kaksi pääsi tekemään laskutehtävää. Rastin 8 sotilassuunnistus oli viety upeaan ja haastavaan maastoon, jossa riitti nyppylöitä ja kallioita. Maastoon oli viety 10 rastia, joista viidellä oli jokin armeijaan liittyvän varusteen kuva. Käytiin 7 rastilla ja saatiin kuvat kasaan.

Apsi ahmi rastien haussa ylimääräisiä kilometrejä. (Kuva: Lost in Kajaani)

Kati hurjastelee (Kuva: Lost in Kajaani)

Lopussa oli varaa jo hieman löysäillä. (Kuva: Lost in Kajaani)

Sivilisaatioon (jos armeijan aluetta sellaiseksi voidaan kutsua) pääsy kahden päivän tetsauksen jälkeen tuntui auvoiselta. Rastilla 16 yksi tiimin jäsen pääsi laskeutumaan katolta alas ja kahden piti etsiä pimeähköstä rakennuksesta armeijan 0,000000001 lumenin lampulla kahta lappua, joista piti muodostaa lause. Ensimmäinen löytyi helposti, toinen yhteistyöllä Rajavillien kanssa. Rastilla 19 yksi pääsi suppaamaan, yksi vesihiihtämään ja yksi uimahyppäämään. Vesihiihdossa otettiin oma-aloitteisesti pieni humoristinen kisa Rajavillien kanssa ja se päättyi valitettavasti vastustajan voittoon. Olisiko tässä ollut koko kisan voiton ratkaisu? :) Rastilla 20 pelattiin frisbeegolfia, joka tiedettiin meidän vahvuudeksi. Saatiin hieman kaulaa Rajavilleihin, mutta rastin 22 juoksusuunnistuksessa nämä juoksuvoimaiset kaverit tulivat heittämällä ohi. Hieman jäi kismittämään, ettei tosissaan lähdetty kavereita haastamaan, sillä eroa maalissa oli vain 15 minuuttia Rajavillien hyväksi. Olisi ollut hienoa nöyryyttää myös Rajavillejä, mutta jätetään se seuraavaan kertaan. Voitettiin kuitenkin sekasarja yli 200 kilsan ja reilun 17 tunnin jälkeen reilun tunnin marginaalilla. Onnittelut Rajavilleille, muillekin pallisteille ja kaikille maaliin päässeille! Tulokset

Voiko ikuisista luusereista tulla voittajia? Voi, mutta joskus siihen voi mennä kohtuuttoman pitkä aika ja reitillä voi olla ylimääräisiä suppia ja soita. Toisin sanoen turpaan pitää ensin ottaa ja kunnolla. Totuuden nimissä on sanottava, että voittamaan tottunut Kati opetti meidät voittamaan. Hän istutti meidän jengiin oikean asenteen, ruoski tarvittaessa lisää vauhtia ja rauhoitteli jäbiä aina tilanteen mukaan. Roolitus toimi muutenkin hyvin. Apsi toimi veturina ja haki rasteja. Minä yritin saada tolkkua kartoista. Teimme hyvän suorituksen, meillä oli hauskaa ja joukkueessa oli hyvä fiilis.

Olimme nyt kolmatta kertaa mukana tässä seikkailussa ja kisa oli ainakin allekirjoittaneen mielestä paras tähänastisista. Kisa oli monipuolinen ja hyvin rytmitetty, vaikka toinen päivä venyikin hieman pitkäksi. Reitillä oli hienoja maisemia ja haastavia mtb polkuja. Ärjänsaaren yösuunnistus oli uskomaton kokemus. Questit olivat makeita. Kylpylä ja keitto kisan jälkeen olivat kuin piste iin päälle. On mielestäni hyvä, että on erilaisia seikkailukisoja, myös sellaisia, joissa on paljon questejä. Erilaisuus on rikkaus. Tattista vaan kaikille järjestäjille ja kanssakisaajille! Kumarrus Jukka Liuhalle ja Aleksi Nytströmille. Kun vielä sääkin suosi, ei voisi olla parempaa tapaa lopettaa kautta. Lost in Kajaani on noussut osallistujamäärältään maan suurimmaksi seikkailukisaksi eikä ihme. Muutenkin Kainuussa on hyvä pöhinä päällä, sillä he todella liikuttavat valtavasti ihmisiä upeilla tapahtumillaan. Tarina jatkuu jälleen ensi vuonna, saattaapi välissä olla myös jokunen talviseikkailu. Niitä odotellessa. Tehtävä suoritettu.

Artsi ja Kokkisen Kari kilpailivat Ullan kanssa Extremely lostin sekasarjassa. Ulla joutui jättämään leikin kesken sairastuttuaan flunssaan 1. päivän jälkeen. (Kuva: Lost in Kajaani)