Inov X-talon 212

1Lifen kommandot funtsivat kauden alussa millaisilla kengillä he saisivat ulosmitattua parhaan mahdollisen suorituskyvyn. Nämä superkevyet kengät nimeltään Inov X-talon 212 eivät tuottaneet pettymystä. Ne saivat 1Lifen lentoon. Kenkä on siis erittäin kevyt, vain 212g, pohja on pitävä myös märällä kalliolla ja nauhoitus toimiva. Kengät kuivuvat erittäin nopeasti, jos ne sattuvat kastumaan. Ja vaikka ne kastuvat, niiden paino ei lisäänny merkittävästi kuten monissa muissa popoissa. Iskunvaimennusta ja tukiominaisuuksia niissä ei ole kovin paljoa, joten pitkissä seikkailukilpailuissa jalat voivat olla kovilla, mutta lyhyempiin kisoihin ne soveltuvat mainiosti. Kannan ja päkiän välillä ei ole suurta korkeuseroa ja pohja on taipuisa, joten päkiäjuoksu onnistuu helposti. Lesti on sellainen, että sopivat useimpiin kavioihin. Vuoden tetsaamisenkin jälkeen ne ovat edelleen käyttökuntoiset. Ne sopivat hyvin metsään, metsäpoluille ja pururadoille. Inov on järkivalinta.

Inov 8 X-talon 212

Paljasjalkapopot rules!

Team 1Lifen heebot ihmettelivät vuosi sitten epäonnistuneen kauden jälkeen, että mikä on, kun ei kulje? Syytä haettiin ennen kaikkea tiimikavereista, sukulaisista, geeneistä, ruokavaliosta ja varusteista. Paikansimme syyn jalkapohjan näkymättömiin lihaksiin ja otimme testiin Inovilta useampia paljasjalkatossuja, joista Inov-8 Bare-X 180 oli yksi parhaista. Kyseessä on siis tossu, jossa ei ole iskunvaimennusta, ei välipohjaa ja painoakin vain 180g. Tossu istuu jalkaan yllättävän hyvin ja hengittää erinomaisesti päällä olevan MESH-kankaan avulla. Pohja on kohtalaisen pitävä, mutta myös taipuisa. Taipuisan ja kiertolöysän pohjan ansioista jalkapohjan lihakset ja jänteet saavat mitä parhainta jumputusta.  Niihin varastoituu myös energiaa, mikä saattaa myöhemmin näkyä vauhdin lisäyksenä.

Nämä tossut sopivat hyvin kuntoradoille ja sisäliikuntaan ja ehkä pienen totuttelun jälkeen myös asfaltille ja metsäpoluille. Ne muuttavat juoksutekniikkaa siten, että se muuttuu päkiävoittoiseksi.  Uskokaa tai älkää, mutta juuri päkiöillä nykyihmisten pitäisikin juosta. Katsokaa vaikka pieniä lapsia, jotka luonnostaan osaavat juosta päkiöillä.  Näillä tossuilla jalkapohjat ja pohkeet saavat  kyytiä ja jalkavaivat voivat jopa vähentyä.

Inov-8 Bare-X 180

Muinaisina aikoina juostiin enemmän päkiöillä, mutta joskus 1970-luvulla alettiin tehtailemaan kantavaimennettuja ja tuettuja kenkiä. Sellainen kenkä on omiaan heikentämään ja sitkistämään jalkapohjan lihaksia ja pohkeita sekä jarruttamaan vauhtia ja muuttamaan juoksutekniikkaa. Toki on hyvä muistaa, että jos juoksee paljon asfaltilla tai kärsii esim. polvinivelen ongelmista tai nilkkanivelen löysyydestä, niin sellaiselle hemmolle nämä tossut eivät ehkä aina passaa. Silloin kengältä vaaditaan paljon mm. iskunvaimennusta ja tukiominaisuuksia. Mutta onko pakko juosta asfaltilla, kun tarjolla on pehmeämpiäkin alustoja, jotka ovat myös parempia nivelille? Pitkät seikkailu-urheilukisat ja maratonit vaativat myös iskunvaimennettuja popoja, jotta jalat kestävät iskutusta paremmin.

Mutta paljasjalkatossut sopivat erinomaisesti treenaamiseen. Ja onneksi nykyään on olemassa paljon erilaisia paljasjalkatossuja. Kokeile paljasjalkatossuja, ne tuovat uutta väriä harjoitteluun ja vapaa-aikaan. Niitä on joka lähtöön, myös sellaisia, jotka sopivat metsäpoluille. Näkisittepä mun jalkapohjan ja pohkeen lihakset tänäpänä! Niitä kelpaa kyllä esitellä. Voisiko näissä tossuissa piillä 1Lifen viime kesän menestyksen salaisuus?

http://www.inov-8.com/New/Global/Index.asp?L=26

Markon prässiä, sporttia ja chillailua

1Lifen kolmas kausi oli menestys. Emme saavuttaneet palkintoja, mammonaa tai mitään muutakaan, mutta saimme rutkasti uusia kokemuksia ja hienoja hetkiä: 1life moments. Nostimme itsemme aivan uudelle tasolle, joka on jo lähellä Perähikiän huippua. Vaikka emme saaneetkaan pätäkkää, jouduimme maksamaan tästä kaikesta veroja. Nyt on aika nuolla haavoja ja parantaa vaivoja. On aika käydä psykoterapiassa, lobotomiassa ja traumatologiassa. On aika kesyttää sisäinen Tarzan, pysähtyä. On aika tehdä muuta, chillailla. Nyt on se aika, kun muistellaan hienoa kautta kaikkine epäonnistumisineen ja onnistumisineen ja kerätään uutta motivaatiota. Motivaation kerääminen ei ole vaikeaa, kun tietää millaisia seikkailuja on luvassa taas ensi vuonna. Niistä kerromme varmasti myöhemmin lisää. Tiimimme on saamassa myös uutta verta. Tarvitsemme naisenergiaa. Tarvitsemme äidin, joka pitää meistä huolta ja lohduttaa, kun istumme sikiöasennossa peukalo suussa jossakin pusikossa. Voi olla, että värväämme myös vielä pari jannua lisää, kuka tietää...

Hotti dippaa (vaatteet Noname)

Apsi halua olla Mr. X

Emme toki ole unohtaneet sporttia. Markon prässi pitää huolen siitä, että korsetti pysyy kuosissa. 1-pack ei toki vielä muistuta 6-packia, mutta toivossa on hyvä elää. Kyseessä on siis kuntopiiri, jossa sosiaalinen paine ajaa masokistit uskomattomiin suorituksiin. Sadistinen ohjaaja pitää vielä huolen, ettei kukaan pääse lintsaamaan. Ensimmäisen prässin jälkeen en taipunut edes pöntölle, mutta toisen prässin jälkeen pyyhkimiseen ei enää tarvittu vaimon apua. Jonkun verran juoksua, hiihtoa, joogaa, pallopelejä ja pyöräilyä, mutta vain silloin, kun mieli tekee. Totisemman treenin aika on sitten myöhemmin...

P.s. Niskahiki on löytänyt uuden kodin.

Thank you Sponsors!

Team 1Life wants to thank their Sponsors. Thanks for wonderful equipments. You have rescued us so many times. Thank you Noname, Inov, Stoneham, Fila and Karhu. You make it possible us to gain something. You make it possible to success and enjoy sport. We'll want to be worth of you. We hope, we can do it...

8th MuddyX ja rakkaustarinan loppu

Se on loppu nyt. Mä haluan eron. Mä luotin suhun, mä hoidin sua, mä välitin susta. Meillä oli ylämäkiä, mutta niitä alamäkiä vasta olikin. Vaikka eihän täällä Pohjanmaalla ole edes mäkiä! Sä teet mulle tollasen tempun ja vielä monta kertaa. Miksi? En jaksa sua enää. Suhteemme on ohi. Sä petit mut. Toivottavasti löydät jonkun, joka ymmärtää sua. Voi olla, että jään sua kaipaamaan tai sitten en. Olen polkenut sua kaikki nämä vuodet saamatta siitä mitään tyydytystä. Rakkaustarinamme on nyt tässä. Hyvästi armaani, hyvästi suloinen Nishiki!

Jo klassikoksi muodostunut 8th MuddyX kisattiin tällä kertaa Oulun itä-koillispuolella, jonne kisametsuri Seppo Mäkinen oli loihtinut kaikkien aikojen radan. Reitillä riitti skutaa, hienoja ja teknisiä polkuja, mäkiä, kosteita pitkospuita, pyörän kantoa, vedessä kahlaamista jne. Oli reitinvalintaa ja suuria tunteita. Oli suuren urheilujuhlan tuntua! Erityisen kisasta teki se, että kisassa oli mukana lähes kaikki Oulun ja lähialueen kovimmat seikkailijat, ja Team 1Life, yhteensä lähes 40 kisailijaa. Tosin 1Lifesta oli mukana vain meikä ja Apsi, kun Skippari Harde keskittyi hinkkaamaan uutta munamankeliaan. Kisa-aika oli 4 tunteroista ja siinä ajassa piti hakea mahdollisimman monta rastia. Heti aluksi kävi selväksi, ettei edes Paksumahat hae kaikkia rasteja sallitun ajan puitteissa.

Tarkoituksena oli valita reitti, jonne vain kahjot lähtevät. Aluksi näytti siltä, että kahjoja on oikea lauma, mutta muutaman risteyksen jälkeen mukana oli vain yksi takiainen. Poljettin Tommin kanssa yhtämatkaa tuttua oikopolkua ekalle rastille kunnes humps. Etupyöräni juuttui syvään lammikkoon - dejavu. Tällä kertaa en jäänyt pyörään, vaan ilmalennon aikana oli aikaa miettiä miten tulisin alas. Päädyin kastelemaan toisen monon ja kintaan. No, mitäpä noilla kuivilla hanskoilla tai popoilla olisi tehnytkään noin viiden asteen lämpötilassa. Jatkettiin matkaa ja pian kävi selväksi, että meikän ketjut lyö tyhjää. Kolmen viikon takainen surkuhupaisa Kajaanin kisa oli johtanut siihen, että jouduin vaihtamaan uuden kettingin ja takapakan, mutta nyt selvisi, että myös etupakka oli caput. Olisi ehkä kannattanu testata vehkeet myös maastossa. Isoin eturatas kuitenkin toimi, joten ei muuta kuin hanaa. Näillä reiskoilla meno oli aika hapokasta, kun käytössä oli vaan muutama suurin vaihde, mutta en antanut sen hämätä. Ekaa kertaa tuli mieleen, että on se vaan kliffaa, ettei täällä pohjanmaalla ole tämän enempää näitä nyppylöitä.

