Team 1Life oli viime viikonvaihteessa monessa mukana. Harri ja AP olivat Ruottissa rasvaamassa ahtereitaan (saattavat myös väittää olleensa pyöräilemässä Vätternin ympäri, mutta uskokoon ken tahtoo), meikä (Hotti) ja Jussi oltiin "isossa roolissa" Jukolan viestissä Vantaalla. Tässä nyt hieman tarinaa Jukolan viestistä mun vinkkelistä, vaikka ensin meinasin, että en taida kehdata sitä julkaista, mutta itsesuojeluvaistoni petti jälleen kerran. Suunnistin siis ankkuriosuuden (7. osuus, 15km) tällä kertaa Kiimingin urheilijoiden kakkosjoukkueessa. Lähtönumero 1381 enteili sitä, ettei joukkueeni ollut suosikkien joukossa. Siitä huolimatta kakat ja pissat meinasi tulla housuun jo tunteja ennen lähtöä. Joukkueen suoritus oli sen verran verkkaista, ettei joukkueen 5. osuuden menijäkään ollut vielä saapunut maaliin, kun oma osuuteni alkoi. Niinpä jouduin aloittamaan osuuteni yhteislähdössä muutaman sadan muun kanssa.
Kisa lähti käyntiin ihan uskomattoman hyvin. Kun lähtölaukaus pamahti, otin kartan, laitoin sen kainaloon ja lähdin pinkomaan sen minkä kintuista pääsin. Tarkoituksena oli pedata ekalla kilsalla hyvät asemat ennen metsään menoa. Puolen kilsan jälkeen avasin kartan, mutta huomasinkin, että niitä oli kaksi. Mitä iiihmeeettä? Kyselin viereiseltä hemmolta, että oliko silläkin kaksi karttaa - ei ollut. Silmäilin karttoja hieman tarkemmin ja huomasin toisen niistä kuuluvan 6. osuuden suunnistajalle. Voi mummon haisevat pöksyt! Tunnollisena ja rehellisenä immeisenä tein täyskäännöksen ja lähdin uimaan vastavirtaan lähtöpaikalle metsän kautta kuin jalokala konsanaan. Ja voi sitä häpeän määrää, kun juoksin yksin lähtöpaikalle ohi valtavan yleisömeren. Selvisin siitä häpeästä vain sillä, että kuvittelin olevani johdossa saapuessani maaliin MM-kisojen viestisuunnistuksen ankkuriosuudelta. Olin juuri laittamassa karttaa takaisin, kun huomasin, että siihen oli tuotu uusi vastaava. Voi piippipiiippiippiipiipiiip. Pystyin onneksi nollaamaan tilanteen aika nopeasti, sillä olihan mulla paljon kokemusta vastaavista tilanteista.
Edessä oli siis mahdoton tehtävä, mutta onneksi takaa-ajo oli mulle tuttua (nuoruudessa ajoin takaa naisia huonolla menestyksellä ja myöhemmin miehiä vielä huonommalla menestyksellä). Sain porukan kiinni noin kilometrin juoksun jälkeen. Fiilis oli kuin neljän ruuhkassa. Ohittaa piti, mutta ohi pääsi vain puskien läpi tai puita pitkin. Halusin olla Tarzan, mutta en löytänyt mistään yhtä ainutta liaania. Eikä miesten ohittaminen ole helppoa. Aina kun yrittää jonkun ohi, se joku kiihdyttää niin, että perävalot vaan vilkkuu. Ohitettuani keinoja kaihtamatta noin 300 ukkometsoa, letkajenkka oli vihdoin ohi ja sain suunnistaa ihan rauhassa. Samoihin aikoihin taivas repesi ja vesi muutti polut mutavelliksi. Ylämäet sai sutia tyhjää ja alamäet laskea pyllymäkeä. Pari kilsaa ennen maalia joku kamppasi muut (luultavasti oksa) ja tein hienon mahalaskun suoraan mutalammikkoon. Kartta, kompassi ja emit olivat täynnä skutaa, joita koitin pyyhkiä skutaisiin vaatteisiin. Tuurilla selvisin maaliin. Aikaa meni kaksi ja puoli tuntia ja sijoitus maalissa piirun yli 1000 (oma osuus 835 / 1391). Voimia jäi jäljelle aika lailla, mutta rakas puolisoni lienee siitä ihan iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti