Hikihiihto

Ylikiimingin hikihiihdon 20 km osoittautui nimensä mukaisesti hyvin hikiseksi. Siitä pitivät huolen juuri ennen kisaa satanut nuoskainen lumi, muutamat nousut, epäonnistunut voitelu ja hikoiluun erikoistuneet geenit. Mukana olivat tällä kertaa AP, Harde ja meikä. Viiteen kilsaa saakka kaikki sujui kuin tanssi. Suksi luisti, ohittelin porukkaa ja voimia riitti. Sen jälkeen menin halpaan ja jouduin vetämään letkaa pellolle, jossa oli melkoinen vastatuuli. Pellon taituttua annoin vetovuoron muille, mutta se oli liian myöhäistä. Porukkaa alkoi tulla ohi molemmilta puolilta. Tunsin olevani kuin karavaanari, ei kenenkään kaveri, josta kaikki halusi ohi. Samalla suksi alkoi imemään kosteutta ja hiihto meni kuokkimiseksi. Kävin vilkasta keskustelua noutajan kanssa, mutta keskustelu päättyi siihen, että käskin sitä noutamaan jonkun muun. Piristyin hetkellisesti, mutta muutama kilsa ennen maalia mua koeteltiin taas. Ohitseni tuli ikäiseni nainen. Tuohan ei minua voita - ajattelin. Aikani katselin hänen perävalojaan, kunnes ne katosivat horisonttiin. Se oli viimeinen niitti, kovia kokenut selkärankani katkesi lopullisesti. Olin valmis ripustamaan sukseni naulaan. Sain kuin sainkin sitkuteltua itseni maaliin noin 13 minuuttia kärkeä ja apinamiestä perässä. Aika jotain 1.04 h. Lopussa sain hieman lohtua, kun kokeilin AP:n suksia, jotka luisti kuin unelma. Ensi kerralla en tingi suksesta enkä voitelusta. Hiihto on välineurheilua, siitä ei pääse mihinkään. Onneksi seikkailu-urheilu ei sitä ole vai onko? Kaikesta huolimatta kunto vaikuttaa olevan nousussa, joten vapiskaa. Hotti hiljenee...

Toinen näkemys kisasta (kipparin raportti)...

Teami kaverini Hotin kuvaus hikihiihdosta sisälsi yliannoksen optimismia ja hyvänolon tunnetta. Joukon kipparilla samainen keikka oli sodoma suksien kera. Jo vitosen kohdalla pohkeet liittyivät laulukuoroon ja kroppa toimi kuin tulpaton mopo. Kroonisesti alisuorittava keho yhdistyy nykyään yhtä lepsuun pääkoppaan.

Jossain siellä Matin kuvaamalla avoimella suopätkällä totesin, että nyt ei näy edessä eikä takana hiihtäjiä, taidanpa olla kisan viimeinen. Sumentunut mieli tajusi, että jos olen kahdenkympin viimeinen ja kympin viimeistenkin hiihtäjien on pakosta oltava maalissa ennen pitkämatkalaisia, tulen autioon kylään maaliin. Vastassa on varmaan vaan tyhjät mehumukit ja tuulen repimä maalibanderolli. Itsensä voittamistahan näissä skaboissa haetaan, mutta lujaa menee kun mies osallistuu yleisö kuntotapahtumaan ja maaliin tullessa porukka on kadonnut, kuntaliitoskin on jo toteutunut ja paikkakunta vaihtanut nimeä. Jotta homma ei olis käynyt liian helpoksi viidentoista kilsan kohdalla taivaanisä aukais vesihanan. 

Siinä vesisateessa mietin, että elämä on liian helppoa kun nöyryytyksiä pitää hakea vapaa-aikana ja vielä maksaa siitä. Joka potkulla suksista tuntui kuuluvan imukuppimainen maiskahdus, tämä on spinningiä suksilla.

1.16 ajalla maaliin ja kymmenen minsaa hottista jäljessä, AP:han oli jo ehtinyt ottaa päivätorkutkin (52 minsaa ja kisan kolmas). Jostain järjestäjä oli kaivanut vielä neljä minua hitaampaa hiihtäjää tuloslistalle vaikka ei ne varmaan olleet edes suksilla liikkeellä. 

Olis helppo syyttää pari viikkoa aikaisemmin todettua mykoplasmaa, työkiireitä ja heikkoja geenejä, mutta kyllä se ainoa oikea vastaus löyty illalta peilistä. Mä aion rangaista sitä kaveria ja lujaa…

Tervaista Hiihtoa...ja Jääpalloa 9.-11.3.2012

Lauantaina 10.3. koitti jälleen vuotuinen Tervahiihto, tapahtumapaikkana toimi totutusti Hiukkavaaran kassu. Haba oli vielä toipumassa flunssasta ja Masa (hiihto)lomaili muuten vaan. Sää oli aivan loistava, aamulla pakkasta-1 ja aurinko paistoi ja ennustus lupaili iltapäivälle +2 astetta.

Tervis ei ollut loppujen lopuksi se tärkein urheilutapahtuma A-P:lle tuona viikonloppuna, joten humpan juonen skriivaan hiihdon osalta lyhyesti ja sitten hieman muuta..

Sää oli siis loistava ja alkumatkassa suksi luisti hienosti. Suunnitelma oli lähteä rennosti Isoaho Jussin kanssa matkaan, retkisatjan kärjen vauhtiin. 20km asti Valtapekan suksi toimi, jonka jälkeen Kiekonmajan suoralla sanoi sopimuksensa irti. 6 kaveria Jussi mukaanluettuna likuivat kevyen tuntoisesti karkuun ja eroa oli hetkessä toistasataa metriä. Luisto-ongelmia näytti olevan muillakin ja löysäsin vauhtia niin että äijästä ei loppuisi mehu jo puolimatkassa kuten edellisvuonna.

Loput 45km lähestulkoon yksikseni hiihdeltyäni pääsin maaliin ajassa 3.32, sijalla 11. Muutama kaveri ohitti vielä toisella kierroksella mutta peesiin ei ollut minulla asiaa. Pari motillista mehua ja lihakeitot huiviin ja kotia kohti. Ai niin, seikkailukisoissa hyväksi koettu resepti toimi myös tässä lyhyemmässä taivalluksessa hyvin, kun isä oli sitä tarjoilemassa Sankivaaran kieppeillä. Suola ei nyt päässyt loppumaan mikä on yleensä meikäläisen kropassa pidemmillä laturetkillä tuttu ilmiö.

Niin, se tärkein tapahtuma oli Jääpallon P15 SM turnaus joka järjestettiin Oulussa. Hieno tapahtuma siitäkin huolimatta että istuin Pakkalan tekojään kuuluttamo-saunassa toimitsijana noin vuorokauden perjantain ja sunnuntain välisenä aikana (perjantaina valmistautuminen lauantain hiihtoon sujui siis siellä istuskellessa:)

Ja mikä olikaan hienompi päätös viikonlopulle kuin että OLS ja oma poika otti SM kultaa! Joukkue oli tähdännyt jo pari vuotta tähän saavutukseen. Omat saavutukseni eivät tuon rinnalla tunnu kovinkaan isoilta - tai olenkohan edes saavuttanut jotain joskus..?

Urheilusuorituksen jälkeen on aina tosi hieno ja euforinen olo - Mutta sitä tunnetta ei voita kyllä mikään, kun näet oman jälkikasvun voittavan jotain hienoa, kuuluvan joukkueeseen jonka yhteishenki on ehkä jopa parempi kuin 1Lifen sekä tuulettavan tekemäänsä maalia kauden tärkeimmässä pelissä ja nostavan mestaruuspokaalia kultamitali kaulassa...

Onnea OLS P15 ja Niklas!

Loppuun vielä haluan mainita vielä toisen "tekosyyn" miksi tekstin julkaisu hieman viivästyi..(aloin kirjoitella tätä siis 10.3. mutta teksti on julkaistu 18.3.)

Kolmas jälkeläisemme päätti tulla maailmaan torstaina 15.3. aamuyöllä - jälleen kokemus niistä elämän suurista tunteista. Melkoinen superviikko Valtasen perheessä siis, joka ei hevin unohdu.

Ha-ha-ha-Haukipudashiihto

Kun skippari Harde keskittyi juhlimiseen, AP ja Hotti läksi Haukiputaalle hiihtämään vapaan 35 km. Reitti oli magee ja Arska sen kuin säteili. Kaikki meni muuten putkeen, mutta Virpiniemen nousuissa olisin kaivannut hiihtohissiä. Kilpailun pahin takaisku oli juuri noiden nousujen jälkeen, kun saavuin henkeä haukkoen juomapaikalle. Olin juuri ottamassa juomaa eräältä ystävällisen näköiseltä naiselta, kun hän yhtäkkiä alkoi huutamaan Hannua ja vei juotavat hänelle. Ilmeisesti tämä naikkonen oli sitä mieltä, että tarvitsin enemmän ensiapua kuin juotavaa. No näin se varmaan olikin. Kun hapot oli huuhdeltu pois, loppu olikin sitten pelkkää laskettelua paitsi AP:lla, joka otti lukua jo 5 kilsaa ennen maalia. Loppuaika oli siinä parin tunnin tietämissä parikymmentä minuuttia apinamiestä (AP) perässä. Hahahaa, olipas taas hubaa hiihtää Haukiputaalla!