Muiden Muddy-X kisojen tapaan tämäkin kisa käytiin Oulun lähiympäristössä maastopyörä rogaine periaatteella, jossa neljän tunnin aikana oli löydettävä mahdollisimman monta rastia. Team 1life oli tietysti jälleen mukana ja tällä kertaa koko arsenaalillaan tavoitteenaan mikäs muukaan kuin voitto. Ja varmistaaksemme kolmoisvoiton päätimme vielä jakaantua eri klooneihin. Seuraava tarina kertoo ennen kaikkea Hotin kisasta ja lukeminen on mitenkäs muutenkaan kuin omalla vastuulla.
Ennen kisan starttia kuulostelin pelonsekaisin tuntein kisan järjestäjän ohjeita, kunnes tunsin housuni kastuvan aivan märäksi. Hetken ehdin jo luulla, että olin laskenut alleni, mutta "helpotuksekseni" huomasinkin, että selässäni roikkuva juomapussi oli alkanut vuotamaan. Ei muuta kuin pussukka pois selästä ja paikkaukset käyntiin. Sain kuin sainkin vuodon tukittua, jonka jälkeen Seppo antoi luvan lähteä. Tässä kohtaa vielä ajattelin, että ei sillä Sepillä kuitenkaan ollut mitään tärkeää mielen päällä. Yritin näyttää edelleen itsevarmalta ja siltä kuin tietäisin mistä on kyse, jotta minulla olisi henkinen yliote vastustajiin nähden. No ei muuta kuin matkaan. Päätin tällä kertaa lähteä kiertämään reittiä myötäpäivään, kun viime kisassa vastapäivään kiertäminen osoittautui varsin huonoksi ideaksi.
Kisan alku lähti käyntiin "hienosti", kun ensimmäinen rasti jäi löytymättä. Uskottelin itselleni, että rasti oli varmaan laitettu väärään paikkaan tai sitten joku oli sen pöllinyt. Onneksi rasti oli vain parin pojon arvoinen. Parin onnistumisen kokemuksen jälkeen itseluottamukseni oli taas huipussaan ja päädyin johonkin siirtolapuutarhaan, johon oli merkitty joku bonusrasti. Vedettyäni tarhan pariin kertaan ympäri ja nähtyäni paikallisten asukkien paheksuvat ilmeet tajusin katsoa tehtäväpaperia, jossa oli pari hassua valokuvaa, toinen rakennuksesta, toinen postilaatikosta. Vedin tarhaa taas ristiin rastiin ja koitin löytää sieltä kyseisiä tönöjä. Kynnettyäni tarhaan uusia uria meinasin jo alkaa istuttamaan niihin pottua ja alkaa maajussiksi, mutta sitten onnistuin löytämään hirmuisella munkilla toisen näistä rakennelmista. Tämän jälkeen joku tiesi kertoa, että se postilaatikko voisi löytyä Äimäraution siirtolapuutarhasta. No niinpä tietysti. Tämän Sepi mahtoi kertoa ennen kisan starttia, jos vaan joku olisi sen kuullut.
Jatkoin hullun raivolla eteenpäin. Päätin poiketa hieman reittisuunnitelmasta ja oikaista yhdelle polulle, jotta saisin säästettyä aikaa. Tuli vastaan pari ojaa, jotka onnistuin kiertämään kenkiäni kastelematta. Tuli vastaan pari suurempaa ojaa, joissa meni "vähän" vettä kenkään. Tuli vastaan hiton monta samanlaista ojaa, joista pääsin yli uimalla pyörä selässä. Yritin pitää mieleni positiivisena ja ajattelin, että pääsipähän ainakin kisan alun urkkajuomat pois pöksyistä. Pääsin tielle ja uskottelin itselleni, että kaikki yllärit on nyt takana. Päädyin polulle, joka oli täynnä vettä ja mutaa. Samalla muistin taas kerran miksi kisan nimi oli Muddy-X. Yritin kiertää mudat ja liejut, jotta rakas puolisoni voisi pestä pyykkini jatkossakin. Sitten vastaan tuli oja, jonka tiesin olevan haastava. Arvelin, että ottamalla kunnon vauhdin tuokin oja olisi selvää pässin lihaa. Laitoin isompaa pykälään ja annoin hanaa. Silmänräpäyksessä huomasin olevani edelleen pyörän selässä, mutta etupyörä jumittuneena syvään mutaojaan. Samalla muistin, että tällaista temppua yritin harjoitella myös nuorena, mutta vasta nyt sen opin. Kampesin itseni rannalle ja yritin kiskoa pyörääni pois. Hetken mietin ja traktorin tilaamista, mutta sain kuin sainkin kiskottua pyörää muistuttavan kapineen sieltä pois. Kullanhohtoisen niskahikin päälle oli tullut komea suklaakuorrutus, mutta onneksi takapakka oli sentään säilyttänyt hohteensa.
Matka jatkui ja alkoi hämärämiesten puuhat. Laitoin otsalampun päälle, mutta äkkiä huomasin, ettei siinä riittänyt potkua. Hoksasin ihan itse, ettei pyörän lampusta olisi kauheasti apua kartan luvussa. Toisaalta tässä vaiheessa kartta alkoi muistuttamaan muksuille tarkoitettua antiikin ajan palapeliä, joten oliskohan otsalampustakaan ollut apua kuiteskaan. Niinpä jouduin turvautumaan kilpakumpaniin, jolla oli kunnon valonheitin ja ehjä kartta. Teimme aikamme yhteistyötä, kunnes kaveri päätti lähteä omille teille. Shit happens! Halusi ilmeisesti voittaa mut. Esihistoriallinen metsästäjän vietti valtasi minut ja lähdin hillittömään takaa-ajoon. Revin fikkarin irti pyörästä ja yritin pitää sitä akkuineen päivineen kädessä samalla, kun ajoin fillaria ja luin karttaa. Ensin olin vain millien päässä siitä, että olisin törmännyt mäntyyn. Toisaalta olihan tämä kisa mennyt päin mäntyä jo aikaisemminkin, joten olisihan tuo pitänyt arvata, että se mänty tulee vastaan jossain vaiheessa. Tunsin jo osittaista empatiaa tankojuoppoja kohtaan, mutta sitten homma alkoi skulaamaan ainakin omasta mielestä. Hain vielä pari rastia, mutta sitten alkoi loppua huumori, vaikka aikaa olisi ollut vielä jäljellä melki puoli tuntia. Mutta olipahan taas seikkailu lapsiperheen isälle. Ja sen verran auvoista kisassa oli, että isukkia vain hymyilytti, vaikka joutui hyssyttelemään vauvelia läpi seuraavan yön. Minulla oli voittajan olo, vaikka lopputulemana oli kuudes sija. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja ja ehkä myös niitä voittoja. Kiitokset hienosta kilpailusta ennen kaikkea Sepille, mutta myös muille seikkailijoille! Hotti hiljenee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti