Kisaraportti: Umpparihiihdon MM-kisat

Sitä puuttuvaa mualimanmestaruutta lähdettiin taas jahtaamaan Syötteelle, vaikka lähtökohdat kisaan eivät olleet parhaat mahdolliset. Lähes joka jannu oli ollut letkuissa edeltävät viikot ja joukkueen kokonaismassakin oli lisääntynyt toistakymmentä kiloa. Tämä johti siihen, että melkein jokaisen painopiste oli siirtynyt hieman eteen, jota koitimme paikata hiihtämällä hieman takakenossa.

Team 1Life Special Bike ja maailman parhaat sukset

Ampaisimme matkaan jo perjantaina, jotta saisimme eräjormailla vähän pitempään. Iloksemme huomattiin, että reitti suuntautui myös sellaisille Syötteen alueille, joissa ei ollu tullut vielä aiemmin käytyä. Olosuhteet olivat mitä parhaimmat. Lunta oli yli 80 cm ja lämpötila pyöri koko viikonlopun siinä 10 asteen tuntumassa. Ensimmäisen illan tähtitaivas mahtavine laskuineen ja kumartelevine puineen teki 11 kilsan hiihdosta erityisen. Laitettiin leiri pystyyn ja makkarat tulille. Kuten ennenkin, ensimmäisenä yönä unet jäivät vähiin. Aamulla, vuoden odotuksen jälkeen, päästiin testaamaan myös riukua. Odotukset olivat korkealla, mutta riuku matalalla. Istuin siinä sitten polvet suussa ja joku kaveri kyljessä. Pikaisen toimituksen jälkeen kaveri huomautti, että "sulla on muuten shittiä takareidessä". "Älä valehtele". Koitin sitä siinä sitten vaivihkaa puhdistaa, kunnes... "on muuten vieläkin". Ei muuta kuin leiriin. Myöhemmin sain kuulla, että se koko riuku oli ollu täynnä sitä ihteään. Taisi sitä jäädä sen kamunkin reisiin. Reisille meni sekin. Silloin jo hymyilytti.

Leirissä oli tunnelmaa. www.kuvailija.fi

Lauantai-päivän taktiikkana oli antaa muiden aukoa latua, hakea kaikki lisärastit ja hoitaa tehtävärastit kunnialla. Päivä alkoi tehtävärastilla 1, jossa piti tunnistaa solmuja. Saatiin kaikki oikein, osin tuurilla ja tiedolla, osin päättelemällä. Siitä sitten tehtävärastille 2 ja myrkyllisten kasvien nimeämiseen. Valkovuokko ja suopursu laitettiin ei-myrkylliseksi ja siitä 1 minuuttia sakkoa. Tämän jälkeen lisärastille 1, joka sijaitsi Liejuvaaran liepeillä. Nimestään huolimatta vaaran laki ja sitä seurannut lasku oli maisemallisesti kisan parasta antia. Tätähän täältä haetaankin. Mieltä kutitti ja silmiä hiveli, kun kurvailimme kohti tehtävärastia 3, jossa piti tunnistaa jauhoja. Ei menny vellit ja jauhot sekaisin, vaan selvittiin ilman mätkyjä. Tehtävärasti 4 oli kompa. Emme menneet halpaan, kun tiesimme ettei nuoreen mäntyyn kiinnitetyn kreppinauhan korkeus muutu vuosien saatossa.

Puolivälin krouvin jälkeen oli jäljellä vielä kolmen lisärastin haku. Samalla Mikalla alkoi kone yskimään. Vaihdettiin suksia ja otettiin tavaraa kantoon, kun tajuttiin, että tätä vauhtia ei ehditä hakea kaikkia rasteja. Juuri tätä se joukkueurheilu on parhaimmillaan - kaveria autetaan aina. Viimeinen lisärasti tuotti hieman ylimääräisiä tykytyksiä, kun ei meinattu löytää kunnon reittiä joen ylitykseen. Jussi siinä vähän mulasikin. Lopussa alkoi jo väsy painaa ja vauhti hyytyä. Ehdittiin kuitenkin noin puoli tuntia ennen määräaikaa leiriin. Leiriytyminen on kaikkea muuta kuin helppoa 50 kilsan reppuhiihdon jälkeen, väsyneenä, nälkäisenä ja viluisena. Mieli halajaa piknikille palmun alle rakkaan kainaloon, mutta luvassa onkin pussiruoan syöntiä pakkasessa haisevien äijien kanssa. Ei auta. Siinä sitä koetellaan taas reppanoita, jotka pimeydessä vaeltavat. Löydettiin sopivasti sellainen rauhaisa paikka suon laidasta ja tuulen puolelta, ettei saatu savumyrkytystä. Ei muuta kuin tulet pystyyn, laavu tekeille, suolen mutkat suoriksi ja vaakatasoon. Ja se tunne, kun pääsee tuollaisen päivän jälkeen makuupussiin.

Lumi pöllyää lähdössä. www.kuvailija.fi

Sunnuntain pikataipaleelle pääsimme minuutin kärjen jälkeen. Matkana oli 8,5 kilsaa, josta 5 kilsaa umpparia. Toiveet olivat korkealla, vaikka rinnalla oli LJK:n poikia, seikkailu-urheilijoita ja hiihdon Suomen mestareita. Aika nopeasti snaijasimme, että keli oli hankikeijujen eikä hankihirvien. Me hirvet painoimme 70kg, 78kg, 87kg, 92kg ja 98kg ja vieläpä niin, että latukoneet painoivat vähiten. Hangessa oli pari kerrosta, jonka takia keijut kiitivät pinnassa, mutta hirvet uivat syvällä. Näin ollen jokainen sai tavallaan aukoa latua, vaikka hiihtäjien järjestys ei juurikaan muuttunut. Yhtään ei voinu painaa sukselle, vaan piti edetä ns. sipsuttamalla. Pitemmällä suksella, varusteiden rohkeammalla jaolla ja paremmalla reitinvalinnalla lopputulos olisi voinut olla pari pykälää parempi. Toki ei se päivän kuntokaan häävi ollut. Maalissa oltiin 6. noin 9 minuuttia kärjen jälkeen. Tulokset

Tässä vaiheessa oltiin vielä mitaleilla. www.kuvailija.fi

Lopputulos oli ehkä pienoinen pettymys, mutta reissu taas kerran rikas ja tunteikas. Näin 10. kerrankin jälkeen Syötteen maisemat jaksoivat antaa kiksejä. Ne tykkylumiset kynttiläkuuset hiljentävät joka vuosi! Umpihankihiihtoneuvoksen tittelikin lämmitti mieltä. Ja se tunne kun pääsee saunaan ja syömään kaiken sen kurjuuden jälkeen. Osaa taas arvostaa elämän pieniä asioita. Ensi vuoden umpihankihiihto mahtaa jäädä väliin, mutta eihän sitä koskaan tiedä milloin sitä taas viivalle ilmestyy. Team 1Life kiittää kaikkia kanssakilpailijoita hyvästä ja rehdistä kilpailusta. Hattua pitää nostaa myös niille monille naisille, jotka olivat mukana. Järjestäjätkin onnistuivat tehtävässään, joten kumarrus heillekin. Kiitos myös useille talkoolaisille, jotka mahdollistivat kilpailun. Kiitos Janille, Juhalle, Mikalla ja Jussille mahtavasta reissusta. Tehtävä suoritettu.

Umpihankihiihdon MM-kilpailut 2012

Team1life oli numero 1 umpihankihiihdon MM-kilpailuissa! Öhöm, tähän lukeminen kannattaa sitten lopettaakin. Vaikka ei mieli tekiskään, niin rehellisyyden nimissä sanottakoon, että kilpailimme kisoissa enteilevästi numerolla 1, mutta maalissa sijalukumme oli vasta 6. Mukana joukkueessa olivat tällä kertaa Jani "selkärampa" Tulppo, Jussi "käsirampa" Keskinarkaus, Mika "vatsatauti" Saraniemi, Juha "energiahukka" Peltoniemi ja Matti "rintarampa" Hokkanen. Joukkueen taktiikka lyötiin lukkoon jo etukäteen - Jani toimii latukoneena, Jussi koittaa eksyttää meiät, Juha yrittää teeskennellä väsynyttä ja Mika sekä Matti ovat tietävinään jotakin. Mutta kuten arvata saattaa, tälläkään kertaa kaikki ei mennyt ihan tuubiin, vaikka meillä oli mukana myös salainen aseemme - nousukarvat!

Homma meni metsään jo perjantaina, kun yövyimme itse kyhätyssä laavussa seitsemän suon takana. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme baanalle jonkin verran myöhässä tarkoituksena hakea kaikki rastit, myös lisärastit. Hiihdimme hiki hatussa, kunnes huomasimme, että eihän tässä ole mihinkään kiirus. Viimeistään ahmatuvan jälkeen muistin miksi tänne tulee aina joka vuosi lähdettyä. Ne tykkylumiset kynttiläkuusikot, upeat rinnesuot ja kauniit vaarat hivelevät silmiä jokikinen vuosi. Niitä katsellessa kiire loppuu ja ajatukset pysähtyvät. No pian sitä taas muistettiin, että mehän ollaan kilpailussa ja suksi huilasi taas kiireellä eteenpäin.

Matkalla teimme muutaman tehtävärastin, joiden jälkeen olimme siinä uskossa, että kaikki meni oikein. Noin 50 km reppuhiihdon ja laavun pystytyksen jälkeen luimme tulosluetteloa ja huomasimme, että meidän joukkueen nimi puuttui listoilta. No, onneksi kaveri huomasi katsoa hieman alempaa ja löysi kuin löysikin meidät listoilta. Matkaa kärkeen oli 10 minuuttia. Samalla tajuttiin, että latinan kieli ja arviointi eivät ehkä ole meidän juttuja. Tulimme siihen johtopäätökseen, että voittaaksemme kisan meidän jokaisen piti ylittää itsensä ainoastaan viisi kertaa, ottaa hillittömiä riskejä ja käyttää kaikki jäljellä oleva onni. Samalla muiden tuli epäonnistua enemmän kuin täydellisesti. No, mehän ei ymmärretty luovuttaa tälläkään kertaa.

Kisan viimeisenä päivänä oli ohjelmassa n. 8 km hiihto takaa-ajolähdöllä. Ajettiin takaa miehiä, vaikka mieluummin oltaisiin ajettu takaa naisia. Ensimmäiset 4,5 km mentiin umpihankea, jonka jälkeen tuli 3 km valmistaa baanaa ja sitten kiivettiin vielä Pikkusyötteen päälle laskettelurinnettä pitkin. Ampaisimme matkaa sijalta 16 tarkoituksenamme mennä mahdollisimman suoraan hangen pinnalla ja ottaa armottomia riskejä keinoja kaihtamatta. Jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen tuli selväksi pelin henki. Meidän Jani-merkkinen latukone jyräsi erään ikihongan vierestä niin, että siitä tippui karahka melkein meidän kakkoshiihtäjän kupoliin. Se sama karahka meinasi tehdä myös reiän meidän kolmoshiihtäjän haaruksiin. Ohitettiin monta joukkuetta ja jossakin vaiheessa huomattiin olevamme ihan keskenään. Siinä vaiheessa Jussi oli päättänyt hieman oikaista ja ohitettiin taas joukkueita.

Päästiin sitten vihdoin rinteen alle, josta alkoi armoton loppunousu. Ilman nousukarvoja siitä olisi voinut tulla painajaista. Maaliin päästyämme saimme tietää olevamme 6., joka tarkoitti myös palkintoja! Mikäpäs siinä. Suuri kiitos Karhun suksille, jotka huilasivat ja kantoivat erinomaisesti! Ilman niitä emme olisi päässeet näinkään korkealle! Stonehamin hiihtotakitkin toimivat loistavasti. Kiitos myös Pudasjärven urheilijoille hienosta kisasta ja kisajärjestelyistä! Ja kiitos hienosta seikkailusta, Team1life!