Team 1Life

Toscanan auringon alla -rogaining EM kilpailut 22.-23.4. San Gimignano, Italia

Kesän juoksukausi sai osaltani lentävän lähdön Italian keväisen auringon alla. Onnellinen sattuma ja nopea päätöksenteko johtivat siihen, että huhtikuisena lauantai aamuna valmistauduin 24 tunnin rogaining kisaan Helena Polášková-Menardin kanssa pienessä, jäätävän kylmässä leirintäalueen mökissä keskellä Italian viinimaita. Olin tavannut Helenan ensimmäisen kerran torstai-iltana Firenzen lentokentällä. Tilanne oli hyvin jännittävä molemmille. Mielessä pyörivät kysymykset, kuinkahan ajatuksemme sopivat yhteen entä vauhtimme ja miten kommunikaatio suomalaisen ja tsekkiläis-ranskalaisen naisen välillä sujuu. 

Helenan oli tarkoitus alunperin lähteä kisaan ystävänsä Hanan kanssa, mutta murtunut nilkka pilasi tämän suunnitelman. Helena etsi itselleen uutta paria ja oli kysellyt myös oululaisilta suunnistustuttavilta lähtisikö heistä joku tai tietäisivätkö he ketään, joka olisi innokas lähtemään. Viippolan Ilpo sitten Lapin Lumirasteilla kysäisi minulta lähtisikö ja empimättä vastasin, että no mikä ettei! Aikaa kisan alkuun oli silloin reilu kolme viikkoa ja juossut olin viimeeksi viime syksynä. Optimistisesti ajattelin, että ehtiihän tässä vielä juoksennella. En vaan muistanut, että olin sopinut olevanin tästä ajasta reilun viikon hiihtämässä Saariselällä. Niinhän siinä kävi, että ennen kisaa ehdin juosta yhden puolentoista tunnin lenkin, mutta sen sijaan hiihdin edeltävällä viikolla 24 tuntia.  

Helena oli hoitanut kaikki matkajärjestelyt. Minun piti vain hoitaa itseni Firenzeen. Hätäpäissäni varasin halvimmat lennot sillä seurauksella, Münchenissä koneen vaihtoaikaa oli vain 40 minuuttia. Onneksi huomasin tuon jo kotona ja pakkasin kaikki kisassa tarvittavat vermeet käsimatkatavaroihin siltä varalta, että matkatavarat eivät ehdi mukaan. Eivätkä ne ehtineet. Odottelin laukkua koko perjantai aamupäivän ja sillä aikaa Helena ja Hana tutustuivat Firenzen nähtävyyksiin. Kun kamat oli kasassa kävimme syömässä ja sitten suuntasimme täyteen ahdetulla Fiat Pandalla kohti Toscanan kukkuloita.

Kiisimme Pandalla pitkin moottoritietä ja pomppuisia kyläteitä. Noin tunnin ajon jälkeen tulimme kisapaikkakunnalle San Gimignanon ja kävimme marketissa viime hetken ruokaostoksilla. Sitten reippaasti rekisteröitymään kisakeskuksessa ja majoittumaan. Vielä kerran ruokailu, kamat aamuksi valmiiksi ja untenmaille. Yllätykseksemme mökissä ei ollut lämmitys päällä ja aamuyöntunteina lämpötila kämpässä laski kymmenen asteen tuntumaan.Kylmä se on Italian kesäkin. Enpä silloin  arvannut, että seuraavana yönä olisi vielä kylmempää...

Aamulla olimme hyvissä ajoin ennen yhdeksää jonottamassa karttoja. Kartat saatiin sujuvasti sillä jakopisteitä oli useita. Tämä olikin sitten sille aamua ainoa sujuvasti sujunut järjestely. 

Karttajonossa aamutuimaan

Reitin suunnitteluun oli poikkeuksellisen vähän aikaa, sillä lähtöpaikka ja kisakeskus olivat eripaikoissa. Lähtöön oli järjestetty bussikuljetus ja bussi jonossa oli oltava jo hieman ennen yhtätoista. Perinteiseen tyyliin tökimme kartan täyteen neuloja ja langalla mittailimme vaihtoehtoisia reittejä. Päätimme käydä kartan metsäiset alueet päiväsaikaan ja yöllä sitten viiniviljelmien ja oliivilehtojen sekä peltojen täplittämälle alueelle. Johtavana ajatuksena oli myös välttää turhaa ylös alas kiikkumista, sillä mäet olivat järjestään noin 100 metrin nyppylöitä. Kartta oli mittakaavaltaan 1:25 000 ja käyräväli 10 metriä. Kokoa kartalla oli myös huikeat 100 x 80 cm. 

Heikoimmille kartan kantaminenkin oli jo ponnistus.

Pienellä kiireellä kipitimme bussijonoon ja siihen kiire sitten siltä erää loppuikin. Ennen bussiin nousua kaikilta tarkastettiin pakolliset varusteen ja tarkastuspisteitä oli vain muutama, joten armoton ruuhka oli valmis. Jonossa seisoessamme vain totesimme, ettei lähtö tällä menolla tule tapahtumaan kello 12. Täyteen ahdetussa linjautossa oli kuitenkin mukava tunnelma kun siirryimme muutaman kilometrin matkan kaupungin portille, josta kävelymatkaa esilähtöön oli vielä noin kilometrin verran. Hyödynsimme tämän ajan viimehetken tankkaukseeen. Sipsejä ja banaania poskeen sekä jääteetä kyytipojaksi. Kuten arvata saattaa tulihan siinä itselle ja muille esilähdössä vessahätä. Eikun vessajonoon. Vessoja oli vain yksi ja pitkän jonotuksen jälkeen jouduimme toteamaan, että vessa olikin vain reikä lattiassa....

Viimehetken tankkaukset

SportIdent -korttien purku- ja aktivointihässäkän jälkeen pääsimme viimein lähtöviivalle, jossa järjestäjät vielä keksivät tiedottaa, että kartan eteläosassa tietyllä alueella ammutaan kello 18-20, jolloin sinne ei kannata mennä. Heh heh! Onneksemme emme olleet aikoneet mennäkään. Viimein kello 12.10 lähtölaukaus kajahti ja kirmasimme matkaan. Kaupungin muurin sisältä pääsi ulos vain kahta reittiä, joten porukka jakaantui heti alussa kahteen pääsuuntaan. Toppatakeissaan värjöttelevät turistit hurrasivat kun jolkottelimme ohi kaupungin lukuisten kidutusmuseoiden kohti kylän tuntumassa olevia ensimmäisiä rasteja.

Löytyihän se rasti karhunvatukoissa rämpimisen jälkeen

Lähdimme yhteisestä sopimuksesta liikeelle rauhallisesti. Ylämäet ja jyrkät alamäen kävellen. Totuus maaston mäkisyydestä paljastui heti parin ensimmäisen rastin aikana. Naamat punaisina kiipesimme rinteitä ylös alas.Onneksi rastit sentään löytyivät helposti. Huomasimme heti, että maastossa oli paljon enemmän tranktorilla ajatettuja teitä ja uria kuin mitä karttaan oli merkitty. Toisaalta pieniä polkuja oli vaikea löytää metsästä, joka oli paikkapaikoin läpipääsemätöntä viidakkoa. Karhunvatukka puskat, joista meitä oli varotettu etukäteen, olivat läpipääsemättömiä. Piti kuitenkin ihan varmuuden vuoksi kokeilla muutamaa, sillä seurauksella että käsivarret ja sääret olivat kuin kissatappelun jäljiltä. Rämpiessämme ylös erästä karhunvatukkaista jokinotkoa paikalle pölähtivät Lupus Extremen pojat, joiden kanssa selvitimme tiemme mäen päällä olleelle rastille.

Metsäisellä alueella oli yllätys hakkuuaukoja, jotka eivät näkyneet kartassa, mutta helpottivat matkantekoa. Maastossa oli myös suuri määrä yksityisiä metsiä, jotka oli aidattu pari metriä korkealla verkkoaidalla. Jäimme ihmettelemään mitähän aitojen sisäpuolella oikein oli...Maasto tarjosi myös kauniita tammimetsiä, jotka olivat kulkukelposuudeltaan hyviä ja siellä olivat viihtyneet myös villisiat. Tonkimis- ja rypypaikkoja näkyi paljon. Etenimme halki metsien hyvillä fiiliksillä ja rastit lötyivät hyvin. Eräässä rinteessä oli poluviidakko, jonka läpi piti päästä ja löytää polkujenristeysrasti. Alueella oli myös varoitus irrallaan olevista koirista. Laskimme taktisesti italialaisen miesparin edellemme koiransyötiksi. Pojat veivätkin meidät turvallisesti ja tarkasti rastille. Kiittimme ja jatkoimme matkaa. Seuraavan rastin jälkeen samat herrat tulivat meitä vastaan olivat hukassa. Vastavuoroisesti opastimme heidät rastille ja saimme kiitokseksi kauniit hymyt.

Olimme suunnitelleet reitimme niin, että vesipisteitä on varmasti riittävän usein. Saavuimme ensimmäiselle vesipisteelle hieman takaviistosta ja olimme juuri juomapussien täyttöhommissa kun Lupuksen pojat ilmestyivät jälleen. Janoiset sankarit siinä paljastivat, että heiltä oli jäänyt merkkaamatta juomarastit karttaan ja kyselivät voisimmeko auttaa asiassa. Toki annoimme poikien kopioda rastit meidän kartasta sillä aikaa kun siinä huolisimme. Molemmat joukkueet jatkoivat hymyssäsuin matkaa. 

Juotavaa riitti !

Pikkuhiljaa varpaat ja päkiät alkoivat ilmoitella olemassa olostaan. Jyrkät alamäet ja tiellä juoksun iskutus alkoivat tehdä tehtäväänsä täysin juoksuun tottumattomille jalkaterille. Asenteella vain eteenpäin ja keskittyminen suunnistukseen. Tavoiteena oli ehtiä ottaa vaikeahko rinnerasti vielä ennen pimeää. Löytyihän se. Auringon laskeutuessa myös lämpötila alkoi laskea. Pysähdyimme laittamaan lamput päähän ja pitkähihaiset paidat päälle. Olimme tyytyväisiä, sillä olimme ehtineet suunnitelmamme mukaisesti viljellyille alueille ennen pimeää. Jatkoimme innolla eteenpäin. Vähitellen alkoi valjeta, että peltoalueilla yöaikaan liikkumisessa oli myös huonot puolensa. Lämpötila laski laskemistaan ja pelloille laskeutui kostea ja kylmä kaste. Kengät ja sääret polven korkeuteen saakka kastuivat pellolla hetkessä läpimäriksi. Viileyden nautinnon kruunasi avoimilla alueilla puhalteleva tuulonen. Myös jalkaterät alkoivat tuntua kastuttuaan entistä aremmilta. Burana astui kuvaan mukaan. Iloinen puheensorina alkoi hiljentyä. Hiihtelimme menemään pitkin peltoja, rastit sentään löytyivät hyvin. Meno oli hieman apaattista. Lähdimme etenemään kartalta katsottuna helppoa väliä. Peltoa alas ojalle, karhunvatukoiden läpi ja ojan yli, peltoa suoraan ylös metsän laitaan ja tasossa rastille. Alku sujui hyvin ja lähdimme kapuamaan noin 60 metristä rinnettä kohti metsän laitaa. Kylmä oli ja mäen kiipeäminenkään ei tuntunut enään niin helpolta kuin aiemmin. Tulimme metsän laitaan ja sitten ykskaks kumpikaan ei tiennyt missä ollaan. Olemmilla mustahetki yhtäaika!. Siinä pyörimme ja istuimme ja palasimme omia jälkiä takaisin pellolle. Ei mitään hajua vieläkään. Viimein tajusimme katsoa kompassia ja paikansimme itsemme. Jälleen kerran maastossa oli useampi ylimääräinen tie karttaan verrattuna. Tunnelma oli maassa.

Tunnelma alkoi taas kohota kun saavuimme pieneen kylään, josta etsimme juomarastia. Olimme kartan mukaisessa paikassa eikä vettä näy missään. Onneksi sivukadulta oli juuri tuossa auto, ja ystävällinen herrasmies avasi ikkunan. Hän oli muuten ainoa ihminen hereillä koko kylässä. Yritimme englanniksi kysyä onkohan tässä jossain vesipiste. Ei mies ymmärtynyt. Viimein änkkäsin, että Aqua? Aah, Fontana! vastasi herra ja johdatti meidät noin kymmenen metrin päässä olevalle vesipisteelle. Hekottelimme tätä Aqua -Fontana -juttua seuraavat puolituntia... Kipusimme taas yhtä lukuisista rinteistä kun päkiäni alla oleva rakko puhkesi. Että osasikin tehdä kipeää. Taisi jokunen voimasanakin irrota. Alamäen laskeutuminen oli yhtä tuskaa. Otin kengän pois ja yritin laittaa Compeedin jalkaa, mutta eihän se kylmää ja märkään jalkapohjaan tarttunut. Vetäsin kuitenkin urkkateipin jalkaterän ympäri ja eteenpäin. Vauhti hidastui ja vedimme päälle core-takit ja housut. Silti oli todella kylmä.

Aamuyön kylmyydessä

Aamun sarastaessa jouduimme toteamaan, että jalkapohjani on niin huonossa kunnossa, että on pakko käydä kisakeskuksessa paikkaus- ja kengänvaihtohommissa. Tästä visiitistä tuli meille noin kolmen kilsan lisämatka ja aikaa pysähdyksineen tuhrautui noin tunti. Kisakeskuksessa Helena veteli keittoa nassuun ja minä huolsin jalat. Compeedi jalkapohjaan ja irtoamassa olevat varpaankynnet teipillä kiinni. Vaihdoin Salomonit ja La Spotivoihin, heitin buranaa naamariin ja matka jatkui. Meillä oli hieman alle neljä tuntia aikaa vielä jäljellä ja kasassa 2000 pistettä. Päätimme edetä rasti kerrallaan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Kokoajan arvioiden paljonko aikaa vielä on ja mikä on jalkojen kunto. Iloksemme saimme vielä kerättyä 280 pistettä viinitarhojen kulmilta ja ehdimme  ajoissa maaliin.

Aamupäivän maisemaa

Kokonaisuutena kilpailu sujui yllättävän hyvin. Yhteistyö Helenan kanssa toimi loistavasti. Taitavana suunnistajana Helena oli oivallinen kisakumppani. Vauhtimme sopivat hyvin yhteen ja myös luonteemme. Lähdimme matkaan ilman suuria odotuksia, mutta ylläkseksemme ylsimme omassa sarjassamme EM -pronssille ja olimme  kaikista kisaan osallistuneista naisjoukkueista viidensiä. 

Kannatti tarttua hetkeen!

Ulla
www.rogaining.it osoitteestä löytyvät kisakartta ja tulokset.