Viro XTAR48H kipparin lopputunnelmat ja testamentti Rokuan taistelijoille

Jatkoa edellisestä, Viron 48h kisa tarinan kolmas ja viimeinen osa...

”Jees, tuttua hommaa, jalka ei taivu ja etureisi tulessa. Se on kausi vähäksi aikaa paketissa”. Ex huippu-urheilija ei oireestani suuria kuvauksia tarvinnut kun jo diagnoosi oli valmis. Soitan Kallelle yllättävästä tarpeesta ylimääräiseen vuorokauden majoitukseen ja juttelemme hetken mitä urheilu on välillä kovimmillaan. Olen joskus kommentoinut Oulu Triathlon seuran sivuilla, että urheilu on elämän ääripäät tiivistetyssä paketissa. Sitä se tuona päivänä todella oli.

Asetun makaamaan ihmeellisen puistohuvilaitteen päälle, vuorokauden adrealiinikylpy alkaa nopeasti laimentua ja tajunta hämärtyä. Kuulen tajunnan rajamailla kuinka AP ja Ulla pitävät vielä draivia päällä ja ratkovat järjestäjien antamaa palapeliä josta oli määrä rakentaa seuraavan osuuden kartta. Tuo palapeli ojennettiin lähtöpäivänä Kallen lapsille jotka eivät varmaan koskaan tule ymmärtämään minkälaisella punnerruksella se aikanaan ansaittiin. 

Kestin 22 tuntia jonka jälkeen jo edellä mainituista syistä jouduin siis toisen kerran ”seikkalu-urallani” heittämään hanskat tiskiin. Nyt on kulunut seitsemän viikkoa siitä hetkestä kun jäin erään virolaisen motocross radan varteen maitoautoa odottamaan kun teamini jatkoi matkaa seuraavaan yöhön. Nämä seitsemän viikkoa olen vuoronperään yrittänyt levätä ja taas varovaisesti treenaten kokeilla josko saisin joko kunnollisen pyöräily treenin kivuttomasti suoritetuksi tai Viron oireet uudelleen koetuksi. Valitettavasti jälkimmäinen on onnistunut täydellisesti, niin tunnin kevyellä maantiepyöräilyllä, Rokuan maastomaratonilla, kun Paksukumien maastopyörä maratonilla.

Luonnollisesti nämä viikot on myös miettinyt mikä meni pieleen? Liian vähäinen lihaskuntoharjoittelu, lihashuolto, väliin jäänyt joka keväinen Mallorcan peruskunto viikko tai vain yksinkertaisesti Viron harvinaisen mukulakiviteiden aiheuttama erilainen ja rankka rasitus kropalle? Todennäköisesti noiden yhdistelmä on jotakuinkin oikea vastaus. Sama se, tämän viikon alussa lääkärin diagnoosi vihelsi joka tapauksessa pelin poikki osaltani. Tiukka tulehduskipu lääkitys ja liikuntakielto ainakin kuurin ajaksi. Rokua on osaltani taputeltu ja sitä myöten vuoden treenauksen tavoite.

Yksi Elämä jatkuu ja jatkaa. Kolme vuotta sitten alulle laittamani tavoite teamista joka saisi seikkailu-urheilun kautta kokea elämää suurempia elämyksiä ja tavoitteita on enemmän kuin toteutunut ja nyt tämä touhu elää jo omaa elämäänsä. Viime vuosien ikimuistoisimmat muistot on koettu noiden kahden vähä-älyisen kaverin kanssa jotka eivät 2010 tienneet mihinkä lupautuivat mukaan kun ryhdyin teamia kasaamaan. Teamin jäsenmmäärä on kasvanut ja niin on tainnut myös kasvaa hieman se joukko joka tätä hulluutta seuraa. Myös teami itsessään on kasvanut kaikilla mittareilla ja tavoitteet sen mukaisesti. 

Tekemiseemme on uskonut myös kaukonäköiset sponsorit jotka uskovat, että urheilun menestystä ei vain mitata MITÄ, mutta myös MITEN. Tavoitteet, tulokset ja sijoitukset ovat tärkeitä urheilun sivutuotteita, mutta Team 1Lifen kantava ajatus alusta saakka on ollut myös luoda tähän extreme urheiluun sopivaa iloista ja rentoa ilmapiiriä niin teamin sisällä kuin sen ympärilläkin oleville ihmisille.

Ei tämä toivottavasti omalta osaltanikaan vielä mikään muistokirjoitus tälle elämäntapa lajille ole, mutta annetaan nyt uusien teamijäsenten ja minun (onneksi pikaisesti tähän tilanteeseen löytynyt) tuuraajani kirjoittaa uutta historiaa, seuraavaksi viikon päästä Rokualla jossa odottaa Suomen seikkailukesän huipentuma Rokua Geopark Challenge 24h Extreme.

Polku jatkuu...

Jatulitour 7

Pari viikkoa sitten Rokualla puolimaraton, josta palautuminen on vielä kesken. Viikko sitten Jukolan viestissä puolimaraton, josta palautuminen on vielä kesken. Viime viikonloppuna Haukiputtaalla juhannushumppien sijaan juhannusseikkailut kunnon sademetsässä, josta palaudutaan vielä pitkään. Mutta hubaa saatiin taas koko rahan edestä. Kyseessä oli siis 5 tuntinen seikkailukisa rogaining periaatteella. Eka tunti mentiin juosten, toinen pyöräillen, kolmas luistellen ja 2 viimeistä tuntia sai mennä pyöräillen, juosten tai uiden. Ja rasteja sai hakea niin paljon kuin aikarajoissa ehti. Mukaan oli heikosta säästä huolimatta lähtenyt noin 20 seikkailijaa mukaanlukien 1Lifen sekajoukkue ja äijäjoukkue. Ulla, Artsi ja Tommi muodostivat sekajoukkueen ja äijien joukkueessa lompsivat Apsi, Hotti ja jalkavaivaista Harria paikannut Janne.

Artsi, Ulla ja Tommi lähtötunnelmissa

Janne, Hotti ja Apsi ja viime hetken viilailut.

Tarkoituksena oli saada aikaan rento ja ehjä suoritus, testailla uusia kamoja (esim. rannekompassi) ja ajaa samalla Jannea sisään porukkaan parin viikon päästä kisattavaa Geopark Challengea silmällä pitäen. Kisa käynnistyi meidän osalta hieman tahmeasti. Kaikki halusivat suunnistaa, joten pummattiin heti toista rastia noin 5 minuuttia. Sen jälkeen sovittiin, että yksi suunnistaa ja muut säestävät, jonka jälkeen homma alkoi toimia jotenkin. Ehdittiin hakea yksi rasti suunniteltua vähemmän. Juoksun jälkeen hypättiin ratsujen selkään ja vedettiin aika haipakkaa ekan rasti ohi melkein Kärsämäelle asti. Todettiin, että ei tämä suju vieläkään. Tehtiin diktaattorinen päätös, että Hotti suunnistaa, kun sillä oli lomalaisena aivot vähiten narikassa. Pyöräilyn loppu sujui ilman suurta dramatiikkaa.

Kisa käynnistyi vauhdikkaalla prologilla.

Ehdittiin luisteluosuudelle hyvissä ajoin tarkoituksena hakea melkein kaikki rastit. Pummattiin heti ekaa rastia noin 5 minuuttia, kun ei tajuttu etsiä rastia terveyskeskuksen etuovelta. Sen jälkeen vuorovedolla kaasu pohjassa Virpiniemeen hakemaan pari rastia ja juuri määräajassa takaisin. Kiitokset muuten Paksumahojen Kaitsulle vetoavusta! Saatiin samalla Jannelle hyvä peesiharjoitus, kun sanottiin, että pysyt vain "tappituntumalla" tai Kaitsun sanoin "hesarituntumalla". Kehuttiin siinä samalla kilpaa toisiamme, kun huomattiin, että sillä on ihmeellinen voima. Seuraavaa osuuttaa varten laitettiin pelastusliivit jo valmiiksi päälle, jos innostuttais vaikka uimaan. Ei sitten innostuttu uimaan, vaan haettiin pohjoisesta pari "kuivan maan" rastia. Eka niistä ongittiin helposti, mutta toista varten haluttiin vähän kouluttaa Jannea. Lähdettiin ratsujen kanssa tetsaamaan parin kilsan kannaksen yli, kun vaihtoehtona olisi ollut kiertää pyörillä noin 10 kilsaa. Rasti löytyi kohtalaisen helposti, mutta sitä seurannut polku ei, kun alueelle oli ilmestynyt uusia hakkuuaukeita. Ei annettu asian häiritä vaan jatkettiin tetsausta vielä pari kilsaa sykkelit kainalossa. Siitä sitten verrytellen maaliin noin vartti ennen määräaikaa ja voi että kun sauna maistui. 

Kisan jälkeen ei hymy oikein tahtonut irrota.

Kisa toimi hyvänä aerobisena harjoituksena parin viikon päästä kisattavaan Geopark Challengeen. Kylmiltään kisaan lähtenyt Jannekin näyttäisi uppoavan poppooseen, kunhan saadaan kaverin kamat kondikseen. Lupasivat ystävällisesti Special Bikesta pyöränkin lainaan Jannelle, joten palvelu kyllä pelaa siellä. Lopputulemana päädyimme sijalle 2 sijoittuen juuri ennen 1Lifen sekajoukkuetta Paksumahojen Kaitsun korjatessa jälleen potin.Nyt vielä viikko kevyttää reeniä ja sen jälkeen öllötellään, että ollaan valmiita, kun lähtölaukaus pamahtaa Geopark Challengeen. Saatiin myös Pohjolan kanootista kanootti lainaan, jotta voidaan tehdä viimeiset melanvilautukset. Tästä on hyvä jatkaa. Ai niin, kiitokset Grekelän Heikille ja kumppaneille mukavasta kisasta. Ja kanssakilpailijoille kumarrus myös.
Tulokset
Gps-seuranta

Paikalla nähtiin myös Gappy Adventuren (6) pääjehu ilmielävänä.

Passion adventuren aina tyylikkäät tytöt ja Ojalan Kaitsu.

Arto ja Ulla Karjalan kunnailla!

Perjantaina 7.6. kahden hengen joukkueemme starttasi kohti Pärnävaaran maastoissa odottavaa URSAK seikkailukilpailua. Tärkeimpänä tavoitteena oli testata kahden toisilleen tuntemattoman tiimin jäsenen yhteispeliä tulevia koitoksia silmällä pitäen. Ennakko valmistautuminen oli tehty huolella. Melontaa treenattiin kahdesti, pyöränvetosysteemi koeajettiin ja kamalistat käytiin läpi. Tyynellä mielellä siis matkaan. Ei voisi tulla eteen sellaista tilannetta, josta tämä joukkue ei selviä…. Itseluottamus oli kohdillaan. Matkan aikana tutkailtiin vanhoja alueen karttoja ja spekuloitiin tulevan kisan kulkua. Päällimmäisenä toiveena oli, että järjestäjien uhkaamaan kanootin kantoa ei tule paljoa.

Saavuimme Joensuuhun perjantai-iltana hyvissä ajoin ja saimme paikalliselta B&B Ruuskan isännältä muutamia hyviä paikallisvinkkejä. Saunomisen ja ruokaisan iltapalan jälkeen painuimme pehkuihin. Tunnelma oli jo aika jännittynyt ja alkumatkan tyyni mieli oli karannut taivaan tuuliin.

Aamulla kello pärähti 6.15. Hilauduimme aamupalapöytään silmät sikkuralla. Mitäs tässä pitikään tehdä…? Pian kuitenkin täyttelimme juomapulloja ja -pusseja illan suunnitelman mukaisesti. Värkättiin piilarit unisiin silmiin ja teipit nilkkoihin. Pienellä teamworkillä saatiin Ullalle komperessiosukat jalkaan…täytyy varmaan vähentää tuota pohjetreeniä. Kohti kisapaikkaa suunnitellussa aikataulussa.

Kaarroimme Pärnävaaran hiihtokeskukseen puolituntia ennen kisamateriaalin jakoa. Ystävälliset järjestäjät osoittivat meille huoltopaikan hiihtomajan katoksen alta. Ehdimme juuri ennen materiaalin jakoa levittää kamat ja laittaa pyörät lähtökuntoon. Karttojen ja reittikirjan lisäksi saimme pieniä tarkennustietoja reittiin ja sitten vaan suunnittelemaan reitinvalintoja. Karttoja saatiin tässä vaiheessa kolme. Melonta, coastaleering  ja pyöräily. Maasto vaikutti hyvinkin mäkiseltä ja mieleen muistui viime talven SM-hiihtosuunnistuksissa vinkuneet keuhkot, kun Pärnän rinteitä kipusin.

Kisamateriaaliin tutustuminen vakavalla ilmeellä.

