Vätternrundan 2012

Koska tunnen pieniä tikarinomaisia pistoja selässäni niin alkuun täytyy todeta että viikko Extarin jälkeen kävin ”sitkeänä sissinä” todistamassa tervamaratonin puolikkaalla että ei ne kintut viikossa palaudu – mutta kun oli ilmoittauduttu niin eikun lappua rintaan vaan. Juoksun jälkeen tuli ainoastaan todettua että yhdellä toimivalla jalalla on hemmetin paljon hankalampi juosta kuin kahdella ja aikaa venähti vartti pidempään kuin viime vuonna, joten siitä kisasta ei sen enempää

Viikko ennen juhannusta oli jälleen vuorossa meikän (A-P) ja Peesi-Hartsan eli TailManin kohdalla jo pienoiseksi traditioksi muodostunut Vätternin ympäriajo. Kyseessä on siis 300km maantiepyöräilyn kuntoajo, maailman vanhimpia ja suosituimpia laatuaan. Ensimmäinen tapahtuma järjestettiin 1966 reilun 300 osallistujan voimin, tänä vuonna ilmoittautuneita oli jo lähes 24000. Viron tuskien jälkeen paljon puhetta herättäneet jalatkin olivat alkaneet taas keventyä…

Luvassa oli tuttua kauraa: lento torstaina Tukholmaan, vuokra-auto alle ja kohti Motalan pikkukaupunkia missä odotti erittäin vieraanvaraisen eläkeläispariskunnan asunto, jossa olimme jo parina aiempana kesänä asustaneet Vätternin viikonlopun. Tuohon vieraanvaraisuuteen kuului sekin, että Viron jälkimainigeissa Hartsan menettämän varpaankynnen vihoitteluille saatiin loppu kun antibiootit hoituivat läheisestä sairaalasta isäntämme avustuksella. Lähikaupasta runsaasti pekonia ja hieman muuta aamupalavärkkiä ja sitten pyörä kasaan.



Hartsa odottaa jo malttamattomana lähtöä karsinan edessä.

 Seuraavaksi kaupungille hakemaan numerolappuja, tunkemaan pitsaa kitusiin sekä seuraamaan VätternGP kisaa. Jätkillä oli vauhtia hurjanlaisesti mukulakivikaduilla.. Köllähdimme aikoinaan nukkumaan, piti vetää kunnon yöunet sillä lähtö tapahtuisi lauantaiaamuna klo 5.26

Perjantaiaamuna siis nukuttiin pitkään ja muuten päivän täytti normivalmistautuminen; kevyen pyörityksen lämmittelylenkki n 30km, keskustan pastapuffetti täytti kuvun sekä kämpillä alakerran karvakäsi kebabpitsat toimivat iltapalana. Ilma oli kuin morsio, mutta kuin yllättäen lauantaiaamulle oli luvassa vesisadetta, niin kuin aiempinakin vuosina – miten tämä voikin mennä näin?

Illalla osallistuimme porukkamme lyhyeen joukkuepalaveriin sillä aiemmasta poiketen olimme ilmoittautuneet yhteispohjoismaiseen yli 40 hengen sakkiin jonka tavoiteaika oli alle 9 tuntia. Pekingin vuosien treenikaveri Tukholmasta oli toiminut tehokkaasti homman koordinoijana. Ryhmä jaettaisiin kahtia, kummassakin oli oma kapteeni ja tarkoitus oli lähteä rauhallisesti liikkeelle ja pitää vauhti tasaisena. Tarkoitus oli tehdä kaksi 5min stoppia, 140km sekä 230km kohdalla.

Lähtöaamuna tiuku herätti kello 3.00 ja nakit oli niin silmillä kuin voi olla. Ei siinä kuitenkaan muu auttanut kuin päsäyttää pekonit sekä kananmunat pannulle tirisemään ja vetämään kamoja päälle. Ja Hottis, kyllä ne ahteritkin rasvattiin oikein kunnolla. Lähtöpaikalle mentäessä asfaltti oli jo märkä ja kun päästiin ryhmän mukana karsinasta liikkeelle niin taivaalta alkoi pian puottaa vettä lisää.    

 Alkumatka oli härdelliä ja kaikkea muuta kuin rauhallinen. Monentasoista pyöräilijää oli solkenaan tienpäällä ja osa sekoittui väkistenkin joukkoomme ja enemmänkin sen perään. Suunniteltu telaketju ei oikein lähtenyt toimimaan. 40km kohdalla Hartsan takatuubi kiitti kosteasta kelistä ja räjähti, painetta taisi lisäksi olla hieman liikaa. Aikansa kylmissään huoltoautoa odotellessa hän oli päässyt samaan keräilybussiin muutamien todella kovassa rytäkässä olleiden kammenkiertäjien kanssa, joilla oli tavoite vetää kiekka alle 7 tuntiin. Osa oli loukkaantunut todella pahasti ja viiden tyypin pyörä oli napsahtanut kahtia. Maantiepyöräily on vaarallista hommaa, varsinkin kun on märkää ja nopeudet alamäissä kovia. Olisikohan jopa vaarallisempaa kuin seikkailu-urheilu?

Noin 70km kohdalla kaverit alkoivat puhua että pitää pysähtyä tyhjennystauolle, minulla ei yllättäen tuntunut olevan hätä, mutta en pistänyt vastaan. Ensimmäinen 100km Jönköpingiin oli välillä kovaakin vastatuulta ja olimme hieman tavoiteajasta jäljessä, mutta järven eteläkärjessä porukan tunteita nostatti sateen loppuminen.

Toiselle sataselle pohjoista kohti lähdettäessä hienoinen myötätuuli siivitti keskivauhtiamme ylöspäin, telaketjumme toimi pitkiä matkoja loistavasti. Työtä kärjessä tarvitsi tehdä vain n. 20 sekuntia kerrallaan per jamppa. Suunnitellut stopit menivät aikalailla nappiin aikataulun puitteissa ja loppumatka häämötti. Viimeisen 50km matkalla sää muuttui jopa aurinkoiseksi ja porukan kärjessä painoivat kovat jätkät, minä säästelin ja tankkailin hieman.

Viimeisten kymppien (280-290km) pätkällä reitillä on kapeampi pyörätie, jonka tanskalaiset painoivat tukka putkella vastatuuleen. Sen mitä ehdin mittarista vilkuilla, vauhtia oli 40-45km/h koko ajan ja meikäläisellä oli työn ja tuskan takana pysyä perässä. Siinä kuitenkin pysyin ja tulin ensimmäisessä porukkamme alle 10 hengen ryhmässä maaliviivalle ajassa 8.47, taukoihin käytimme lopulta 12 minuuttia joten nettoaika kirjautui 8.35 hujakoille keskarin ollessa 34.5km/h.

Juhannuksen alla kävimme vielä kokemassa OTC:n 120km yöpyöräilyn 100 muun oululaispyöräilijän kanssa. Ja kylläpä Hartsalla riitti virtaa pienessä kirissä ennen Muhoksen taukopaikkaa! Olisikohan johtunut Vätternin pienoisesta pettymyksestä?

Nyt tuntuu siltä, että tämä lienee viimeinen Vätternimme muutamaan vuoteen, sillä 4 kertaa perättäisinä vuosina siellä käyneenä homma alkaa jo tuntua ”liian tutulta”. Uusia tapahtumia ja erilaisia kokemuksia kohti!    

"Tekopolvi" A-P

Jukolan viesti 2012

Team 1Life oli viime viikonvaihteessa monessa mukana. Harri ja AP olivat Ruottissa rasvaamassa ahtereitaan (saattavat myös väittää olleensa pyöräilemässä Vätternin ympäri, mutta uskokoon ken tahtoo), meikä (Hotti) ja Jussi oltiin "isossa roolissa" Jukolan viestissä Vantaalla. Tässä nyt hieman tarinaa Jukolan viestistä mun vinkkelistä, vaikka ensin meinasin, että en taida kehdata sitä julkaista, mutta itsesuojeluvaistoni petti jälleen kerran. Suunnistin siis ankkuriosuuden (7. osuus, 15km) tällä kertaa Kiimingin urheilijoiden kakkosjoukkueessa. Lähtönumero 1381 enteili sitä, ettei joukkueeni ollut suosikkien joukossa. Siitä huolimatta kakat ja pissat meinasi tulla housuun jo tunteja ennen lähtöä. Joukkueen suoritus oli sen verran verkkaista, ettei joukkueen 5. osuuden menijäkään ollut vielä saapunut maaliin, kun oma osuuteni alkoi. Niinpä jouduin aloittamaan osuuteni yhteislähdössä muutaman sadan muun kanssa.

Kisa lähti käyntiin ihan uskomattoman hyvin. Kun lähtölaukaus pamahti, otin kartan, laitoin sen kainaloon ja lähdin pinkomaan sen minkä kintuista pääsin. Tarkoituksena oli pedata ekalla kilsalla hyvät asemat ennen metsään menoa. Puolen kilsan jälkeen avasin kartan, mutta huomasinkin, että niitä oli kaksi. Mitä iiihmeeettä? Kyselin viereiseltä hemmolta, että oliko silläkin kaksi karttaa - ei ollut. Silmäilin karttoja hieman tarkemmin ja huomasin toisen niistä kuuluvan 6. osuuden suunnistajalle. Voi mummon haisevat pöksyt! Tunnollisena ja rehellisenä immeisenä tein täyskäännöksen ja lähdin uimaan vastavirtaan lähtöpaikalle metsän kautta kuin jalokala konsanaan. Ja voi sitä häpeän määrää, kun juoksin yksin lähtöpaikalle ohi valtavan yleisömeren. Selvisin siitä häpeästä vain sillä, että kuvittelin olevani johdossa saapuessani maaliin MM-kisojen viestisuunnistuksen ankkuriosuudelta. Olin juuri laittamassa karttaa takaisin, kun huomasin, että siihen oli tuotu uusi vastaava. Voi piippipiiippiippiipiipiiip. Pystyin onneksi nollaamaan tilanteen aika nopeasti, sillä olihan mulla paljon kokemusta vastaavista tilanteista.

Edessä oli siis mahdoton tehtävä, mutta onneksi takaa-ajo oli mulle tuttua (nuoruudessa ajoin takaa naisia huonolla menestyksellä ja myöhemmin miehiä vielä huonommalla menestyksellä). Sain porukan kiinni noin kilometrin juoksun jälkeen. Fiilis oli kuin neljän ruuhkassa. Ohittaa piti, mutta ohi pääsi vain puskien läpi tai puita pitkin. Halusin olla Tarzan, mutta en löytänyt mistään yhtä ainutta liaania. Eikä miesten ohittaminen ole helppoa. Aina kun yrittää jonkun ohi, se joku kiihdyttää niin, että perävalot vaan vilkkuu. Ohitettuani keinoja kaihtamatta noin 300 ukkometsoa, letkajenkka oli vihdoin ohi ja sain suunnistaa ihan rauhassa. Samoihin aikoihin taivas repesi ja vesi muutti polut mutavelliksi. Ylämäet sai sutia tyhjää ja alamäet laskea pyllymäkeä. Pari kilsaa ennen maalia joku kamppasi muut (luultavasti oksa) ja tein hienon mahalaskun suoraan mutalammikkoon. Kartta, kompassi ja emit olivat täynnä skutaa, joita koitin pyyhkiä skutaisiin vaatteisiin. Tuurilla selvisin maaliin. Aikaa meni kaksi ja puoli tuntia ja sijoitus maalissa piirun yli 1000 (oma osuus 835 / 1391). Voimia jäi jäljelle aika lailla, mutta rakas puolisoni lienee siitä ihan iloinen.  

  

Levottomat jalat liikkuvat taas

Aikaa on kulunut jo yli kaksi viikkoa Team 1Lifen ensimmäisestä 48 tunnin kisasta ja vasta nyt alkaa tuntua siltä, että kroppa alkaa olla kutakuinkin palautunut, jos ei ota huomioon niitä pieniä kolotuksia, turvotuksia, aistiharhoja, tuntopuutoksia, kuumia aaltoja ja outoja ääniä. Aapeella kolotukset on vielä sen verran pahoja, ettei juokseminen oikein kannata, mutta koitapa sanoa se sille. Tästä onkin helppo vetää sellainen johtopäätös, että erityisesti tuki- ja liikuntaelimistö (luut, lihakset, jänteet, kalvot ja siteet) oli kisassa luultavasti kovan iskutuksen vuoksi erityisen kovilla, tietysti hermoston ohella. Onneksi otettiin kisaan mukaan myös sellaiset kengät, joissa oli paremmat iskarit. Teki nannaa laittaa ne jalkaan kisan loppupuolella! 

Kisan jälkeen loppuverrat jäi tietty tekemättä ja elinkautiselta tuntuva automatka teki kaikkea muuta kuin kutaa. Ensimmäinen viikko olikin aika taistelua ja lenkille lähtemisestä olisi pitänyt maksaa maltaita, joten palauttavat treenit siirtyivät tuonnemmaksi. Onneksi sentään hieronnassa jaksoi maata ja valittaa. Kokovartaloväsymys kertoi siitä, että univelkaa oli kertynyt ja energiaa meni palautumiseen. Ja energiaa tarvittiinkin, sillä noin viikon ajan oli aivan eläimellinen näläkä (olis norsukin jääny kakkoseksi). Hyvänä puolena tässä oli se, että pystyi syömään mitä vaan ja voi pojat, että sitä tuli mässäiltyä. Aineenvaihdunta pysyi koholla reilun viikon ja sen huomasi nälän ohella siitä, että virtsaa tuli kuin paloaseman hevoselta ja sillä "tavaran" määrällä olisi voinut lannoittaa kolmen hehtaarin pellon. Tunne kintuissa oli sen verran outo, että jäykkyys ja kuona-aineiden kertyminen lihaksiin olivat tehneet tehtävänsä. Jalat painoivat tonnin, mutta ei sitä kyllä peilistä huomannut. Lisäksi jalkojen puutumisoireet olivat kuin kaksi pistettä aan päälle. Silmiin pistävää oli myös erityisesti sormiin kertynyt turvotus, joka tosin hävisi vähitellen muutamassa päivässä.   

Mutta nyt Team 1Lifen levottomat jalat ovat taas vauhdissa, ööh siis, tai ainakin ne liikkuu. Kisasta viisastuneena ja jahka seuraava pitkä kisa koittaa, niin kinttuihin pitää saada paljon enemmän iskunkestävyytä erityisesti pitkien juoksutreenien muodossa. Monet kritisoi asfalttijuoksua, mutta kyllä se vaan on hyvä tapa iskuttaa jalkoja, jos ne vaan sitä kestävät. Eikä alamäkijuoksukaan pahaa tekisi. Kun jalat kestää juoksua, ne jaksaa varmaan paljon muutakin. Palautumiseen ja lihashuoltoon pitää panostaa enempi, se on yhtä saletti kuin Moskovan baletti. Seuraavat isot kisat onkin jo parin viikon päästä, kun Team 1Life hajaantuu Jukolan viestiin ja Vätternrundiin...