 |
| Valmiina lähtöön. Kuva: 7summits |
Se oli joskus viime vuoden lopulla, kun kuulin tästä häppeninkistä eka kerran. Jo sillon aattelin, että TOI on mun juttu - se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Lappiin ja sen tuntsiin mulla oli ollut jo yli 20 vuotta kestänyt rakkaussuhde. Ei siis ihme, että 7 tunturin huipun vallottaminen 12 tunnissa tuntui seksikkäältä, jopa eroottiselta. :). Nyt vain piti löytää tarpeeksi hullu kamu, jonka kanssa jakaa tämä tunne. Onneksi saman tiimin Janne suostui pariksi pienen suostuttelun jälkeen. Spekulointi kisaa varten alkoi about tammikuussa huipentuen viimeiseen viikkoon, jolloin laukattiin kaupoissa ja testattiin sopivia vermeitä. Endorfiininmetsästäjän kohdalla kisa kesti 2 kuukautta, mutta meidän kohdalla siihen meni jälkipeleineen 4 kuukautta, jollakin varmaan vieläkin enemmän. :)
Vielä kisaa edeltävänä iltana arvottiin, että otetaanko lumikenkiä mukaan, kun keli vaikutti niin plösöltä. Päätettiin ottaa varmuuden vuoksi ja alle laitettiin normaalit pakkaskelin luistelusukset, kun varastosta ei juurikaan muita löytyny. Nousukarvoiksi valikoitui pitkät, joita vähän tuunattiin. Tarkoituksena oli kiertää reitti ns. vastapäivään, jotta ehtisimme valloittaa mahdollisimman monta baanatonta tuntsaa ennen kuin hanki pettäisi kunnolla. Kukaksen ja Kuerin ehtisi vallottaa myöhemminkin, kun niille molemmille meni kunnon baana. Lisäksi Ylläs kannatti ottaa ekana, koska valmiita rinteitä ei saanut nousta rinteiden aukioloaikana. Näin taisi ajatella moni muukin.
 |
| Se on menox. Kuva: 7summits |
Kisa-aamuna herättiin klo 4.30 simmut ristissä. Onko ihan pakko nousta? Ylös päästyämme pidettiin semmosta mekkalaa, että kohta koko mökki oli pystyssä. Heitettiin aamupala huiviin ja ampastiin luontokeskus Kellokkaaseen, josta siis tapahtuisi lähtö klo 6 lyhyen kisainfon jälkeen. Lähtöviivalla bongattiin, että meillä oli aikaste isot reput, jos vertasi muihin sukkahousumiehiin. Ollaanko me retkelle menos? Se näkyki heti ekassa nousussa, kun kiivettiin Ylläksen päälle loivinta mahdollista rinnettä. Luistelu tuntui takkuiselta eikä suksikaan tuntunut luistavan, niinpä viritettiin nousukarvat pohjiin säästääksemme ihteä ja reisiä. Ylläksen yllä oli sumua, mutta mitä ylemmäksi kiivettiin, sitä kirkkaammaksi keli muuttui. Oli hienoa kiivetä sumuverhon läpi Ylläksen huipulle katselemaan maisemia. Alas tullessa mamoiltiin ja valittiin jälleen loiva rinne ja päästiin alas suhteellisen nopeasti, mutta takkiin tuli aika monta minuuttia.
Kesängille päätettiin mennä Kellostapulin itäpuolta ja sitten Pirunkurua pitkin ylös. Se tuntuikin aluksi ihan hyvältä idealta, mutta heitettyäni 90 kilon ruhollani kunnon lipat erään möykkyisen mäen juurelle, mieli muuttui. Päin peetä meni tämäkin homma. Kieriskelin maassa pari minuuttia kivusta ulvoen ja totesin häntäluun saaneen osumaa. Hetken jo ajattelin, että kisa oli siinä, mutta kerättyäni luut, hiuslisäkkeen, hampaat ja proteesit, kampesin itseni ylös ja jatkoimme matkaa. Samalla totesin, että myös vasen peukalo oli venähtänyt, joten musta tuli ihan lammas, joka hiihteli häntä koipien välissä. Päästyämme vihdoin Pirunkurulle otettiin sukset jalasta ja käveltiin se ylös. Oli muuten suorastaan pirullinen nousu. Ylhäällä seurasimme korkeuskäyrää ja Kesängin huiputus onnasi suhteellisen helposti noin 2 tuntia lähdön jälkeen. Otettiin vähän evästä ja saatiin seuraksi Kovat pojat. Kovat pojat läksivät Lainiolle länsipuolta hiihtämällä, me suorinta reittiä lumikenkäilemällä, kun ne kengätkin oli kerran mukana rahdattu.