 

Kisa alkoi erikoistehtävällä, jossa joukkueelle annettiin kanisteri ja koussikka (kuten karjalan murteella kauhaa nimitetään). Toisen tehtävä oli löytää hiihtokeskusalueelle asetetut vesipönikät ja hakea niistä koussikka kerrallaan vettä kanisteriin. Toisen piti pysytellä kanisterin vahtina. Havaitsimme jo enne lähtölaukausta yhden vesipöntön sijainnin ja Arto singahti luvan saatuaan veden hakuun. Saimme kanisterin kohtuudella täyteen ja ryntäsimme kohti melontaosuutta.

 

Vesipönikän täyttöä koussikalla.

 

Noin 8 km melonta suihkittiin Leinosen lammella. Saimme paatin aika ajoin oikeinkin hyvään liitoon. Harjoittelu oli tuottanut tulosta. Napsimme kaksi rastia ja karautimme takaisin rantaa laskujemme mukaan viidensinä. Ihan hyvä suoritus.

Ehkäpä seuraavalla kerralla omalla kanootilla ja melalla.

 

Pikainen hölkkä takaisin hiihtomajalle. Valmiiksi pumpatut uimapatjat matkaan huoltoalueelta ja iloisesti kirmaten coastaleering osuudelle. Onneksi Arto oli ottanut mukaan varapatjan, sillä minun patjani paukahti iloisesti halki, kun Arto sitä voimainsa tunnossa täytteli ennen lähtöä. Rentoa juoksu pari kilometriä ja eka uintiin, jossa selvisi, että varapatja oli liian kapea tai minä liian leveä. Pienellä taistelulla vesistön yli ja kipuaminen harjurastille. Tässä vaiheessa Arto oli jo sisäistänyt hyvin caddien roolinsa ja kantoi kiltisti myös minun patjaani. Tällä työnjaolla haettiin pari kolme rastia. Sitten tyhjennettiin pieni uimapatja, johon saattoi osua alkuasukkaan kirves ja caddien hampaat tyhjennys vaiheessa. Arton iso patja jätettiin täyteen siltä varalta, että osuuden viimeisellä rastilla olevassa erikoistehtävässä vielä patjaa tarvitaan. Rasti oli nimittäin lammen rannalla. Rastilla saimme ohjeistuksen, uimapatjasuunnistus. Lammessa oli 8 pönttöä kellumassa ja niiden pohjassa numero. Patjalla piti kiertää kaikki rastit ja ilmoittaa numeroiden summa maalissa. Jaahas, meillä oli vain yksi ehjä patja. Ei siinä mitään. Latauduimme päällekkäin samalle patjalla (onneksi oli vähän vankempaa mallia) Arto alle ja Ulla päälle. Tämä kaksikerros kuljetuksemme liikkuikin aika hyvää vauhtia ja osasimme myös laskea, joten selvisimme takaisin tien päälle nopeasti. Kummastelimme samalla erään joukkueen uimapatjailua, joka tapahtui kuivalla maalla patja kainalossa. Meidän luovuutemme ei riittänyt tuollaiseen. Coastaleeringin loppu olikin meidän osalta pelkkää juoksua. Vajaa kymppi tietä ja ison sähkölinjan alustaa. Ensimmäiset kivut jaloissa alkoivat tuntua. Kylmällä vedellä ja liian ohutpohjaisella kengällä oli varmaan osuutta asiaan. Juoksu ei enää näyttänyt nätiltä ja buranakin alkoi maistua.

Kun tulimme vaihtoon, oli kisakello tikittänyt jo neljä tuntia. Nopeasti kuivat housut pyöräilyyn sekä juoksukengät, juomat ja energiat matkaan. Tuumailimme, että pyöräosuuden välissä oleva suunnistus ei voi olla kovin pitkä, koska aikaa on kulunut jo näin paljon. Little did we know!

Huristelimme pyörillä aluksi hyvää vauhtia alamäkeen ja rastit löytyivät hienosti. Minun juttuni olivat olleet ilmeisesti huonoja tai jotain muuta kaunaa oli Artolla, sillä hän ampui takarenkaastaan kivikkoisella tiellä nyrkin kokoisen kiven ranteeseeni. Auts, siinä meni hyvä seikkailukäsi! Pienen ihmettelyn jälkeen totesin, ettei se poikki mennyt ja eikun eteenpäin vaan. Minulla vauhti rupesi hyytymään vaativissa nousuissa, mutta onneksi Artolla virtaa riitti, joten päätimme kokeilla vetoa. Hyvin onnistui ja pääsin taas rytmiin.  Teimme sorakuopassa pienen kunniakierroksen ennen kuin saavuimme rastille, josta suunnistus alkoi.

Jätimme ylimääräiset kamat pyörille ja olimme pienen nestetankkauksen jälkeen valmiita suunnistukseen. Käteen lyötiin lähinnä spakettilautasta muistuttava kartta. Käyrää oli paljon ja teitä ei nimeksikään. Mikäs siinä, onhan tässä ennenkin suunnistettu. Eka rasti löytyi hienosti. Itseluottamusta puhkuen kohti kakkosta. Ensimmäinen lampi, toinen lampi ja tästä vaan harjanteen reunaa kohti rastia. Muita tulee vastaan, yksi joukkue kysyy neuvoa ja keskittyminen herpaantuu hetkeksi juuri kriittisessä paikassa. Rasti ei löydy. Tässä sen pitäisi olla. Ollaan varmaan tultu vasta liian vähän. Kartassa ei näet ollut mittakaavaa, joten matkan arviointi oli vaikeaa. Eteenpäin siis. Rastin takana oleva polku kyllä pysäyttää….ei tullut polkua… raskaan itseruoskinnan ja sadattelun jälkeen saan taas kiinni kartasta ja rasti löytyy. On juuri siellä missä pitääkin. Aikaa kului kuitenkin paljon ja mieliala romahti. Täytyi suorittaa pikainen nollaus ja kohti seuraavaa rastia, joka löytyy taas nappiin. Virhe ja hakkuujätteinen maastopohja oli vienyt vireen tiimistä. Tulimme kuitenkin juoksujalkaan takaisin pyörille, vain saadaksemme lähes samanlaisen radan sisältävän kartan uudelleen.  Uusi 8 kilometriä hakkuujätettä ja mäkeä. Hienoo! Ei auta, leuka rintaan ja takaisin edellisen kierroksen jäljille. Tämä kierros meni virheittä ja pääsimme reilun tunnin suunnistuksen jälkeen taas pyörille.

Suunnistusosuuden alkumetreillä.

 

Haimme pyörillä jäljellä olevat kolme rastia oikein mukavalla vauhdilla Polvijärven ja Lykynlammen maastoista. Lentokentän ympäristön hyvillä teillä kokeilimme taas vetoa. Kiinnitys ja irrotus toimi hyvin jo vauhdissakin. Hyvä me!

Vaihdossa taas. Ratamestarin ihanneaika 8 tuntia on umpeutunut jo puolituntia sitten ja meillä on vielä rullaluistelu/ammunta ja viimeinen erikoistehtävä suorittamatta. Tulee hieman pidempi päivä kuin mitä arveltiin. Rullaluisteluosuus oli Pärnävaaran viiden kilometrin rullahiihtorata, jonka varrelta tuli löytää kaksi rastia. Järjestäjät varoittelivat, että pahoja laskuja on tiedossa ja mielessäni vilahti SM-hisuissa kokemani huikeat laskut. Jännitystä elämään! Ensimmäisen laskun päällä iskemme jarrut pohjaa, tuonneko? Samalle hetkellä meidät ohittaa hurjapäinen ampumahiihtäjä rullasuksilla ja tokaisee: ”Antakaa mennä vaan!”. Hän lykkää muutamaan työnnön ja kyykkää muna-asentoon. Katsomme Arton kanssa toisiamme ja molempien naamalla kuvastuu kauhu. Kokoamme rohkeutemme ja laskemme X-asennossa mäkeen. Pystyssä selvittiin, niin kuin muistakin laskuista. Löysimme rastit ja laskimme, nyt jo rohkeasti, hiihtostadionin monttuun, jossa odotti ammuntatehtävä. Kummankin piti ampua ekoaseelle viisi taulua, jokaisesta hudista seurasi sakkokierros stadionin ympäri. Naiset ensin, totesi Arto kohteliaasti ja tartuin pistooliin. Kädet tärisivät aika rajusti hiihdon jäljiltä, mutta sain sentään kaksi taulua alas! Arto joutui odottelemaan sen aikaa kun kiersin sakot. Taitavana ampuja Artsi selvisi vain yhdellä sakolla. Olimme päivän toiseksi paras tiimi ammunnassa. Jee, löytyihän se meidänkin vahvuus. Pikainen kapuaminen montusta vaihtoon ja ohjeet viimeiseen erikoistehtävään. Muistisuunnistus, jossa piti hake rasti Pärnävaaran päältä (kuinkas muutenkaan) ja toinen rasti Jyrinjärven rannasta. Maksimaalinen korkeusero mitä lähitienoolta saattoi löytää. Nöyrästi vain lenkkarit jalkaan ja juoksuksi. Rastit löytyivät helposti ja onnellisina kiipesimme portaita myöten stadioninmontusta maaliin ajassa 9.59.59. Tavoite alle 10 tunnin ajasta toteutui!

Paita ja ase samaa sävyä.

 

 

 

Vakaalla kädellä ammuntaa ja taustalla rullaluistelua.

 

 

 

Vielä muistisuunnistus jäljellä.

 

 

 

Kamojen kasauksen ja ruokailun jälkeen toteamme, että kello lähestyy puoli yhdeksän uutisia ja vireystila on lähellä olematonta. Suunniteltu paluu Ouluun samana iltana on pakko unohtaa ja turvaudumme Ruuskan B&B:n palveluihin uudelleen. Hyvin nukutun yön jälkeen suuntaamme sunnuntaiaamuna virkeinä kohti Oulua monta kokemusta rikkaampina.

Kaiken kaikkiaan untuvikon ja konkarin kisa sujui hyvin. Vielä tarvitaan pientä säätöä vaihtopaikkatoimintaan ja muihin seikkailurutiineihin. Kuitenkin tämä kisan kokemusten siivittämänä on hyvä lähteä kohti GeoPark Challangen haasteita Muhoksen takametsiin. Kiitokset järjestäjille erittäin mielenkiintoisesta ja haastavasta kilpailusta, Artolle hyvästä teamworkistä sekä B&B Ruuskalle erinomaisesta ja joustavasta palvelusta!

Konkari

P.S. Kisan saldo kilometreinä:

melonta 8 km

coastering 23 km

uimapatjasuunnistus 2 km

fillarointi 38 km

suunnistukset 8 km *2 = 16 km

rullahiihto 6 km

erikostehtävä 3km

Yhteensä 96 km

josta juoksua 42 km

Rokua Geopark Maraton

Tänä viikendinä tapahtui yhtä jos toista. Ulla ja Artsi olivat Joensuussa seikkailemassa Ursakissa, kun taas Apsi, Harde, Tommi ja meikä oltiin Rokuan maastomaratoonilla. Suomen parhaimpiin ultra- ja vuorijuoksijoihin lukeutuva Tommi oli meistä ainoa, joka veti kokomaratonin eli 42 km, kun me muut tallaajat tyydyimme puolikkaaseen. Tapahtuma järjestettiin nyt toista kertaa ja matkaan oli lähtenyt jopa 60 runnaajaa - määrä taisi yllättää järjestäjänkin. Rokuan kansallispuisto on muuten ihanteellinen paikka järjestää maastomaraton.

Harde, Apsi, Tommi ja Hokkis lähdön hetkellä. Ilmeistä näkee,
ketkä ottivat homman tosissaan.

Rokuan Geopark on ainutlaatuinen paikka maailmassa. Se on "Suomen ensimmäinen ja maailman pohjoisin kohde UNESCO:n suojeluksessa olevassa, ainutlaatuisten geologisten kohteiden verkostossa. Geopark kertoo Rokuan, Oulujärven ja Oulujokilaakson syntytarinan, jääkauden perinnön. Jääkauden tarinaan yhdistyy sulavaa jäätä ja vetäytyvää merenrantaa seuraava ihmisen historia."

No mutta asiaan. Tarkoitus oli lähteä nauttimaan upeista maisemista, juoksemisen ilosta ja hyvästä poppoosta. Ja nimenomaan NAUTTIMAAN, ilman kelloa, mittareita ja tavoitteita. Sovittiin poikain kanssa, että otetaan maltillinen aloitus, juostaan porukassa ja kiihdytellään loppua kohti, mutta yli kahden tunnin ylittäjät saa luvan hölkätä Ouluun. Homma lähtikin liikkeelle mukavasti rullaten. Meikä yritti jarrutella ja Apsi ja Janne (1Lifen varamies) roikkuivat perässä. Tommi ja paraolympilaisiin harjoitteleva Harde tulivat hieman taaempana. Muutaman kilsan jarruttelun jälkeen poijat kyllästyivät meikän takapuskurin katseluun, vaikka koitin niille parhaani mukaan keikistellä. Janne lähti kirmaamaan kuin juuri kevätlaitumille päässyt varsa perässään atleettinen Apsi. Koittivat siinä jotain mulle mumistakin, mutta vastaaminen oli jostain syystä vaikeaa. Siinä perävaloja katsellessa mietiskelin syvällisesti, että on se Apsi vaan jännä tyyppi, oikea mikämikämies. Sillä on hartiat kuin härällä, se kiipeilee kuin apina ja pomppii kuin pupujussi. Mitenhän tollanenki risteytys on mahtanu muodostua? Vähitellen poijat katosivat horisonttiin. Se siitä sopimuksesta.

Syvyyden kaivossa käytiin syvällä.

Muutama pistävän nousun jälkeen (5 kilsan kohdalla) tuli veren maku suuhun (veren maku johtuu muuten siitä, että keuhkojen pinnalla olevien hiussuonten verenpaine kasvaa niin suureksi, että niistä pääsee hieman verta keuhkoihin ja hengityksen mukana myös suuhun). Oliskos tää sitä veriappelsiinia?  Nauti poika, nauti. Puolen välin jälkeen, Pookivaaran päälle kontatessa pohkeet alkoi laulamaan heviä. Oli pakko siirtyä siirtyä kanta-astujaksi, joka taas hidasti vauhtia (kanta-astumisella voi vähentää pohkeiden käyttöä ja lisätä reisien kuormitusta). Ihaillessani tähtiä näin kuinka meteoriitti lähestyi mua. Nauti poika nauti, kohta et enää kerkiä. Porukkaa alkoi lappamaan ohi. Mihinkäs teillä yhtäkkiä noin kiire on? Tää homma on nyt taputeltu, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Koita nyt nauttia senkin vätys, sitähän sinä tulit tänne hakemaan. Loppu oli suoraan kuin masokistien kesäfestareilta, mutta maalissa saatoin jo vähän nauttiakin. Aika oli 1.45 (10.), Apsilla meni 1.42 (5.), varamies Jannella 1.44 (8.) ja yksjalkasella (jalassa itikan pisto) Hardella hieman yli 2 tuntia (18.). Tommi paineli kokomaratonin aikaa 3.46 sijoittuen sarjassa sijalle 4, vaikka oli välillä käynyt reitin ulkopuolella saadessaan ilmeisesti vainun jostain saaliseläimestä. Tulokset

"No, missä ne kaveri ny on?"



"Onneks ei tarvinnu mennä toista kiekkaa."

"Olishan sitä vielä toisen kiekan menny."



"Alkaa kone pikkuhiljaa lämpiämään".

Kaikesta huolimatta fantastinen (uusi sana, jolla pyritään tekemään propagandaa) on oikea sana kuvaamaan tapahtumaa. Ennen lähtöä saatiin jopa kartatkin, jotta reittiä olisi helpompi seurata, joten kyseessä oli todellinen maastojuoksu. Reitti oli odotusten mukaisesti mielettömän kaunis. Sieltä löytyi hienoja dyynejä, suppia, soita, harjuja, jäkäläkankaita, jyhkeitä keloja ja kirkasvetisiä lampeja. Välillä olin näkevinäni hiekkarantoja, palmuja ja aurinkotuoleja, mutta ei niitä kukaan muu ollut nähnyt. Enimmäkseen juostiin hienoja polkuja, välillä käytiin myös kovemmalla hiekkatiellä. Korkeuserojakin löytyi sen verran, että Pohjanmaan poika oli vähän väliä thaju kankhaalla. Korkeuserot painottuivat reitin loppupuolelle, joten alussa olisi kannattanut ehkä hieman säästellä.

Kisan tunnelma oli ainutlaatuinen. Tästä tapahtumasta tullaan vielä kuulemaan ja olen varma, että tämä polkujuoksu (trail running) tulee kasvattamaan suosiotaan entisestään. Olkoon syinä  vaikka hienot maisemat, jalkaystävällinen alusta ja rento ilmapiiri. Jalat eivät tosiaan olleet läheskään yhtä kipeät kuin vastaavan asfalttijuoksun jälkeen, sillä tärähtelyjen määrä on vähäisempi. Ja jos asfalttijuoksuun vertaa, niin polkujuoksu ei suinkaan ole tylsää. Ensi vuonna voisi kyllä yhden pitemmän lenkin heittää ennen kisaa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin Nuuksiossakin juostaan tänä suvena. Seuraavaksi vuorossa Jukolan viesti. Tehtävä suoritettu.



Inov Roclite 243 maastojuoksupopot toimivat hienosti.

Viro 48H EXTAR, saaga jatkuu...

Klo 04:00

Let the story continue… Lupuksen valot katoaa hitaasti mutta varmasti pitkien suorien olemattomien mutkien taakse. Hirven juoksu on vaihtunut trekki & hölkkä osastolle. AP:lla isoja vaikeuksia, kroppa ei jostain syystä käynnisty. Kolmen tunnin höyryäminen keulilla alkaa syödä itseäkin. Päästiin kartalle takaisin. Pusketaan pilkko pimeässä metsässä ja ryhdytään kalkuloimaan hiljaa mielessä, että tiukkaa tekee seuraavan melontaosuuden aikaikkunaan. Kerran sysimustassa metsässä tipahdetaan kunnolla kartaltakin, mutta pienellä varmistamis kierroksella päästään kuitenkin takaisin peliin mukaan. Hiljalleen aamu nousee, muttei fiilikset.

Nyt rupee jalkaosastolla olemaan vaikeata ja eteneminen enimmäkseen sitä trekkausta. 

Eteen tulee sähkölinjan pohja jossa vetistä suomaastoa ja kunnon ryteikköä. Ei auta, tätä pitää puskea vaikka silmissä pyörii ja jalka painaa. AP valittaa, että pyörryttää. Ulla taas osoittaa, että tämä nainen on marinoitu pitkän kärsimyksen liemissä. Vauhti sen kun vain kiihtyy ja osat vaihtuu kun hän kannustaa nyt meitä vauhtiin. Mielessä pyörähtää, että ollaan taas sillä kuuluisalla peruskunnon oppitunnilla.

Kun suosta selviää, eteen tulee ensin pitkät pitkospuut ja perään tämän kisan todellista extreme mättöä eli sepeliteitä joissa kivimurskan halkaisija lähenteli miehen nyrkin kokoa. Näitä teitä oli jo ensimmäisessä pyöräilyosuudessa todella paljon ja niissä vauhdin pitäminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Pyörän päällä oli kuin rodeossa sen pomppiessa kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt juoksu osuudella tuo herkku oli vielä pahempaa ohuiden suunnistuskengien alla ja tien reunoja hyödynnettiin harvinaisen tarkkaan.

Klo 06:30

Melontaan juuri ja juuri aika rajassa ja hilpeissä tunnelmissa tutuille pintavesien läpyttely osuudelle. Meno oli yhtä hidasta kuin aina ennenkin. Tästä ei tule meidän bravuurinumeroa vaikka ommeltaisiin mela käpälään kiinni. Tuttua virolaista joki sekameteli soppaa eli kaatuneita puita, tiukkoja mutkia, roikkuvia pensaita ja ruskeata vettä. Koska homma on mielenkiintoista kuin eduskunnan kyselytunti alkaa silmä luppasemaan itse kullaisellakin. Ullan mela kopsahtaa useammankin kerran ja sitä seuratessani alkaa itsellänikin tehdä tiukkaa komentosillalla takana hoitaa jonkinnäköiset ohjaustoimenpiteet.

Pari rastia lompsitaan juosten rannoilta, mutta viimeistä edeltävällä joudutaan toteamaan, että aika loppuu kesken. Vihdoin noin viiden tunnin lappamisen jälkeen joki tulee Peipus järvelle joka on käsittämättömän iso lätäkkö. Vastarantaa ei juuri näy ja tunnelma on kuin merellä. Jälleen kerran osuuden aika raja alkaa puskemaan päälle ja hommaan saadaan hieman uutta puhtia. Kolme kilsaa ennen loppua haetaan vielä yksi rasti melkein kontaten, niin on neljän tunnin kippurassa istumisen jälkeen jalat jumissa. Vihdoin noin 18 tunnin paahtamisen jälkeen ensimmäiseen vaihtoon jossa odottaa lisää juotavaa ja hieman syötävääkin. Tässä toisen pyöräilyn osuudessa joudutaan tekemään ensimmäisen kerran päätös, että rasteja haetaan maltillisesti meikäläisen jalan tilannetta kuulostellen. Osuus on vain 1,5 tunnin siirtymä seuraavaan trekkiin.

Klo. 1300

Fillarointi oli tuskaista. Jalka brakaa ja alkaa käydä tunti tunnilta jäykemmäksi. Pelkkä kevyellä vaihteella pyörittäminenkin alkaa sattua ja isommalla vaihteella vääntäminen miltei mahdotonta. Koko etureisi kuin tulessa, polvi kipeä. Kivvoo hommaa, ei ollut laskut eikä naiset mielessä viimeiseen kymmeneen tuntiin. Ennätys sekin.

Klo. 1430

Seuraavan trekkiosuuden vaihdossa ja ensimmäisen kerran taukokassilla omien ruokien ja juomien pariin. Taitaa olla tähän mennessä ennätys meille, 21 tunnin osuus ilman muita täydennyksiä kuin pari kertaa vettä ja hieman hillo leipiä järkkäreiltä. Tarkkaavaisimmat GPS seurannan seuraajat huomasivat varmaan tässä vaiheessa, että 1Lifen pallukka ei paljon liikkunut. Todettiin, että nyt otetaan pitkä tauko ja haetaan vain muutama rasti. Koitetaan josko meikäläisen kinttu yhtään toipuisi jos tankataan kunnolla ja levätään hetki. Saan jopa vartin unet aikaiseksi kovalla terassilla nukkuen. Lämmöstä ei ole puutetta, mittari hakkaa lukemia varmaan lähempänä kolmeakymmentä.

Ammattiseikkailijana annan TV haastattelun kameramiehille ja kerron hilpeänä, että mun kinttu on paska mutta tää kisa upea, noin niin kuin lyhyesti viiden minuutin haastattelu referoituna. Katselen muiden teamien toimintaan ja en voi kuin ihailla esim Lupuksen toimintaa: meno vain paranee ajan edetessä ja hetken torkkujen jälkeen teami lähtee just eikä melkein seuraavan aikaikkunan auetessa liikkeelle. Tää on kova ja kovien ihmisten laji.

Lähdetään tunnin elbaamisen jälkeen suorittamaan osuutta käytännössä kävellen ja haetaan Peipus järven upeilta hiekkarannoilta muutama rasti. Homma huipentuu kahluuseen järveen jonka vesi ei takuulla ollut kuutta astetta enempää. Vaikka rasti ei ollut kuin muutaman kymmenen metrin päästä rannasta ja enimmillään vettä rinnuksille saakka sai Ulla kuulla kahden aikuisen miehen valitusta siitä kuinka kulkuset oli kovilla. Siitä on kauan kun suomalainen mies selvisi talvisodasta… Meikäläisen kipeälle jalalle tämä kylmähoito tuntui kuitenkin tehoavan ja seuraavaksi siirryttiin viime vuodesta tutulle saunarastille: kymmenen minuuttia löylyissä ja vasta sitten sai jatkaa matkaa. Väsy näkyi joukkueessa ja AP tais jo miltei ehtiä uneen ylälauteilla.

Klo 1600

Takaisin pyörän päälle, mihinkäs muualle. Jalka ongelmat senkuin pahenee. Nyt tulee eteen ne viimeiset arkun naulaukset, joudun toteamaan että Ruuskan poika siirtyy ensimmäisen kerran ihan oikeasti hinattavaksi näissä karkeloissa. AP veturiksi ja se sonnihan repii vaikka kantoja polkien. Tulen perässä ja yritän auttaa polkemisella sen kun pystyn, mutta silti yhdistelmä riuhtoo AP:n pyörää muutaman kerran aika hurjan näköisesti tiukkojen nousujen ja laskujen seuratessa toisiaan. En vain pysty nousuissa paljon polkemaan vaikka itkua vääntäisi. Yritetään välttää niitä edellä mainittuja sorateitä luovilla suunnistusratkaisuilla, mutta niin vain eteen tulee tätä täristin herkkua joka puolella.

Parin tunnin vääntämisen jälkeen tulee sitten totuuden paikka eteen. On pakko istuttaa teami vaellusreitin nuotiopaikalle istumaan ja palaveeraamaan. Tämä ei nyt toimi. Miltei vuorokausi on tullut menty koko ajan enemmän kipeytyvällä jalalla ja edessä toinen vuorokausi josta arviolta 15-18 tuntia jalkaisin etenemistä pyörällä, rullaluistellen ja trekaten. Jalka ei taivu enää kyykkyyn menemiseen, polkeminen on yhtä hyytelöä meikäläisen puolelta. Jos jatkan, en tiedä mitä se tekee loppukauden kisoille. Meneeko kinttu sellaiseen kuntoon, että seuraavaan Rokuan kisaan en enää sitä kuntoon saa?

En tiedä miten tämän nyt muotoilisi, mutta vaikka olen saanut kuulla että keskimäärin neljännes seikkailukisoista keskeytetään (ja se koskee kaiken tasoisia joukkueita) ei päätös siitä ettei vuoden valmistauduttu kisaa saadakaan päätökseen ole koskaan kovin helppo. Ei edes silloin kun tietää, että kyseessä on kuitenkin oma terveys. Näissä karkeloissa on aina välikuolemia ja kipuja & kramppeja siellä täällä, mutta motivaatio rakennetaan sellaiselle tasolle että ne yleensä kestää. Ja kun sellaisen päätöksen joutuu tekemään yhden teamin jäsenen vuoksi, tietää kantavansa aina jonkinlaisen syyllisyyden tunteen siitä tiedosta että on tuottanut pettymyksen teamin jäsenilleen. Nyt tämä oli kuitenkin tehtävä ja asetin viimeisen kerran hinausköyden AP:n avustettavaksi ja lähdimme puskemaan kivikkoisia ja pölyisiä teitä vielä viimeisen kerran pari kymmenen kilometrin päässä odottavaan seuraavaan vaihtoalueeseen.

SEURAAVASSA OSASSA LOPPUTUNNELMAT JA TESTAMENTTI!

Kivun ja selittelyn sallimissa rajoissa (osa I)

Olen läskimaha-puskaneiti-turboselittäjä-wannabeurheilija. Bloggaava lifestyle multi-muka-sportti. Nöösö joka ei kestä edes 24 tuntia pikku hikoilua. Viimeksi kun tuli näin paljon pataan tultiin kolme vuotta sitten AC24:stä, tällä kertaa Viron XTAR48:sta. Tunnelma jälkilöylyissä kuitenkin joiltakin osin eri, mutta kyllä tässä vanhoja tuttuja mausteitakin on löylyveden seassa. Siitä seuraavassa.

Tavarajuna Viroon 14.05

Näin ne vuodet vain vierii ja yhtäkkiä oli taas vuosi kulunut siitä kun ensimmäinen onnistunut 48 tunnin suoritus oli teamilla kasassa Viron tuliaisina. Yhden elämän kuvioissa tapahtui paljon muutoksia kuluneen talven aikana ja sen myötä aivan uusi kööri lastautui taas Tallinnan lauttaan, Ulla & AP & Nöösi. Auton väri ja merkki sentään pysyivät samana.

Jälleen kerran Viron kisa otettiin kauden ohjelmaan sellaisena alku sesongin valmistavana harjoituksena ja samalla vielä vähän niin kuin sisäänajo turneena Ullalle tähän maineikkaaseen teamiin. Maineen laadusta tai määrästä ei tässä yhteydessä kommentoida. Viime vuodesta oppineen kisa-alueelle mentiin osissa paloitellen matka Oulu-Jyväskylä ja Jyväskylä-Ontika. Myös majoitukseen panostettiin ja kisamestari Heigo vinkkasi meille loistopuitteet seikkailijoiden akkujen lataamiseen ja kamojen bunkraamiseen ex-alppihiihtäjä Kalle Palanderin pariskunnan vasta osittain hiljattain valmistuneeseen kartano majoitukseen. Tästä matkan osiosta olikin muodostuva eräs yhren elämän mittasuhteet täyttävistä elämyksistä.

Niin siis vähän toista päivää kisapaikalle matkattiin ja täytyy sanoa, että suomen alku kevään sää korreloi tällä kertaa hyvin joukkueen sisällä poikivan tunnelman kanssa. Uuden kokoonpanon kanssa ei ainakaan matka käy tylsäksi ja muutamia ehkä pidemmällekin elämään jääviä lausuntoja saatiin verbaali voimistelussa muotoiltua. Muunmuuassa autoa purettaessa kohteessa AP motkotti ettei saa kamoja takapenkin takaa kun hujoppi vetää etupenkin takakonttiin kiinni johon allekirjoittaneen oli pakko todeta, että mitä tuollainen pygmi mitään isojen poikien leluista mitään tietää. AP:n vastaus ”notta tollasella kykloopilla ole mitään suun soittamista asiasta” mietityttää minua vieläkin, että minkä korrelaation se noista kahdesta sanasta löysi? No, tää ei varmaan ihan aukea ulkopuolisille tähän kirjoitettuna, mutta väsyneenä vuorokauden ajamisen jälkeen tuollaiset jutut vain hitsasivat porukkaa kasaan kuin hitsauspilli.

Kalle P otti rennon iloisesti vastaan meidät majoituksessa ja palvelu oli sanalla sanoen kohdillaan. Potkittiin palkinto Audien renkaita ja pakollinen ryhmis kuva isännän suurimman ylpeyden, CCCR:n suurimman lahjan ihmiskunnalle Ladan edustalla. Isännällä on touhugeenit edelleen tallella kun majoitusrakennuksen remppaa väännettiin aina puoleen yöhön saakka. Silti hyvät unet saatiin alle ja aamulla herättiin ihan oikeaan aamupalaan ja maalaistalon tunnelmaan.

Lähtöpäivä 16.05

Aurinko möllötti täysin kirkkaalta taivaalta ja lämpötila hilautui koko ajan ylöspäin. Isäntä lupasi meidän levitellä kisa kamat terassille ja siitäkös yksi kartanon tilus saatiin taas täyteen seikkailu-urheilu aiheista tilpehööriä. Jostain nurkasta tulee varmaan vastaan vielä vuosienkin päästä yksi geeli pakkaus. Huvittavaa sinänsä, nimittäin jatkotarinan osalta, ensimmäistä kertaa valmistauduttiin niin hyvin kisaan että jopa hinaus välineitä pyörien välillä tuunattiin ja testattiin. Tämän uuden, suorastaan harkitsevan ja ennakoivan elementin toi kyllä Ulla tähän poppooseen.