Otettiin Tommin kanssa eka rasti (73) hieman eri tavalla ja ajattelin, että nyt on sauma antaa kamulle pieni oppitunti ja maksaa potut pottuina. Olin rastilla paljon ennen kaveria. Laitoin sinkulaan lisää kierroksia kunnon highwaylla ja luulin kaverin hukuttaneen itsensä suohon, kunnes tokalla rastilla (63) näin kaverin selän noin 50 metrin päässä edelläni. Faaaaaaak!!! Mi-mi-mi-täääh??? Ihmemies oli ilmeisesti uinut pyörän kanssa, eikä edes huomannu mua, kun ryömin puolikuolleena pyörä kainalossa rastille. No sen jälkeen en kaveria enää nähnytkään. Oli varmaan eri sarjassa, eihän siitä ole epäilystäkään. Näytti takaapäin hieman naiseltakin. Tai sitten se oli eri planeetalta. Nöyrin mielin jatkoin matkaa sormet kohmeessa. Bonustehtävään kului luvattoman paljon aikaa, kun ajaminen sliksirenkaisella jopolla slaideilla pitkospuilla ja teknisellä polulla kolmen promillen humalaa vastaavassa olotilassa ei oikein natsannu. Siinä vaiheessa oli helppo päätellä, että mahikset kärkikahinoihin olivat menneet.

Parin tunnin polkemisen jälkeen reiskoista ja miehestä alkoi loppua virta. Suunnistuskin alkoi tökkiä. Ai niin, pitää kai sitä muistaa ryypätäkin. Rastille 51 päätin hieman oikaista. Tetsasin sykkelin kanssa metässä kuin jalkaan ammuttu vauhkoontunut hirvi, kunnes vastaan tuli iso oja. Yritin heittää rautaromuni ojan yli, mutta se putosi suoraan mutaojaan ja vieläpä pystyyn. No tämähän tästä vielä puuttuikin. Tuli älytön kiusaus pilkkoa pyörä atomeiksi ja haudata koko pyörä siiheen piip ojaan, mutta en ajatellut päästää sitä niin helpolla. Lopussa eteen tuli vielä vaikea valinta. Hakeako vielä yksi kolmen pisteen rasti ja menettää sormet, jotka näyttivät lähinnä jäätelöpuikoilta. Koitin lämmitellä niitä haarusvälissä (armeijassa opittu niksi), mutta kun vastaan tuli sporttinen nainen, jouduin ottamaan ne sieltä pois - olisi voinut herättää hieman epäilyksiä? Eikä polkeminen sillain muutenkaa oikein luonnistunut. Sitä paitsi eräs toinen paikka meinasi paleltua siinä sivussa. Valitsin sormet ja kiisin kiireen vilkkaa maaliin noin neljä minuuttia ennen tavoiteaikaa. 

Kisa oli väsyneen miehen väsynyttä taistelua pyörää muistuttavalla kapistuksella. Lopputulosten 12/27 sija jätti jossitteluille ja selittelyille sijaa, mutta mieltä ylensi Apsin 9. sija. Voitin kuitenkin selkävammaisten kahjojen sinkulapyöräsarjan, kun siinä ei ollut muita osanottajia. Kisa oli tällä kertaa erittäin kovatasoinen, ehkä tasokkain MuddyX koskaan. Kärkiporukan vauhti oli uskomatonta ja reitinvalintakin kohdallaan. Voiton korjasi jälleen kerran Paksumaha (paksumahat tosin saattoivat hieman hyötyä yhteistyöstään, mutta olis joku niistä voittanu varmaan muutenkin). Ojan Hannu tarjosi kelvollisen vastuksen. Naisten voiton korjasi jälleen Silventoisen Ulla. Team 1Life onnittelee! Ei ole sattumaa, että samat nimet ovat aina kärjessä. Ei myöskään ole sattumaa, että 1Life ei koskaan voita. Erityiskiitokset Sepille, Hannulle ja Tapanille upeasta kisasta! Tätä paremmin ei kautta voisi lopettaa. Nyt saa kisaaminen jäädä vähäksi aikaa, mutta juttua varmasti riittää talven ympäri. Sulatellaan ja muistellaan hienoa vuotta, lataillaan akkuja ja kehitellään uusia kujeita ensi kautta varten. Tehtävä suoritettu.

http://www.gpsseuranta.net/index.php?sivu=tt&id=20121014

Banana on the road

Team 1Life siirtyy taas uudelle alueelle jossa ”man has been before”. Aloitamme juttu sarjan välineistä ja laitteista joita käytämme kisoissa tai saamme muuten vain kokeiltavaksemme. Testit ovat erittäin ammattitaitoisesti toteutettu (työskentelemme yhteistyössä mm Nasan, Nysän ja WWF:n kanssa), täysin puolueellisia ja kuvastavat vain sitä miten keskimääräistä heikompi urheilija ja elämän taidoiltaan vajavainen selviytyy kyseisillä välineillä. Jos käytät näitä pohjana omille ostopäätöksille omapahan on konkurssisi. Saatat tosin tehdä sen hymyillen…

Happy ending

Mikä herättää enemmän mielenkiintoa kuin parinsadan tuhannen taalan urheiluauto? Vanha pappa mopolla, lapsi katras pyörillä ja juppi bemarissa tuijottavat kuin aaveen nähneenä. Ja jokaisella tuntuu tänään olevan hymy päivä. Kinneri tuntuu olevan hyvä valinta siihen?

Niin, tässä menneenä viikonloppuna teamin urheilulliset suoritukset ikään kuin eriytyivät. Olen varma, että parivaljakko Hokkanen & Valtanen sulostuttavat blogiamme pian tyhjentävällä tarinalla Seppo Mäkisen organisoimasta erinomaisesta Muddy X VI:stä, mutta joukkeen kippari päätti noudattaa samana päivänä vanhaa hyvää treenaamiseen sääntöä ”hämmennä treenaamistasi uusilla ärsykkeillä jos haluat kehittyä”. Vilkaiskaa näitä kuvia ohessa ja sanokaa minulle jos tuollainen banaani tiellä hämennä niin itseä kuin muita tiellä liikkujia niin mikä sitten?

Tää on niin burning platform...

Polkupyörä on kehittynyt konseptina itse asiassa säälittävän vähän sitten kun tuijuimmat reseptit karsitiin pois. Niin kuin esim ne pakettiauton korkuiset kiekot ja umpipuu rattaat. Kaksi samankokoista kiekkoa, välissä polkimet ja voima vetävään renkaaseen ketjulla. Kaikkea on säädetty ja osa tekniikasta on siirtynyt sähköön ja hydrauliikkaan, mutta perus kokoonpano on sama.

Paitsi, että joku honasi että voishan sitä polkea jalat edelläkin. Silleenhän sitä lähdetään näistä karkeloista lopulta kuitenkin. Syntyi nojapyörä. Sen etuina on tuettu, rento ajoasento, parempi ilmanvastus ja erottuminen kaikista säälittävistä sukkahousu hifistelijöistä. Kun tuohon päälle laitetaan kuori ollaankin välineessä jonka yhren elämän kippari sai nautiskeltavakseen siis menneenä sunnuntaina.

Pieter fixaa voimansiirtoa hujoppi asetuksiin

Houston, we are ready to launch

Suomalaistunut Pieter duunaa näitä pikkaisen eri kaavalla ihmisvoimin liikkuvia himmeleitä suomeen konseptilla jossa kiinnostuneet voivat liisata hyvin kohtuullisin kustannuksin vuodeksi välineen itselleen. Tämä siinä tilanteessa jos kyseiseltä alueelta löytyy kiinnostunut yritys joka on valmis maksamaan kinnerin tarjoamaan laajan pinta-alan käyttämisestä heidän mainoksiinsa. Päivän ja sadan kilsan kokeilun perusteella, voin sanoa että ainoa joka todennäköisesti kiinnittäisi vielä enemmän huomiota liikenteessä olisi joulupukki bikineissä ja kameli alla.

Im singing in the rain...

Laite herättää ensimmäisellä kerralla pelonsekaisen tunteen, että tuohonko pitäisi ahtautua? Kaikki on perinteiseen tottuneelle fillaroijalle uutta: ohjaus tapahtuu kahdesta sivuilla olevasta kahvasta kuin hävittäjäkoneessa (toista työnnetään eteenpäin ja toista vastakkaiseen suuntaan) ja noihin kahvoihin on integroitu sekä jarrut (myös seisontajarrut!) ja grip vaihtajan pyöritettävä namiska. Polkimet on jossain syvällä kaukana edessä ja ainakin meikäläisen 188 sentin ruodolle makaava penkki piti asettaa niin alas, että jalat osoittivat käytännössä hieman ylöspäin. Sisällä istutaan kuin formula autossa, tunnelma on todella tiivis ja näkymä ohjaamosta uljaan näköinen kun keltainen suippo keula katoaa jonnekin kaukaisuuteen edessä. Koppa päälle ja laite on kuin raketti maantiellä. Design hakee vertoja jollekin 1930 luvun kilpa-autoille. Jos tämä ei sykäytä niin olet kuollut.

Lähdin lenkille koleana, mutta kauniina syksyisenä päivänä. Matkalla näin yhden mummon tiputtava veskansa kun tämä kääntyi katsomaan ”notta mikä sieltä tuloo”, pentujen muodostavan parikymmen metrisen jonon laitteen perään muutamaksi kilsaksi ja mihin tahansa pysähtyi jengi tahtoi saada kuvan tästä ihmelaitteesta. Kaikkia vastaantulijoita hymyilyttää ja niin tekee itselläsikin. Meno on tasaisella mahtavaa ja mitä alamäessä hiuksia nostattavaa. Tämä menee lujaa ja vauhti tuntuu myös siltä miltei asvaltin tasolla lasketellessasi. Ilmanvastus on niin pieni, että kerrankin tuulesta ei tarvi välittää tuon taivaallista. Välillä ripsi sadetta, mutta ei haittaa kun iso banaani kuori suojaa. Samoin kylmyys ei tunnu missään. Tällä pitäis lähteä kokeilemaan 24h ennätys, voit nimittäin laittaa voileipäkakun ja termarin viereesi ja tirpoa noita naamariin sen kummemmin pysähtymättä. Jalat kyllä varsinkin aluksi puutuu ennen kuin ergonomiaan tottuu ja neljännen tunnin kohdalla häntäluukin, mutta muuten ajoasento on ihan eri rento kuin maantie kilpapyörällä yms. Tällä ei malttais pysähtyä.

188cm ja 82 kilo läskiä on paljon tavaraa pienessä tilassa tällaisessa tuubissa

Ja tuonne James Bondin iltapuku ja salkku

Hävittäjän ohjaamo, ohjaus kahvat näkyvät alhaalla sivuilla

Ajoin 3:40h ja siinä ajassa 102 kilsaa. Tiedän, että tavallisen ja nojapyörän nopeuseroista on taitettu peistä niin kauan kun niitä on ollut, mutta ainakin tuon perusteella voin todeta että kyllä tässä tasaisella Oulun pannukakku maisemassa painaa lujempaa kuin yksin maantiepyörällä ilman porukan peesiapua (minunhan se pitäis tietää kun jätkät on nimenneet ”tail man:ksi”). Mäet on yhtä tuskaa, mutta sen voi kääntää myös toistepäin: missään ei saa näin makeeta takareisi & pohje & pakaralihas treeniä kuin tällä laitteella jo pienessäkin mäessä.

Jarrut on tehokkaat, mutta sinun täytyy huomioida että ne vaikuttavat erikseen kumpaakin eturenkaaseen erikseen. Tuota voi kyllä myös hyödyntää tiukoissa käännöksissä kun jarrutat vain sisärenkaan puoleisella jarrulla. Ajoreittiä pitää suunnitella hieman enemmän, sillä pakittaminen on hankalaa (onnistuu kyllä lattiassa olevan reiän kautta jaloilla maasta työntämällä) ja kääntösäde on suhteellisen iso. Tietyissä tilanteissa laite tuntuu myös vähän kiikkerältä ja edellisenä iltana joku vuokraaja olikin lipannut laitteen kovassa vauhdissa ja sateessa. Ilmeisesti tiemerkinnöistä eturenkaat olivat lähteneet luistamaan jarruttaessa sivuittain ja uudestaan pitoa saadessaan mankeli oli kelannut melkein ympäri. Tämä teki meikäläisen ajamisesta seuraavana päivänä siinä mielessä mielenkiintoista, että myös sivupeili oli tuossa rytäkässä rapsahtanut pois ja kuten kuvista voi päätellä näkyvyys taakse on kutakuinkin nolla tuolla set-up:lla.

Sisällä on jonkin verran meteliä ja ulkomaailman havainnointi välillä vaikeaa, mutta toisaalta jotenkin tällä tiirailee maisemia mielikseen ja kokee tutut seudut ihan uudella tavalla. Maantiellä autojen ohiajon tuulen virrasta ei tarvi välittää tuon taivaallista ja itse asiassa 90% himmaa vauhtia ihan vaan nähdäkseen mikä piru täällä matelee tienreunassa…

Kippari kävi niin kuumana, että syyläri suli

Kyllä se on vaan ihmiset niin, että välillä kannattaa rikkoa opittu kaava, mennä ulos omalta mukavuusalueelta ja rikastuttaa elämää taas yhdellä uudella kokemuksella. Tämä oli lähtö tilanne yhden elämän pojille seikkailu-urheilun aloittamisessa ja tällainen laite jos mikä tarjoaa juuri sellaista kattausta jota ei joka päivä näe ja koe. Hymyilyttää vieläkin, naapurit katsoo säälien meikäläistä että mitähän seuraavaksi ja jos mahdollisuus tulee niin lähden tuolla tuubilla heti uudestaan baanalle.

Niin ja ne reidet ja pakarat kiittää tänään. Järkytys meni perille, taas kehitytään.

1Life 2012, elämän makuista urheilua

Mis kärsimys, siel mielen voitto

Mis tunteiden sateenkaari, sen auvoisempi aarre sen pääs

Kuta ankarampi polku, sitä lähempänä ystävä jakamassa sen

On joukko tää vailla pelkoa, tuskaa sitäkin kunnioittavampi

Jokainen askel vieraaseen turpeeseen, melan kuopaisu tuntemattomaan veteen, polkaisu kivulla ansaittavaan mäkeen

Jokainen kilometri elämää, odotettua tuskaa hartioilla, kaivattua happoa suussa

On lähempänä alkua miksi lähdimme, on lähempänä loppua mihin haluamme

Ei ole selitystä miksi näin kuljemme, ei odotettavaa loppua tarinalle

On vain hetket nämä, jotka mielen rajojen kristalloimana rakentavat yhtä elämää

Joukko hetken samaan suuntaan kulkiessaan, löytää syyn elää täyttä elämää

-       1Lifen vuodelle 2012 -

Where the torment, there the triumph of mind

Where the rainbow of emotions, the more charmed treasure at its end

The scorching trail, the closer is friend sharing it

Fearless is this tribe, all the respectful it is for the suffer

Every step on alien soil, paddle of the unknown water, stamp on slope to be earned with pain

Every mile of life, expected anguish on the shoulders, missed taste of acid in your mouth

Is closer of where we started, is closer for  the end we search for

Only moments of these, builds one life with crystallized of borders of our mind

Tribe momentarily travelling on the same course, finds a reason why live life to its full

-       - For year 2012 with Team 1Life -

Lost in Kajaani 2012, pari juttua mitkä ei menneet pieleen…

Oletko koskaan tipahtanut sängystä aamun alkajaisiksi? Lyönyt varpaan pöydän jalkaan, unohtanut kahvinkeittimen päälle ja avaimet kotiin? Ja just kolahti ovi takanasi kiinni.

Nyt jo kohta parikymmentä vuotta sitten olin purjehduskilpailussa, vene oli  vähän niin kuin allekirjoittaneen vastuulla kun kisailmoittautumiseen merkattiin kippariksi sama kuin viime aikoina yhden elämän poikien kisoissa. Ei olis silloinkaan kannattanut. Vene oli uusi, kisa pitkä ja aamulla omaan vuoroon herätessäni taivas niin tumma että ehdin todeta tästä päivästä tulevan takuulla takkuisen. Oli niitä harvoja kertoja kun olen ollut oikeassa. Tunnin päästä helvetillinen myräkkä ja kolmen tunnin päästä miehistön kanssa helikopterissa ja se kyseinen uusi vene Selkämeren pohjassa.

Photo by HTRu

Niin ei tuolla äskeisellä mitään ollut muuta asiayhteyttä viime viikonlopun kisaan kuin samanlainen etiäinen jo ennen starttiviivaa, että ny ei mene välttämättä ihan tuubiin. Ei mennyt. Strategiana oli ajaa kisapaikalle Kajaaniin Valtasen ökymesellä (opin termin seiska päivää lehdestä) lähtöaamuna. Ei lähteny mese käyntiin. Oltiin myöhässä. No, päästiin paikanpäälle kuitenkin. 

Oli myös strategiana taas ahtaa ihramankeli täyteen rasvaista roskaruokaa jotta mopoa ei tarvitse tankata kuin vasta jossain kisan lopputunteina. Siinä viimeisten kebabbi lastujen roikkuessa suupielestä joka huomas, että katoppa kun on kipparikokous kohta. Piti käydä kaupassa. Ei muuten käydä kaupassa. Piti nostaa rahaa kisamaksuihin. Ei muuten nosteta rahaa. Todella ammattimaista, meidän pitää jätkät sertifioida nämä meidän toimintamallit, ollaan niin rutinoituneita tässä valmistautumisessa, että tää on kuin balettitanssia katselis.

No ei se mitään, lähtöpaukku kajahtaa taas kerran ja Kajaanin keskustaa ryhdytään mittaamaan prologin juoksurasteilla. Ensimmäiset rastit harakoille ja pam! Hokkasen perässä juostessa allekirjoittaneelle tulee elämän ensimmäinen napakymppi, oksa vasempaan silmään niin että piilolinssin riekaleet vilahtaa näkökentässä. Silmä menee ihan sumuiseksi ja hetken olen kuin teekkari vappuparaatissa. Ei mitään suuntaa ja jätkät katoaa johonkin. Saan ne kiinni ja prologi vedetään loppuun, mutta on pakko todeta että ihan mono visiolla en voi vuorokautta mennä (oppi numero 1 pidä varapiilarit pakollisissa varusteissa). Yhdessä todetaan, että pakko tehdä noin parinkymmenen minuutin ylimääräinen kierto autolle ja uutta näkövälinettä silmämunaan.

Uusi piilari silmässä ja meno jatkuu, mutta saan heti todeta ettei tullutkaan näköä takaisin silmään. Sumua ja kaksoiskuvaa välittyy Ruuskan otsalohkolle ja kun tiedetään kuinka rajallista tiedonkäsittely näillä annetuilla välineillä on normaali tilanteessakin, on fillarointi hilpeetä ilman stereonäköä. Jätkät tietenkin lähtevät nyt kuromaan äsken hävittyä parikymmenminuuttista armottomalla väännöllä seuraavalle rastille mäen päällä olevalle hyppytornille ja tuttu monsieur maitohappo moikkaa reisissä.

Seuraavaksi porhalletaan kiipeilyquestille johonkin liikuntakeskukseen. Meidän härkäapina ravistelee maailman historiaa eikä saavuta negatiivisen kiipeilyseinän viimeisiä 30 senttiä. Ammattimies osaa kuitenkin tilanteessa kuin tilanteessa hoitaa media suhteet ja niin on taas Valtanen seuraavana päivänä Kajaanin sanomien kannessa: ”joo on me käyty näitä kisoja, virossakin ja me ollaan vähän niinku melkein ammattilaisia…”. Sillä välin Hokkanen ravaa koulua ympäri joukkuerangaistuksena ja kippari ihastelee miltä maailma näyttää kykloopin silmin…

Kyklooppi ja kaksi maitohappo linkoa jatkaa uintirastille kymmenasteiseen lampeen. Sata metriä suuntaansa, lasten liukumäki tötterö ja takaisin uidessa lopussa alkaa lihasten liike hidastua ja rampit ravistella. Alkuperäisen taktiikan mukaisesti jätin ajokamat päälle (jätkät ei) ja jostain syystä ensimmäiset kilsat tämän jälkeen fillaroidessa kykloopilla on pikku vilu.

Photo by Aikku

Jossain neljän viiden tunnin kohdalla MTB:ssä alkaa lopullisesta valjeta, että kipparilla on taas ihan väärät bensat tankissa. Meno on hitaampaa kuin normi lenkillä juostessa. Jätkät sparraa jatkamaan sanomalla, että se on vaan hidastetta sun pääkopassa. Pitävät kuitennii sen verran rakoa, etten saa ladattua tauluun. Jatketaan, mutta kaikki kyrsii. En olekaan kauhean innostunut tästä uudesta kyklooppi genrestä, kintuissa ei muuta kuin hyydykettä, päätä särkee kun otsalahko ei osaa oikein adaptoitua puolivaloihin. Kisan iltaohjelma jatkui hiekkakuoppa mikroauto crossilla, armeijan suksien vapaatyylisellä hiihdolla hiihtoputkessa ja reippailla loppunousuilla Vuokatin rinteille.

Photo by Aikku

Loppuosuudella konsultoin vastaan tullutta ensiapu ryhmää ja kohta istun Kajaanin sairaalan vastaanotolla helvetillisessä kylmä horkassa, naama ravassa ja nälässä. Oon näky ajoasun sukkahousuissa ja numerolappu päällä, mutta näkemäni läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta antaa olettaa että sulauduin loppupelissä tähän seurakuntaan kuin Tom Cruise spiritistien avioliittoneuvontaan.

Kolmen tunnin lasaretti piipahduksen jälkeen saavun illan taukopaikalle jätkien bykäämälle Hokkasen suuresti mainostamalle kolmen hengen teltalle jossa oikein harekrishnaa toistamalla kaksi kääpiösaaren pygmia vois ehkä saavuttaa unenomaisen nirvanan. Lekuri toivotti iloista jatkoa sarveiskalvon vaurion kanssa. Eikun retkimuonaa äänitorveen ja todella syvälliset unet. Miltei tunnin tai jopa toisen.

Photo by Aikku

Aamu kuudelta aamupalalle ja tuumailemaan, että mitä tehtäis tänään. Säihkysilmä näki kaiken vielä vähän triplana ja pullonpohjan läpi, mutta kun katselin allapäisiä jätkiä eihän siinä voinu muutakuin vetää märät kisareleet niskaan ja radalle. Oltiin tunti jäljessä kärkeä ja taktiikkana aamun aloittavassa MTB:ssä oli olla kisan kiritykki. Vuokatin päälle nousussa oman lähtöryhmän ensimmäisenä ja ketju piukeana kohti Vuokatti MTB:lle merkattua rataa. Tämä pätkä on todella teknistä single trailia päänkokoisine kivikkoineen, juurakoineen ja pitkospuineen. Hokkanen vetää elämänsä suunnistusta ja puolentoista tunnin jälkeen vastaan tulee kisan nelostilan joukkue. Ja nämä lähti tuntia ennen meitä liikkeelle tänä aamuna!

Mutta tämänhän piti olla se veneen upotuskeikka jotenka kohta kilahtaa iloisesti Hokkasen maastopyörää imitoivassa laitteessa. Ketju poikki. Kiroillen Valtanen kaivaa ketjutyökalun esille ja hei, tietenkin ruuvi on irronnut siitä tärinässä ja nyt se tippuu ruskan värjäämälle maaperälle. Etsitään hilpeissä tunnelmissa ruuvia ja moikkaillaan meidät saavuttavia kanssakilpailijoita. Ruuvi löytyy ja meikäläisellä on aikaa kuvailla joukkuetta tositoimissa. Kiva kun saadaan blogiin näitä kuvia, mihin tässä kiire kisassa oliskaan…

Photo by HTRu

Jatketaan matkaa ja otetaan taas kisailijoita kiinni. Seuraavalle questille ja joukkue jakautuu kolmelle erille tehtävälle. Koska tämä edelleenkin se veneen upotus keikka, kippari saa tietenkin sen huisan hauskimman aktiviteetin. Kurun pohjalta menee portaat Vuokatin päälle ja matkalla lippuja siellä sun täällä. Laske nuo ja saat kolme yritystä. Käytän tietenkin ne kaikki ja päälle kaksi sakko nousua. Semmonen muutama sata porrasta lauantain ratoksi. Aikaa palaa ja jätkät palelee odotellessa. Hokkasella oli huikea solmujen tunnistus (mitäpä sitä ex-purjehtijaa tälle rastille, sehän on upottanutkin niitä veneitä) ja Valtanen saa laskeutua hyppytornilta. Taas lappaa joukkueita ohi ja meidän tunnelma miltei pilvirajassa.

Photo by Aikku

Nyt alas Vuokatilta laskee fillareilla yks reitensä lopullisesti hapoilla marinoinut ja kaksi jäässä olevaa kisaajaa. Hetken kyllä piristää huikea näky laakealle järvelle ja sen saarille kun alhaalla roikkuva pilvilautta luo taulun raamit ja aurinko värjää ruskan kaikki sävyt hehkumaan. Näky joka painuu vuoden 2012 kuvaavaksi muistoiksi. Meno on koko loppupäivän hapokasta ja questit menee tasaisesti munilleen. Hokkasen ketjut paukkuu palasiksi vielä pariin kertaan ja kohta mennään toiseksi viimeisimmälle questille suohiihtämään hiipimällä käytännössä sinkulaksi muuttuneella Nishikillä. Tunnelma on sellainen, että tässähän vois vaikka räpsiä näitä kuvia ja oisko niinku tämän vuoden kisaamiset vähän niin kuin tässä?

Photo by HTRu

Loppuun saakka kuitenkin väännetään ja mennään kaupungin tuntumaan melomaan pieni tunnin melonta. Pyöristä luopuessa todetaan, että kyllä Hokkasen pyörä on ansainnut arvokkaat hautajaiset eli annetaan sille Ruskon tunturilta oikein kunnolla vauhti kaatopaikan suuntaan. Melonnassa kippoon mahtuu vain kaksi kisaajaa jotenka sovitaan, että kippari läpsii pintavesiä ja maitohappo pari hoitaa vuoronperään juoksemiset jotka osoittautuvat vielä ihan kunnon kaupunkisuunnistuspätkiksi. Ratamestarin sadismia kuvastaa Valtasen pätkä jossa kartta vei juoksemaan aina muutaman sadan metrin päähän maalista, mutta niin vain piti vielä härkäapinan juosta takaisin melonnan vaihtopaikalle. Melonta sinänsä tökki tuttuun tyyliinsä ja kuvaavaa on, että taas niitä emäntäporukoitakin meloi meistä ohi heittämällä. Ainoa valopilkku oli kun päätimme Hokkasen kanssa pikkaisen oikaista ja juoksuttaa kanootin yli niemenkärjen jolloinka paikallinen lehtikuvaaja tuli ikuistamaan meidän ammattiseikkailijoiden toimintaa. Niin kuin sanoin jo aikaisemmin, no mätter vhat u doo – doo it vi stile and media…

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta tämä oli sadistisen tuskanen keikka. Kaikki tökki. Siltä pohjalta viides sija tässä kisassa oli kuin kinder munan yllätys. Eroa neljänteen sijaan vajaa 40 minuuttia, kolmanteen ilmeisesti jo yli tunti ja kärki jäi todella kauaksi, yli kolmen tunnin päähän. Kisan suoritusajan kokonaiskesto meillä kuudentoista tunnin huitteilla. Opetus on se, että ei ole sattumaa että samat kärkijoukkeet ovat bodiumilla. Kärkijoukke ei jätä asioita sattuman varaan, ei lähde kisaan puolikuntoisilla välineillä tai miehillä, ei tee asioita sinnepäin.

Silti, juuri tämä joukkue sai maalissa järjestäjiltä Sisu-pastilli paketin ja mora-puukon, osoituksena siitä kuuluisasta sisusta ja peräänantamattomuudesta. Hammasta kiristettiin, omalta kohdaltani olin monessa kohtaa liikkeellä todella heikolla motivaatiolla ja tsempillä, mutta nämä kaksi kojoottia piti taas minut liikkeellä hamaan loppuun saakka. Tänä vuonna on menty kisoissa yli 120 tuntia yhdessä kisasykkeillä, kymmenillä eri kartoilla, miltei sadassa eri questissä. Se on kuulkaa ihmiset kymmenen keskinkertaisen Ironman suorituksen verran matkaa ja aikaa. Ja ammattilaisillekin siinä lajissa suosituksena on mennä korkeintaan viisi täyttä kisaa vuodessa. Päätettiin jätkien kanssa porukalla, että nyt voi vähän puhaltaa. Olla hetken tyytyväinen siihen mitä on tänä vuonna saatu tässä lajissa kokea ja läpikäydä. Ja levähtää. Herranjestas, mä en edes muista mitä tuo sana tarkoittaa.

Kunnes kohta taas suunnitellaan uusia tavoitteita…

Niin ja se mesehän hyyty sitten paluu matkallakin. Mutta ei tuntunut enää missään…

Jalkapyörä Rogainingia Haukiputaalla

Team 1Life alkaa oppia. Kun yleensä teemme noin 1100 kohellusta kisan aikana, niin tällä kertaa teimme niistä ehkä vain puolet. Merkille pantavaa tässä on lisäksi se, että meidän ei tartte tehdä sama virhe enää kuin 15 kertaa, niin se alkaa mennä tajuntaan. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että sen mokan ymmärtää olla tekemättä itse kisassa ja vielä niin, että kaikki sen ymmärtävät. No mutta asiaan vai pitäisiköhän sanoa asiattomuuksiin...

Tällä kertaa oli tapetilla siis viiden tunnin rogaining Haukiputaalla, jossa ensin sai jolkutella pari tuntia jalan, jota seurasi kolmen tunnin maastofillarointi. Viiden tunnin aikana sai siis hakea mahdollisimman monta rastia. Meille tämä oli vähän kuin sprinttikisa, sillä näiden moottoreiden lämpiämiseen menee yleensä ainakin vuorokausi. Kyseessä oli parikisa, mutta Team 1Life sai luvan osallistua joukkueena, sillä tämä toimi hyvänä viimeistelytreeninä Lost in Kajaani -seikkailukisaan, joka on siis 21.-22.9.2012. Mukana oli koviakin pareja kuten Kai Ojala ja Tuomo Vuopala, joiden kanssa meillä oli aika lailla samanlainen reitinvalinta.

Heti alusta pitäen kävi ilmi pelin henki. Kaitsu ja Tuomo panivat rivakasti töppöstä toisen eteen ja muut koittivat roikkua perässä. Hardella oli jäänyt käsijarru päälle, joten meno oli kuin täillä tervassa. Apsi pomppi kuin aropupu trampoliinissa ja sekös kismitti Hardea. Meikän rooliksi jäi pysyä kamujen välissä, ettei Harde olis vetänyt Apsia kuonoon. Kaitsun ja Tuomon juoksuvauhti oli sen verran reipasta, että jäimme hieman jälkeen. Yrittivät kai laittaa meiät tiputukseen. Saimme kuitattua eron kiinni aina rasteilla. Juoksuosuuden loppupuolella porukka hajosi. Kaitsu ja Tuomo läksivät hakemaan vielä yhden kahden pisteen rastin, me tyydyimme jatkamaan pyörille, jotta jäisi riittävästi aikaa hakea kaikki pyörärastit ja sitähän jäi...

Fillarointi lähti liikkeelle vauhdikkaasti. Puolen tunnin pyöräilyn jälkeen Kaitsu ja Tuomo tulivat meitä vastaan kauhealla draivilla. Olivat meitä perässä noin 5 minuuttia. Ilmassa oli metsästyksen makua. Tunnettiin jo takaa-ajajien keihäänkärjet takalistoissa ja haistettiin palaneen kinkun hajua (saattoi olla myös tiimikaverin pakokaasua). Lisättiin hieman vauhtia ja vähennettiin huulen heittoa, kunnes yhtäkkiä takaa kuului eläimellinen karjahdus. No Harskahan se vaan siellä, kuinka ollakaan sen toinen pohje kramppas. Mietin hiljaa mielessäni, että tuo mahtaa olla sitä alkavaa kuolonkankeutta, joka vähitellen hiipii kehossa ylöspäin sammuttaen lopuksi valot. Etukumara asento kielii varmaankin siitä, että kaveri valmistautuu syöksymään hautaan. Koitin samalla silmäillä näkyiskö lähellä sopivaa tervahautaa, johon kaverin vois kuopata. Yritettiin Apsin kanssa olla nauramatta ja onneksi pystyttiin tällä kertaa pitämään mölyt mahassa (sori Harska). Pienen elvytyksen jälkeen homma jatkui. Suunnistus sujui, vaihdettiin välillä suunnistajaakin toisten varmistaessa, vaikka eihän ne mitään varmistellu.

Reilun tunnin pyöräilyn jälkeen oltiin hieman hukassa. Rastimääreenä oli Volvo, mutta rastiympyrä oli kaukana tiestä. Ajateltiin, että jos täällä kuusessa on Volvo, se on pitänyt ajaa sinne tietä pitkin. Päätettiin hajaantua. Apsi ja Harde lähtivät lähtivät seuraamaan pientä kärrypolkua, jota ei näkynyt kartassa, meitsi lähti pusikkoon kuvitellen, että se pirun Volvo olis tippunu sinne taivaasta. Hajaantuminen onnistui sen verran hyvin, etten meinannu löytää kamuja ollenkaan, mutta sitten aloin kuulemaan villieläimen karjahduksia. No kamuthan ne siellä, olivat löytäneet rastin jostain Opelista sieltä piip metsäautotieltä.

Matka jatkui ja välillä tetsattiin pyörätkin kainalossa. Samalla paljastui yksi tämän tiimin lukuisista heikkouksista - MUSTIKAT ja PUOLUKAT! Mitä mollukoita, siis eihän tällaista marjapaikkaa voi ohittaa! Rohmuttiin marjoja kuin nälkäiset thaimaalaiset marjanpoimijat euron kuvat silmissä, kunnes ai niin - oliks meillä kiire johonki? Heitettiin vielä kourallinen marjoja helttaan ja jatkettiin matkaa. Saavuttiin paikalle, jossa piti olla rasti jonkun kannon nokassa. Hommaa helpotti se, että siinä paikassa oli noin 3000 muutakin kantoa. Ei muuta kuin kantoja kääntämään. Hajaannuttiin ja huomattiin, että Apsin rastivainu oli parhaiten kohdillaan ja rasti löytyi onneksi aika vikkelästi.

Loppu oli pelkkää kosmetiikkaa. Laitettiin siis meikit naamaan, jotta oltaisiin maalissa hyvännäköisiä salamavalojen välkkyessä ympärillä. Oltiin maalissa, kun aikaa oli kulunut 3 tuntia ja 50 minsaa, eikä ketään näkyny missään. Voi jummijammi, olishan sen yhden jalkaosuuden kahden pisteen rastin ehtiny hakea vaikka konttaamalla. Kaitsu ja Tuomo korjasivat siis voiton kotiin, mutta annettiin niille kyllä varsin kelvollinen vastus. Eivätkä päässeet grillaamaan meidän kinkkuja ja voimaakin oli jäljellä kuin pienessä kylässä, jossa ei asu ketään. Oikeastaan annettiin niiden voittaa, kun tiedettiin, ettei ne tykkää hävitä. Mutta Team 1Life uhkuu kovaa syyskuntoa, here we come Kajaani... Kiitokset Grekelän Heikille, Jukalle ja kanssakisailijoille hyvästä ja rehdistä kisasta. Sauna ja pizzakin tekivät kauppansa. Tehtävä suoritettu. Team 1Lifen hölösuut hiljenee, kunnes toisin taas todistetaan... 

 

Team 1Life goes global

Lärvipokkari ylittää nyt varmasti miljardin käyttäjä rajan...

International babble

Team 1Life goes global and social media. On a monumental moment that our blog celebrates 1 year birthday and almost 6000 readers, our glance turns to international arena. New Facebook pages with even frequent updates continues from there where are stories (explanations really) ends at the blog.

We also aim to make these adventure race stories in English so that our possible new friends from international races, which will be soon published for 2013 race plan, can see what the heck those strange Finns did there at woods...

Check our our Facebook pages at:  https://www.facebook.com/Team1Life 

Suomi lörpötys

Rapia viikko sitten Team 1Lifen blogi täytti kokonaisen vuoden ja tuona aikana klikkaus-robottimme... ei vaan ihan aidot seikkailu-urheilusta kiinnostuneet ihmiset ovat vierailleet sivuillamme miltei 6000 kertaa. Kun ottaa huomioon (ja tämän siis myös nöyränä tunnustamme), että kireimpien talvipakkasten aikaan niin runosuoni kuin kisasuorituksetkin olivat lievästi sanoen jäässä voidaan todeta, että aktiivisten toiminta kuukausien aikana keskimääräinen kävijämäärä on ollut noin 700 kävijää kuussa.

Jo aiemmin on tullut todettua, että hiuko ekstriimimpiin suorituksiin on kroonistunut. Kela korvaukset on nykyään niin ohuet, että päätimme taas vuosittaisessa teami palaverissa suonlaidalla siirtyä entistä kovempiin seikkailu aineisiin ja jättää aamulääkkeet väliin. Tämä johtaa tunnetusti varomattomiin päätöksiin ja niinpä piakkoin on luvassa kisakalenteri vuodelle jossa on jotain tuttua, jotain lainattua ja jotain hyvin kansainvälistä.

Yhen Elämän pojat ryhtyvät todenteolla brändäämään Suomea maailmalla kura otsalla jotenka tarinamme tulevat ilmestymään myös toisella kotimaisella. Tähän on onneksi hankittu 15 vuoden globaalilla uralla kommunikointi kykyä muullakin kuin bodylanguella.

Olenko jo sanonut tämän aikaisemmin, Team 1Life on nousujohteisella polulla jossa vielä riittää uusia käänteitä...

Tuttu neukkari, kovemmat päätökset tämän vuoden teamikokouksessa

Rokua Geopark Challenge TV Nelosella!

Filkat on saatu pätkittyä ja kiroilut piilotettua TV Nelosen ohjelma pajalla. Olympialaisten ammattilaisurheilijoiden häikäisevien suoritusten jälkeen on sopivaa vastapainoa katsoa tosi TV:tä parhaimmillaan ja sitä kuinka tavallinen tossunkuluttaja yrittää edes hetken olla itsensä herra ja arjen sankari. Luvassa ihan oikeata draamaa, ainakin mitä saimme palkintojenjaossa ohjelman tuottajalta puheessa kuulla.

Ainakin esitysajoissa ja määrässä Nelonen on laittanut paljon peliin, kiitokset siitä jo etukäteen. Vaikka eihän me tiedetä, kuinka noloksi materiaali osoittautuu juuri meidän kannalta. Mä oikeasti näyttelin hei siinä suon laidassa ja kyyneleet tuli sitruunan avulla...

Extreme Run Oulu: 24h jälkeistä terapiaa, peppuja putkessa ja goljatin portaita

"Mennään ny kokeileen", Hokkasen puhelu potkaiseen päivän käyntiin kun vielä raavin unihiekkoja silmämunista. Sama kai se, jospa tämä betoniin valettu kroppa sais ainakin pientä liikkuvuus harjoittelua vaihtoehtojuoksusta. Viikolla juostu 3/4 mara harkkarina jumi vieläkin reiskoja ja eilen viimeistelin hartiat samaan malliin Rokuan kisan jälkeen ensimmäisellä melonnalla. Harjoittelu on siis jo taas Rokuan jälkeen polkaistu käyntiin, mutta kyllä tää vielä on sellaista koneiston kuuntelua, nottako mikä siellä rutisee ja kitisee...

Saksan maalta tulee nykyään muutakin kuin eurobondeja ja mersuja, nimittäin uusi tapa pistää käpälää toisen eteen. Kun on marat kurjisteltu ja kympit vaahto suussa revitty, kaipaa nykyihminen elämystä tähänkin hommaan. Ei riitä pelkkä tatamin tallaaminen enään. No, totuuden nimessä tällaset kekkerit on kyllä hyvällä asialla, hommassa kun on varsinkin hupisarjassa just sellaista hauskanpidon meininkiä joka alentaa normi tossun kuluttajan kynnystä osallistua elämän ensimmäiseen juoksutapahtumaan ja tuota hauskuuttakin pitäisi meidän "tosiharrastajien" muistaa pitää yllä.

Latvaosaston lahosta kärsiviä kroonikko tapauksia näkee seikkailukisoissa alvariinsa, mutta kyllä ny YhdenElämän jäbät saivat silmät pyöreinä katsella lähtijäporukkaa ennenkuin oma osallistuminen jälki-ilmona saatiin jotenkuten hoidettua varsin sekavan prosessin jälkeen. Reitille oli lähdössä jos jonkinlaista ampiaista, hoitsua ja baywatchia ja osa asusteista näytti aavistuksen alittavan Lontoon olympialaisten viralliset ohjeet kangaan määrästä. Ei se mitään, näin on helppo katsastaa kanssa kilpailijat kuinka kireellä on kankku tänä vuonna. Olis pitäny ottaa ne peililasit, ei sais tuijottaa...

Alkuun ennen lähtöä taattua kädet yhteen lyö-ja muuta silleen-kivaa taukojumppaa ja sitten radalle. Hokkanen puhisee tällä kertaa, toissapäivän suunnistus jossa piti ei vain voittaa - vaan murska voittaa Rokuan kanssakilpailijoita painaa ilmeisesti käpälissä. Ensimmäinen este, helvetillinen rengaskasa laittaa hetkeksi liikaa liikkuvia osia peliin. Tää pitää vetää iisisti, muuten nilkat pyörähtää ympäri ja sitten ei saa lenkkareita irti maalissa kun varpaat osoittaa taaksepäin.

Seuraavaksi goljatin portaat jossa paras ajolinja on selkeesti reunassa jossa saa kaiteesta kädelläkin apua. Sitä liikkuvuus harjoitusta tulee, niin paljon että eräs pallohameinen emäntä melkein peruuttaa päälle niin että päädyn hameen alle. Sorge, ihan oikeesti tuo oli melkein vahinko. Hetken päästä muutaman metrin viemäriputken pätkät joka pitää ryömiä läpi. Näistä putkista on muodostuva myöhemmin kisan unohtumattomin osuus.

Matka jatkuu, kolme kilsan kohdalla tulee miltei pränikkä Nissan Sunny, vuosimallia Gorbatsov. Yli vain ja vaikka ei vissiin ihan vasta vahattu meinaan heittää komiat lipat konepelliltä. Hokkanen murjoo syvällisiä ajatuksia, mun mersu olis kuulemma sopinut tälle radalle paljon paremmin. Se on farkku, et sää olis saanu kinttua nousemaan ilman pekkaniskaa sen päälle...

Lisää autonromuja ja porukkaa napsitaan tasaiseen tahtiin. 92 Polon takakontti on aika korkee, vaatii selkeimmin eniten selän nitkautusta. Vinkkari meinaa jäädä kenkään kiinni, sorge ei taidan sopia meseen. Takaisin tullessa taas Goljatit ja sitten takaisin Nallikariin aallonmurtajan irtonaisessa kivikossa jonka jälkeen naruhässäkkä jonka salat opitaan vasta kolmannella kiekalla. Tästä mereen kahlomaan ja sitten samaisesta hässäkkä telineestä alta ryömien. Meni hiekkaa kenkään. Loppu pätkä meren rantaa juosten & kahlaten ja yksi rakennusteline jossa sai virkistää itseänsä ihan konsolia myöten.

Toinen kiekka ja porukkaa lappaa vastaan ensimmäisellä kiekalla. Hokkasen kone saavuttaa käyntilämpötilat ja huohotus siirtyy allekirjoittaneellle vaikka mielestäni en tälläkään kertaa sitä tilannut. Ei pihinää kuitenkaan, lääkitys on siis kohillaan. Vastaantulijat tarjoavat silmänruokaa, mikä täällä on hölkätessä. Toisella kiekalla Hokkanen meinaa pussata Nissania, mun pitikin sanoa siitä liukkaasta konepellistä...

Kolmas kiekka ja ny rupee tossu jo hiukkasen painamaan. Edellä mainituilla tuubeilla kohtaa kuitenkin näky vie ajatukset solutason kaasunvaihdon ongelmista. Baywatch tyttäret pyllistää porukalla putkiin tarjoten elämän murjomalle seikkailijalle sellaisen näyn, että hetkeen ei tiedä mihin tötteröön sukeltais. Lisää rantavahteja tulee vastaan Poolon kohdalla jossa saamme sydäntä lämmittävät kannustukset. Mistähän sais ton upean syvällisen psykologisen kulttisarjan koko tuotannon, meistä tuli just sen sarjan faneja.

Taas kerran maali tulee eteen ja Hokkanen tietenkin näytösluontoisesti vetää lopussa sadan metrin kaulan. Viimeistelen loppuaika eroa vielä juoksemalla maalissa väärästä portista, meinas lähteä neljäs kierros liikkeelle. Aika rapiat puoltoista tuntia viidelletoista kilsalle, kolmellekymmennelle esteen ylitykselle ja voi vain todeta, että tää oli taas yhden lajin elämys. Xtreme on näissä seikkailukinkereissä marinoitunut vähän eritason käsitteeksi, mutta olihan tää tällainen alternative harjoitus. Tärkeintä oli kai kuitenkin se, että tänäänkin noustiin sängyn pohjalta ja urheiltiin mukavuusalueen ulkopuolella. Kokeilkaa, kyllä te huonompaankin voitte lauantai iltapäivänne käyttää.

Ääriurheilua... joo, siinä putkessa käytiin tosi rajoilla.

5000 rajapyykki saavutettu!

Team 1Lifen blogi kolautti juuri 5000 kävijän rajapyykin, viikko ennen 1. vuotis synttäreitään. Yli neljäsataa käyntiä joka kuukausi, ympäri vuoden. Urheilun ilosanoma kiinnostaa, teami kumartaa polviin saakka kiitollisena lukijoille!!

Photo by Touho Häkkinen

Nainen, aloita elämäsi seikkailu

Team 1Life vahvistaa jo ennestään uskomattoman kovaa joukkuettaan. Nainen, lue oheinen kaikissa maailman tunnetuissa lehdissä julkaistu ilmoitus ja tunnista itsesi.

Vapaamuotoiset hakemukset (odotamme innolla innovaativisuuttasi): 

harri.ruuska@tieto.com

Mihin katoaa taito leikkiä?

Tein tänään sitä mitä viimeisen viikon joka päivä olen suurinpiirtein tehnyt eli makasin auringossa (siis tietenkin duunien ohella ja tämä kommentti ei tietenkään koske sitä). Viikon mittaista palautumisprossiani on erinomaisesti edistänyt vihdoinkin lämmöt tässä kesässä jossa pallukka taivaalta ehdittiin jo julistaa kadonneeksi. Kulunut viikko on ollut juuri sitä itseään, syöntiä, juontia ja unta. Toinen päivä pitkän kisan jälkeen tuntuu olevan aina se karsein. Koko yö tulee kisattua unissa, aamuyöstä herää hikoiluun, ei sen jälkeen millään unta, toiletissa parin tunnin välein, hiukopalaa samalla frekvenssillä ja seuraava päivä on kuin juhannuksen jälkeinen krapula.

Niin siitä makoilusta, lähdettiin tätä 24h jälkeistä saattohoitoa tekemään Koitelin koskille. Kerrankin meikäläinenkin osaa olla vain, makoilla aurinkoisilla kallioilla, juoda sumppia ja katsella virtaavaa koskea. Paitsi, että kohtahan tietenkin tapahtuu jotain mikä saa asiat taas yhdistämään tähän sekopäiseen lajiin. Pari nuorta kollia mallia tämä vuosituhat pulauttivat koskeen uimaan. Ihailin poikien taitoa käyttää virtaa, sen suvantoja ja akanvirtoja hyväkseen. Se yhdisti mietteet jo joskus aiemmin kisojen aikana tulleeseen ajatukseen: seikkailu-urheilu tai multisport hienolta kansainväliseltä nimeltään on eräänlaista aikuisten leikkiä, tosin pikkaisen raakaa sellaista. Siinä paljon elementtejä jota nuorena pojan kloppina tuli itsekin duunattua: kiipeilyä puissa ja kaikissa ei-sallituisa rakennelmissa, uintia niin puhtaissa kuin vähemmän puhtaissa vesissä, maaston hyväksikäyttöä leikin mielikuvitusmaailmoissa, pyörä kolistelua metsässä silloin kun vielä maastopyörä oli keksimättä ja maantiefilis sai lievästi sanoen monoa ympäristössä johon sitä ei välttämättä oltu ihan suunniteltu.

Mietin noiden jätkien luonnollista etenemistä virrassa. Mihin katoaa meidän taito tehdä noita juttuja aikuisena? Luonnollisena leikkinä? Nyt virran lukeminen pitää opetella, kaikkien muiden paitsi Apsin ptiää taas opetella kiipeily uudestaan, metsässä tetsaaminenkin omalla tavallaan tulee taas uutena tässä lajissa. Siinä missä koko päivän jopa kahdentoista tunnin leikki oli luonnollista peruskuntoa kasvattaa touhuamista, nyt itsensä pitää koordinoida siihen "pitkänä PK-harjoituksena".

Siihen pitäisi pyrkiä, luonnollisuuteen. Tämä homma pitää mennä selkäytimeen ja sitten tulee tulosta. Se kuuluisa 10 000 tuntia harjoitusta. Ja sen pitää silti olla loppuun saakka hauskaa, koska motivaatiolla tässä mennään. Olen lukenut paljon muiden teamien hienoja blogitarinoita viime viikonlopun kisasta ja kaikissa niissä paistaa loppujen lopuksi oman sijoituksen ratkaisijaksi se oma korvien väli. Mihin asennoitui, siihen pääsi.

Niin meidänkin kohdalla. Oli yllätys olla kärjen tuntumassa, jopa kolmannella sijalla kisassa. Siksipä emme sitä loppujen lopuksi jaksaneet pitää. 45 minsaa keitto vaihtopaikalla, kaksi puolen tunnin pummia rasteilla, ihan lompsimiseksi mennyt loppu trekki. Ei vain vielä ollut se voitamisen nälkä. Niin ja meikäläisellä kroppa sen saavuttamiseksi.

Mutta saimme kuitenkin nuolaista mitalisijojen tikkaria tällä keikalla. Jätkät piti selvästikin mausta, itseasiassa ne olis juosseet sen kiinni jos ei perävaunu nimeltä Ruuska olis ollut hinattavana. Täytyy myöntää, että itsellekin se vähän maistui, pikkaisen kitkerälle ja kovan työn makuiselle, mutta epäilen että sillä ryhdikäs ja antava jälkimaku. Nyt täytyy vain ryhtyä kehittämään sitä nälkää. Ja leikkimisen iloa seuraava keikalle.

Tulokset, ai että niistä löytyisi vielä vaikka mitä spekuloitavaa. Mutta, yksi niissä on ainakin varmaa ja piirtyy urheilun historiaan: viisi joukkuettä meni täyden radan, kaikki rastit ja questit suorittaen. Team 1Life oli yksi niistä.

Piättekö jäbät pystyssä, tuo kameramies taitaa ottaa meistä foton...

Rokua Geopark Challenge 24h Extreme 2012, kovaa menoa ja pihinää

24.07 17:00 Hapenottokyvyn 36% lasku ennen lääkkeen vaikutusta. Seison ihmeissäni lääkäritalon pihalla ja mietin mitä kaikkea juuri äsken kuulemani diagnoosi tarkoittaa. Vuoden alusta vetämäni ajoankkuri erityisesti kovissa treeneissä ja kisoissa sai siis ilmeisesti selityksensä. Se on kai siis positiivista, koska lääkärin mukaan tällainen saadaan korjattua lääkkeillä täysin. Silti, eihän se ihan juhlakakun paikka ole että sinulla on juuri todettu rasitusastma.

Kuvat by Tapani Launonen

20.07 10:58 ” Katsokaa pojat kameraan ensin 15 sekuntia ja sitten toisiinne tuimasti”. Kuvausryhmän kameramiehen ohjetta oli helppo just nyt ja tässä noudattaa. Lähtöön 2 minuuttia, ratamestari Seppo vieressä jo lähtölipun kanssa, 89 adrealiinia pursuavaa kanssakisaajaa tiiviissä paketissa ympärilläsi, ensimmäinen rasti lippu häämöttää saaressa arviolta 200-250 metrin päässä, molemmin puolin pitkät laiturit tupaten täynnä katsojia kannustamassa ja räpsimässä satoja kuvia juuri meistä, kuran ja kurjuuden gladiaattoreista.

Kuvat by Tapani Launonen

Vuoden treenaamisen tulokset mitataan tästä hetkestä seuraavan pitkän vuorokauden aikana. Missään muualla en juuri nyt haluaisi olla vaan näiden teamikavereiden kanssa tämän maalibanderollin alla, tietäen että Mäkisen sadistiset unelmat tämän vuoden kovimmasta 24h radasta eletään kohta todeksi meidän jaloilla, käsillä ja hartioilla. TV ryhmälle tulee vielä hyvää matskua todellisen elämän seikkailusta, kivusta, särystä ja nautinnosta.

Kuvat by Tapani Launonen

20.07 01:40 Unesta ei meinaa tulla mitään. Huolimatta siitä, että meidän toiminnassa alkaa olla jo jotain rutiiniksi kutsuttavia elementtejä ilta oli kokonaisuutena hässäkkä. Ajoissa kisapaikalla, köysilaskeutumis ja reskuuttamisnäytökset kajakeilla näytös tyyliin vedettynä ja tarvikelaatikko pakattuna. Mutta pyörien kuljetusmatka lähtöpaikalle olikin vaatimaton vajaan kahden sadan kilsan automatka. Siihen pakolliset rasvatankkaus lätyt ABC:llä Vaalassa ja karttojen laminointi ja vóila olimmekin puolessa yössä. Mielessä pyörii varusteet, mitä millekkin osuudelle mukaan, paljon vettä ja energiaa. Perkele, tää pitäis jo osata rutiineilla.

11:45 Pohjavirta paiskaa mielettömällä voimalla eteenpäin. Ui, ui mätisäkki, ranta katoaa. Alun uinti starttipaukusta hapotti mukavasti olkapäät, nyt näillä pitäis kiskoa muutamassa sekunnissa itsensä akanvirtaan. Hyppäsimme juuri ensimmäisen prologin Quest II:sen kalliolta supervirtaavaan kanavaan. Päävirta vie vauhdilla kohti perämerta jos myöhästyt pintaan pulpahtaessasi sekuntiakaan kauhomisessa oikeaan suuntaan. Makee rasti, Mäkiselle papukaija merkki.

Kuvat by Tapani Launonen

Ensimmäisestä uinnista noustiin rantaan kutakuinkin pääjoukossa. Ei tarvi juoda vähään aikaan kun ryystin Oulujärveä niin että laatta melkein irtos. Rullisten vaihto meni ihan perseelleen. Ihka uudet kompressiosukat ei meinaa liukua märkiin käpäliin. Luistimet jää löysälle, aikaa tuhraantuu, Paksumaha teamin jätkät kannustaa ja huutaa vieressä että ny o kiire sekunteja palaa. Lähden löysillä luistimilla jätkien perään, toisen sauvan remmi ei mee käpälään. Tana, mä näytän joltain Uuno Turhapurolta armeijassa. Jätkät painaa uusilla ykstoista senttisillä rullillaan ku kiimaset minkit.

Kuvat by Tapani Launonen

12:25 Ounasvaaran Urlun Jussi työntää meikäläistä eteenpäin, avittaa juoksua ku teamikaverit jätättää. Mikä helvetti mun palkeissa on ku happi ei kule? Henki vinkuu, nään itteni tukiryhmässä lupaamassa että ny loppuu röökin poltto. Paitti että en oo ikinä polttanu muuta ku kynttilää molemmista päistä kun reenaan pitkin vuotta näihin mutakarnevaaleihin. Prologissa on pidetty kiekkoja niin paljon päällä, että Polari itkee myötätuntoa ranteessa. Viimeksi kun siihen suuntaan vilasin, keskisyke pyöri 160 tienoilla. Coasteleering on taas parasta. Tää on äijä hommaa. Juoksu, syöksy vauhdilla veteen niin kuin konkarit neuvo ja kohta taas juostaan. Hetken päästä Jussin porukan kanssa kellutaan joessa ja annetaan virran viedä. Mennään silti nopeammin kun jengi rannassa, virta on niin kova. Mitä sitä riehumaan, vielä keretään ulosmittaamaan kintut seuraavan about 25 tunnin aikana.

Kuvat by Tapani Launonen

Seuraava Questi menee harakoille. Masalla pikku sulakekatkos pannuhuoneessa, juostaan tehtävästä ohi ja Ojan Hannu kattoo rastinvetäjänä ihmeissään, että lähtikö pojat kahville. Nolona takasin ja Masa sillalta laskeutumaan, AP:n kanssa rasti hakemaan sillan alta. Ensin käteen jää sananmukaisesti mustapekka, ei oo tämä rasti. Juoksu toiseen päähän sillan tukirakenteita pitkin ja toiselle puolelle. Ei perkl, sehän sillan toisessa päässä. Tää meni reisille. Isompaa vaihdetta juoksukoneeseen ja minä pihisen perässä ku palopilli. Seuraava laatu päätös: oikastaan ei mennä siltaa pitkin vaan uidaan lahden yli. Puolessa käy selväksi, että tää virtaa ku niagara. Itsellä niin täysi työ kiskoa ittensä rantaan, etten huomaa että AP on todellisessa hengenhädässä. Liivit liian pienet, ei kelluta ja AP:lta loppuu voimat kaikki kamat päällä. Masa nakkaa nopeasti repun rantavitikkoon ja ui vastaan pelastamaan. Tää rupeen oleen tosileikkiä. Seuraavalla kiipeily rastilla AP ei meinaa päästä puuhun kun hartiat on niin hapoilla. Piti sekin päivä nähdä, että meidän härkäapina ei johonkin heittämällä kiipeäis.

Kuvat by Tapani Launonen

20.07 17:29 Melonta kulkee. About kolme tuntia/25 km takana ja viimeisen kahden tunnin aikana aalloko kuin merellä. Vetonaru kaksikon ja yksikön välillä toimii, teami etenee näin lujempaa kuin erillään ja voin edes vähän välillä syödä ja juoda, matka etenee silti koko ajan. Laskeskelin, että ainakin kaksi seka- ja miesjoukkuetta kuitattu tällä välillä. Olimme kuulemman kahdeksas prologin päätteeksi. Nyt Kuoston saarella josta kerkesin vähän aikaisemmin todeta, että onpa muuten iso saari eikä näy asutusta. Jahas, lähetäänkin pikkasen suunnistamaan sillä. Tarkistetaan rastin pitäjältä, että tartteeko reput olla messissä? Ai ei, no ei kai sitä sitten pikku suunnistukseen. Näillä mennään.

20.07 19:40 Ei kollin kilkuttimet, tää saari on iso kuin just nyt otsassani kasvava patti! Makaan yhdellä komeimmista näkemistäni hiekkarannoista ja tuijotan sumenevilla silmillä taivasta. Pihinä ja rohina hapetusosastolla on jo teatraalista, juoksu sujuu kuin EU:n vakausneuvottelut. Jätkät saa venata joka vaiheessa. Juotavaa ei oo saatu yli kahteen tuntiin, matkaa on taitettu arviolta 12-15 kilometriä. Upeeta vaelluspolkua, liukasta kuttaa, suota ja ryteikköä. Questilla ohjeet aina seuraavalle rastille ja vieläkään ei mennä kajakeille. En oo tosin yksin ongelmineni: tanskalaisen sekajoukkueen tyttö kysyi itku kurkussa olisiko meillä särkylääkettä mukana. Raukka kinkkas niin toista jalkaansa, että hirvitti katsoa. Sorge, jäi vähän muutakin kuin lääkekaappi matkasta tältä pikku kipaisulta.

20.07 21:52 Ton kajakin voi sit vaihtaa vaikka Ladan kampiakseliin. Oulujärvi on upee järvi, mutta sillä ei vissiin ole vastarantaa ja tarviiko sitä kerralla meloa? Makeeta kun AP:n isä ja vaimo olivat vastassa. ”Ne on just vetäneet kolmen tunnin prologin uiden, rullaluistellen ja juosten, meloneet vajaat viiskymppiä ja ny ne lähtee pyöräileen 135 ja kolmenkympin juoksu päälle” sanoo AP:n isä jollekin leirintäalueen asukkaalle joka tullut ihmettelemään tätä hulluutta. Äijällä silmät suurena ja toteaa ”täytyy hattua nostaa”. Tolla mennään pitkälle. Mutta parasta on uutiset, olemme viidentenä ja kolmas sija 40 minuutin päässä! Ei kai me noin kovia voida olla?

Kuvat by Tapani Launonen

21.07 02:06 Pyörä painaa hartioita, mutta naurattaa. Tää on seikkailukarkkia. Auringonnousu värjää Kaaresjärven lahden, me kahlataan puolessa välissä arviolta kilometrin pituista hiekkamatalikon ylitystä ja AP katos just melkein edessä kainaloita myöten veteen. Orbea pysyy kuitenkin pinnan yläpuolella, Masa jo vastarannalla. Jo lähtiessä oltiin päätetty, että nyt ei Team 1Life säästele eikä pelkää vettä tai mutaa. Ounasvaaran Urlun jätkät tuli hetki sitten ryteikössä vastaan takaisin kääntyneenä ja lähtivät sittenkin kiertämään tämän ison lahden, me painetaan suoraan. Tää tuntuu oikealta ratkaisulta, nyt mennään isolla vaihteella. Hetki aikaisemmin oltiin koettu taas se emotional low, törkee pummi rastilla 16 ja päälle yhdeksän epäonnistunutta heittoa suopungilla, sen takia ylimääräinen lenkki ja putoaminen sijalta viisi sijalle kahdeksan.Tällaista rohkeutta tarvittiin just tähän hetkeen. Masa ottaa komeet kuvat ja yläfemmat. Tää teami toimii, hieno ratkaisu ja tärkeään paikkaan Matti.

Kuvat by Matti Hokkanen

21.07 04:05 Telaketju pyörii, nyt poljetaan kuin Amstrong. Olimme roikkuneet Team Örnin perässä vajaan tunnin ja suomeksi sanottuna antaneet poikien tehdä suunnistustyöt kun jätkille tuli pummi rastilla 23. Ojan pään rastia kollektiivisesti etsiessä Masa kuiskas huomaamattomasti, että mennään jäbät eteenpäin. Rasti löyty ja nyt painetaan sen mitä kintuista pääsee kohti Alassalmen lauttaa. Masa kilauttaa vauhdista lautturille, että mites ois jos olisit ihan hetken päästä rannassa? Vauhdilla lossiin sisään ja meikä viuhtoo lautturille, että portti kiinni ny mennään.  Tää on pelimies selvästikin, tuskin meidän pyörät nojaa lossin kaiteeseen kun ollaan jo liikkeellä. Örnit tulee mäen päälle kun ollaan rannasta sata metriä ja ilmeen voi kuvitella. Kilpaurheilu on raakaa. Totesin jätkille asian, jota en olisi osannut kuvitella sanovani tässä kisassa ” ollaan muuten kisan kolmansia”.

Kuvat by Mari Valtanen

21:07 14:35 Laskeudun Pookivaaran parikymppisestä tornista vajaan viiden kymmenen metrin vinolaskeutumisköyttä, katselen mennessä yli jälleen kerran Rokuan komeita vaaramaisemia ja mietin, että tää oli tuskasin keikka kaikista, mutta kohta ohi. 230 kilsaa, 27,5 tuntia takana. Viimeiset viisi tuntia trekkiä & juoksua on olleet yhtä helvettiä. Huomasin jo saaren suunnistuksessa, että pelkkä karkea ja harvasidoksinen kompressiosukka jalassa ei ollu elämäni onnistuneimpiä päätöksiä. Tunsin kuinka jalkapohjat oli muusina. Askeltaminen oli hankalaa ja olin jo joutunut olemaan hetken Masan hinattavana.

En tosin sanonu jätkille jaloista mitään, mitä se olis hyödyttänyt. Mutta hengityksen pihinä ja onneton vauhti ei jäänyt huomaamatta. Tällä keikalla vasta olinkin tämän teamin jarru.

Kuvat by Tapani Launonen

Metsähallituksen teami rykäisi ohi aivan viime kilometreillä ja vei meiltä neljännen sijan. Kolmanteen ei enää oltu jaksettu uskoakaan viimeisen vaihtoalueen jälkeen, tunnistamme kyllä milloin toisella porukalla on enemmän jytyä jäljellä reisissä. Mutta tämä ohitus kirpaisi, emmekä kyenneet vastaamaan siihen enää. Nyt oltiin enemmän finaalissa kuin koskaan, kroppa tyhjä, viimeiseen kolmeen tuntiin ei enää saanut mitään ruokaa alas. Masalla keitti suunnistusosaston pienet valkoiset solut jo vähän aikaisemmin, pari pummia katko selkä rankaa niin että tanner kajahti. Tää on sitä extremeä mitä tästä lajista haetaan. Viides sija on varma, eiköhän lompsita jätkät maaliin.

Kuvat by Mari Valtanen

Rokua Geopark Challenge 24h Extereme 2012 oli juuri sitä Mäkinen lupasi, fyysistä ja henkistä xtremeä. Team 1Life teki juuri sen minkä ennen kisaa päätti: mennään lujempaa, koko matka eikä säästellä. Lujaa mentiin niin, että neljäs sija hävittiin puoli tuntia, kolmas sija karkasi 1,5 tunnin päähän lopussa. Mentiin koko matka. Eikä säästelty, vaan uitiin sinilevässä, mudassa ja puolentoista kilometrin pyörän kanto kaulaa myöten vedessä. Katsottiin niitä meikäläisenkin valkoisen mössön kinttujakin vasta hotellinkäytävällä, kalja kädessä ja tietoisina siitä, että me oltiin kovia tällä kertaa. Matkalla juuri siihen suuntaan mihin tämän teamin pitikin olla matkalla. Peto on herätetty.

Loppuun haluan sanoa vielä muutaman kiitoksen sanan. Tässä kisassa viimeistään Team 1Life sai kokea olevansa osa yhtä hienointa porukkaa jonka olen elämässäni tuntenut. Seikkailu-urheilu on kova laji ja vetää mukaansa tietyn tyyppisiä, erikoisia ja speciaaleja yksilöitä. 90% ihmisistä ei ymmärrä miksi teemme tätä, 5% haluaisi kokeilla muttei saa koskaan aikaiseksi sitä, 5% kokeilee sitä ja 0.5% päätyy siihen kaikkein kovimpaan kärkeen joka oikeasti taistelee voitosta tässä lajissa.

Kisan aikana meitä vei eteenpäin mm. Team Paksumahojen jätkien kannustus jotka tietää mistä puhuvat, kisan virallinen valokuvaaja Tapani Launonen jonka kanssa oli makeita vinoiluja (tuu hakeen Tapsa oikea kamera) ja keskusteluja kisan aikana ja sen jälkeen, AP:n isä, vaimo ja pojat joiden ilmeistä näki että se mitä me tässä hullussa lajissa teemme saa arvostusta heiltä. Ounasvaaran Urlun porukka jonka kanssa aina kisataan tosissaan, mutta joidenka kanssa paiskataa kättä kisan jälkeen ja ruvetaan odottamaan uutta seikkailua.


Jotenkin kruunaavaa oli kun AP:n pojat kantoivat meidän taukolodjun maalista hotellihuoneeseen, kun faija oli vähän heikossa hapessa. Siinä ei vain fatsi saanut kunnioitusta, siinä seuraava sukupolvi saa arvoja elämään joilla suunnistetaan oikealle polulle.

Team 1Life alkaa kilpailemaan tästä eteenpäin. Rokua hiljenee ja ratamestari Mäkinen suunnittelee jo seuraavaa tarinaa jonka tiedän jo nyt etten tule sitä eläissäni unohtamaan.