Lainion huiputus reilun 3 tunnin kohdalla oli yksi kisan tähtihetkistä. Ei ollu helppoo löytää huippua, kun näkyvyys oli noin 30 metriä. Ei siinä mitään, ihan sumussahan me oltiin oltu ennenki ja olihan näkyvyys sentään parempi kuin Haltilla aikoinaan. Luotettiin siihen, että suunnassa pysymällä ja ylöspäin kapuamalla huippu kyllä tulee vastaan ja niin se tulikin, vaikka aika monta kertaa luultiin jo huipulla olevamme - meitä siis huiputettiin. Lainion huipulla päätettiin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja suunnata rinne alas juoksemalla lumikengin itäpuolelta, josta oli lyhin reitti hiihtoladulle. Sitten sukset jalkaan ja kohti Aakenusta, jonka juurella totesimme, että on paree laittaa skinit alle. Samalla karttaa vilkuillessa kummasteltiin Aakenuksen huippujen nimiä. Pallilaki ja Moloslaki ovat arvatenkin saaneet nimensä Aake-pojan miehekkäästä muodosta. :)
 |
| Ohessa voittajien reitinvalinta. Meidän reitti oli hyvin samankaltainen paitsi että käytiin Aakenuksella ennen Pyhätunturia. Kuvasta näkyy myös se Aakenuksen muoto. :) Kuva: 7summits |
Kovat pojat saapuivat myös Aakenuksen juurelle, joten laitettiin hanaa, mutta missattiin vauhdin huumassa yksi risteys ja vedettiin väärää uraa pitkin ihan kuutamolle paikkaan, jossa kukkui äimän käki. Jotain puoli tuntia siinä hukattiin. Paikallistettiin itsemme jostain 7 suon takaa ja vedettiin omaa uraa usvaiselle huipulle yhdessä Kovien Poikien kanssa. Mukavia poikia ovat, mutku ei niistä takiaisista taho oikeen eroon päästä, ei vaikka eksyy. :) Lasku Aakenukselta alas noin 5 tunnin kohdalla oli kaikkine pomppuinen ja kurveineen yksi kisan kohokohdista. Välillä vauhti kiihtyi sen verran hurjaksi, ettei auttanu muu kuin ajaa umpeen. Laskin pylly pitkällä, sillä enää ei ollu varaa kaatua pepulle, sen verran häntää kolotti. Puolivälissä laskua oli toinen Ylikiimingin Nuijamiesten kivikovista ukoista kenossa, kun oli kuulema reisi rampannu hangen pettäessä. Ihmekös tuo, kun olivat vetäneet koko reissun ilman nousukarvoja - Respect! Heitettiin kamuille vähän suolaa ja kohta ne jo tuli meiän ohi.
 |
| Käytiin kattomassa Varesparkumassa miltä siellä näytti - kannatti käydä. :). Kuva: 7summits |
Pyhätunturille kiivettiin itäpuolelta lumikengillä, kun hanki ei tahtonut suksea enää kantaa. Pienillä lumikengilläkin olimme välillä munia myöten hangessa. Tarpominen oli hidasta ja aikaa kului. Huiputuksen jälkeen reilun kuuden tunnin kohdalla vaihdettiin sukset jalkaan ja laskettiin ihan höyrypäinä alas kaatuneitten puitten päällystämää rinnettä, johon en menis uuestaan ees telakoneella. Mentiin vuoronperään mukkelismakkelis päätyen mitä ihmeellisimpiin asentoihin ja vain ihmeen kaupalla selvittiin siitä ilman loukkaantumisia ja välinerikkoja. Laskun jälkeen päätettiin pitää Kotamajalla pieni tuumaustauko - kylläpä oli muuten munkit maullaan. Kovat pojat tuli "yllättäen" perässä ja olihan heitä ehtiny tulla jo ikävä. Tuntui jo, ettei ees osata mennä ilman niitä. Niiltä oli sauva hajonnu laskussa, joten päätettiin antaa niille meitin varasauva, ettei vaan erottas. Pojat olivat nimensä verosia, sillä ottivat meiltä vastalahjaksi lumikengät kantoon. Siinäpä vasta gentlemanneja, joita ei kasva ihan joka oksalla - Respect!
Kotamajalta lähettiin rauhakseen kohti Kukasta ja oltiin varmoja, että nyt päästään vihdoin eroon Kovista pojista, vaikka mukavia poikia olivatki. Lähettiin epähuomiossa kuitenki väärään suuntaan, koska katottin kai vahingossa kesäreitin kylttiä. Taisi kohtalo puuttua peliin. Palattiin takas ja kiivettiin Kukakselle hieman Kovien poikien perässä. Kukas huiputettiin reilun 7 tunnin kohdalla ja todettiin, että suksen luisto on yhä kehnompi. Alamäkeenki sai lykkiä ihan kunnolla. Äkäslompoloa lähestyttäessä tehtiin parempi reitinvalinta ja saatiin noin 5 minsan ero Koviin poikiin Kuertunturin lakeen mennessä, jonne kiivettiin skineillä, koska hanki petti isot miehet.
Kuertunturin laella, reilun 9 tunnin kohdalla, oli yksi reissun kohokohdista, kun pääsin omien litkujen loputtua lutkuttamaan Jannen kainalosta juomaa ihan antaumuksella - siinä tuli ihan lapsuus mieleen paitsi että maku ja tuoksu ei ollu sama. Janne taisi nauttia siitä vähintään yhtä paljon. Sen jälkeen ihailtiin upeita maisemia yhdessä Jannen kanssa. :) Kuertunturilta tultiin alas sellasta kyytiä, että taisi siinä väsyneillä jaloilla pari mutkaakin suoristua - oli muutes hengenlähtö lähellä, mutta ainaki oltais lähetty onnellisina. Äkäslompololle laskeuduttuamme todettiin, että eihän tästä vesihiihosta tuu yhtään mitään. Kun kaiken lisäksi hiihtoreitti teki aikamoisen ketunlenkin, mentiin loppu juoksujalkaa auringon antaessa meille lisäenergiaa. Maalissa ero Koviin poikiin oli 10 minsaa kokonaisajan ollessa hieman päälle 10 tuntia, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Järjestäjän tarjoama kylmä olut lisäsi sopivasti endorfiinihumalaa ja keittokin upposi ku häkä. Loppusijoitus oli 7 tuntsan huiputuksen jälkeen 5. Kolmen joukkoon pääsy olis vaatinu lisää rokkenrollia.
 |
| Loppuun otettiin parin kilsan juoksu monot jalassa. Kuva: 7summits |
 |
| Hyvä kisa, parempi mieli. Kuva: 7summits |
Ennen palkintojen jakoa saatiin kuulla parin kokeneen tunturijyrän suulla, että jo viime vuosisadalla oli tehty tätä samaa, siis valloitettu viittä tai useampaa huippua saman päivän aikana. Toki vehkeet oli sillon olleet vähän erilaisia. Siinä oli sitä historian siipien havinaa. Oli tosi kiinnostavaa tarinaa.
Kaiken kaikkiaan kisa oli hieno kokemus ja mahtava piristysruiske koko keväälle, vaikka alun loukkaantuminen hieman häiritsi sen naatittavuutta. Haaverin jälkeen meiän kisa meni enemmän tai vähemmän retkeilyks ja hyvä niinki. Kisa tarjosi hyvät puitteet niin kilpailunhaluisille sukkahousumiehille kuin rentomielisille randotyypeille. Sää oli aika pilvinen ja lauha, mutta kisan loppupuolella nähtiin jo vähän maisemiakin. Sumu oli mukava lisämauste. Ensi vuonna pitää lähtä mukaan ehdottomasti uudelleen. Sitä varten pitää saaha lisää munaa alamäkien laskemiseen, sillä nyt me oltiin niissä ihan laamoja, vaikka loppua kohti sekin hieman parantui. Myös suksien luistoon voisi panostaa, mutta ihan parhaita suksia tuonne ei kannattane ottaa. Keli vaikuttaa varustukseen, mutta jatkossa lumikengät saa jättää kotiin. Ensi vuonna vuokrataan vieläkin isompi mökki, jotta saahaan vieläkin paremmat jälkipelit. :) Team 1Life kiittää kisaorganisaatiota ja muita kanssakisaajia. Erityiskiitos Teemulle, Jarkolle, Markukselle ja Tommille. Ja tietysti Koville pojille. :) Tehtävä suoritettu.
 |
| Janne säätää leimauskortin kanssa. Kuva: 7summits |
Terveisin,
Hokkis