Kuten lukija voi tästä kaikesta päätellä tähän lähtöä edeltävään hetkeen mennessä kaikki oli enemmän kuin pulkassa onnistuneen kisan osalta. Tähän hommaan on jo sillä tavoin päässyt sisälle, että jopa nuo kisan alun hässäkät tuo mukavat vibat ja mieli oikeasti halajaa kärsimysten mutaiselle areenalle. Maailmankaikkeuden perimmäinen tarkoitus on kuitenkin opettaa ihmiselle kuinka pieni oletkaan ja siksi erään ihmispoloisen kroppa oli kohta hajoaman noin 24 tuntia myöhemmin…

Lähtö 16.05 klo 19:00

Poppi raikaa ämyreistä ja toistasataa päistä ääriurheilijaa ryntää prologin karttoja hakemaan yllättävän ison yleisön äimistellessä touhua. Ensimmäinen kartta näyttää taas ratamestarin kieron luonteen ja läpyskässä on vain kisakeskus, rastiympyrät ja pohjoisviivat. Muuten pelkkää tyhjää. Just. Tuttu taktiikka 1Lifessa, seurataan muita! Ja aivan, näinhän sitä saa porukan hajoamaan jatko-osuuksille kun leimauksiin jonotetaan kuin Kim Jonin haudalle. Käpälät rullaa kuitenkin ja pyöräily osuudelle ihan ok asemista. Tässä onkin tärkeätä, ettei missaa yhtään minuuttia kun on enää 47 tuntia ja 35 minuuttia kisaa jäljellä.

II osuus klo 19:35

Ja sitten tubeless taas laulamaan. Tänä vuonna kisaformaatti oli karttojen osalta hieman erinlainen ja koko kahden päivän kisa käytiin käytännössä yhdellä kartalla. Johon rastit piti tuttuun tyyliin itse piirtää kisakeskuksen mallikartoista, mutta tällä kertaa koko vuorokaudelle kerralla joka oli suunnistajalle aika haasteellinen urakka. Vinkki vitonen, tällaiseen kisaan kannattaa varautua kahdella eri värisellä tussilla. Voi nimittäin merkata sen toisen päivän rastit eri värillä ja ei sitten näkökentässä vilise koko euroopan ja vuoden vertaiset rastiviikkojen merkinnät. Jalat pyörii, ilma  lämmin kuin karhun hönkäys ja into piukeana kun vihdoin taas mennään eikä meinata.

Klo. 24:00

Nyt on tunkattu vauhdilla. Neljä tuntia ja 104 kilometriä filitsolla. Yhdessä palotornissa kiipeilty ja yhtä lukuun ottamatta kaikki rastit haettu. Tiesimme menevämme kärjen vauhtia. Vain yksi pieni pummi, muutoin loisto suorittamista. Kipusin torniin hiukka muiden jäljessä ja siitähän saa tietenkin vittuilut niin teami kavereilta kuin TV kuvausryhmältä. On tää palkitseva laji, yhteisöllistä kuin halon hakkuu. En viitsinyt avautua, että pientä ongelmaa sarana osastolla käpälässä. Jokin juilii etureidessä, mäessä ei pysty vääntämään. Tana, tää on mun vahva laji mitä jää jäljelle jos tämäkin brakaa? Kaljuuntuminen? Ensimmäinen naula arkkuun tömähtää pohjaan saakka.

Osuuden loppuun reippaasti ennen sulkeutumisaikaa (sama kisaformaatti siis kuin viime vuonna, osuuksien sisällä mahdollisimman paljon rasteja, ylimenevästä ajasta sakotetaan). Ehditään ottaa hyvät levot ja syönnit plus miettimään strategia ennen seuraavan pitkän trekki osuuden alkua. Eli pidetään ruotsalainen palaveri jossa löydetään kaikki vaihtoehdot eikä tehdä yhtään päätöstä. Tästä toinen naula arkkuun. Kisan myöhemmin voittava joukkue kehuu meidän vauhtia. Pitäiskö hälyytyskellot soida kun entinen maailmancupin hiihtäjä kehuu normitallaajan nopeutta?

Klo 01:00

Mihin ne menee? Haetaanko kauemmat rastit? No seurataan vähän matkaa. Hyvä strategia, kannattaa juosta perään Vaarojen ultramaratonin voittajan, maailman cup hiihtäjän ja ties minkä über suorittajan perässä. Vauhtia pitää siihen malliin, että Ulla ja AP suorittaa vaatteiden vähennyksen vauhdista kun ei voi pysähtyä, muuten katoaa perävalot (kaikilla siis oikeasti kypärässä taaksepäin näyttävät varoitusvalot). Mietin itsekseni, että pysähtyen tuohon operaatioon olis menny 42 sekuntia, nyt juosten kymmenen minuuttia.

Jalkaa brakaa, ei niin paljon kuin polkiessa mutta jokin hinnaa silti. Rupee ottaa pannuun. Tetsataan toista vuorokautta tänne, pantataan talo jotta saadaan katettua kaikki kamat ja muut kulut ja muutaman tunnin jälkeen leviää kroppa. Just siihen tilanteeseen teami kaverit tuumailee takana, että kun saatas tuo kippari pysymään valojen perässä. Eräs mietitty strategia taolla oli (josta ei siis tehty päätöstä kuitenkaan) että säästellään minun kinttua jonka ongelmat oli pakko tunnustaa. AP erehtyy sanomaan tuon ääneen ja jokin naksahtaa. Selevä, minähän pysyn.

Sen jälkeen metsä on täynnä Ruuska nimistä hirveä. Pusken läpi ojien, kuoppien ja kai näin jälkikäteen tuumien pikkaisen tiheän metsän kuin idän pikajuna. Nyt ei jää perävalot. Nyt rupee jäämään perävaloja, taaksemme nimittäin. Nyt rupee kuuluumaan toisenlaista keskustelua takaa, ei pysy perässä, en oo koskaan menny kisassa näin lujaa. Jaaha, ei kelpaa tänään sitten mikään.

Klo 03:00

Ne kaksi alun perin suunniteltua rasti on nyt haettua alle kahden tunnin puolimaratoni ajassa, mutta pikkanen ongelma ettei enää tiedetä missä ollaan. Nyt olis hyvä pysyä edelleen niiden perävalojen perässä jotta päästään taas tästä ryteiköstä kartalle. Kirsikaksi kakkuun Ulla parkaisee takana, nilkka muljahtaa. Tää on sellainen emäntä, että tässä tilanteessa luovuttaa vaan vähän kamoja allekirjoittaneelle kannettavaksi ja sanoo notta ny ei pysähdytä jotta menee tunto jalasta. Ja kun kerran kipparilla on höyryjä, pysyy nyt vain niiden valojen perässä. Ja ravaaminen hirvellä jatkuu. Teami tulee jossain perässä, koittaa nähdä meikäläisen perävalon. Tätä kun jatkaa neljättä tuntia ja pikkasen kipeellä jalalla niin arvatkaas mitä tapahtuu? Rupee himmeneen omat ajovalot.