Vihjesuunnistusta Haukiputaalla

Kuvittele aurinkoinen ja tyyni ilima, huurteiset puut, jäätyneet lampareet ja kauden viimeinen suunnistus. Tällä kertaa Grekelän Heikki oli järjestänyt vihjesuunnistuksen Haukiputtaalla. Kukaan ei siis tiennyt reittiä etukäteen, vaan seuraava rasti selvisi vasta edellisen rastin karttakuvasta. Valittavana oli 35 ja 45 kilsan pyöräradat ja 21 kilsan juoksurata linnuntietä pitkin. Päädyin 21 kilsan juoksuun, joka sitten venähtikin 30 kilsan ja yli 3 tunnin juoksuksi. Juomat loppui noin 20 kilsan kohdalla, jonka jälkeen meno alkoi maistua puulta. Onneksi mulla oli hyvää seuraa ja arska heijasteli. Sijoitukset eivät tällä kertaa kiinnostaneet, eikä niistä sen enempää. Mutta niissä maisemissa kelpasi siis jolkotella...

Lost in Kajaani 2014 - Voiko ikuisista luusereista tulla voittajia?

Apsi ja Kati samalla aaltopituudella. (Kuva: Kainuun Sanomat)

Se oli siis vuonna 2010, kun Apsi, Harde ja minä (Hotti) osallistuimme ensimmäiseen surkuhupaisaan seikkailukisaamme Pallaksella. Silloin kisajärjestäjänä toimi muun muassa AC Adventuren Kati Vehmas, jota pidimme seikkailu-urheilun jumalattarena. Kuten arvata saattaa, kisa oli katastrofi, eikä senkään jälkeen kaikki ole ollut helmeä. Emme kuitenkaan ole ymmärtäneet luovuttaa. Voitteko kuvitella, nyt neljä vuotta myöhemmin tämä samainen jumalatar istuu meidän kanssa samassa kanootissa ja opettaa miten melaa pidetään kädessä. Tällä kertaa emme kerta kaikkiaan voineet epäonnistua.

Vielä pari viikkoa ennen Lost in Kajaani -seikkailuskabaa olimme vailla kolmatta jäsentä. Alettiin olla jo epätoivoisia ja laitettiin naamakirjaan ilmotusta. Kati otti onneksi yhteyttä ja tehtiin diili (maksettiin Katille omaisuuksia). Jo siinä vaiheessa kävi selväksi, että voittamaan lähdetään, mutta ajateltiin, että se on varmaan vaan Katin huumoria. Yritettiin toki kysyä, että ootko nyt ihan varma mihin pääsi panet, oot kai lukenut meiän blogia. No päästiin sit Kajaaniin, jossa meitä terotettiin siitä, että me lähdetään sit voittamaan myös kaikki miesjoukkueet vaikka veren maku suussa. Mutmutmut, me ei olla koskaan voitettu mitään ja tykätään enemmän pullan mausta, osataan kyllä hävitä. Ja mulla on toi ylävartalovammakin ja sulla toi alavartalovamma. Eikä mitään muttia ja selityksiä, me lähdetään voittamaan tää kisa ja sillä siisti. Ja virheitä ei sit tehdä. Samalla mieleen juolahti toissa vuoden Kajaanin kisa, jossa ei muita tehtykään. Eikä sitten höntyillä. Se-se-hän on vesiselvä (mutta minä kohta en), se ei kuulu meidän tapoihin. Viimeistään siinä vaiheessa Apsi nielaisi äänekkäästi viis kertaa ja mä aioin juosta vessaan. 

Kohta se alkaa... (Kuva: Lost in Kajaani)

Seistiin siinä sitten lähtöviivalla naamat valkosena, otsasuonet pullistuneena ja puput pöksyissä. Lisäjännitystä toi se, että joku pyöräexpertti oli todennut juuri ennen kisaa, että meitsin fillarin keskiön laakerit on ihan sökönä. Se voi kuulemma hyvällä tuurilla kestää koko kisan. Gaad dammit.

Ohjelmassa oli prologi, johon kuului juoksua ja fillarointia. Kartan saatuamme menin shokkiin. Asiaa ei yhtään auttanut, että kaikki kompassitkin vaikutti näyttävän kohti härän pyllyä. Vihdoin snaijattiin, että kyseessä oli peilikuvasuunnistus. Kartta oli siis muuten ok, mutta se oli ikään kuin peilikuva oikeasta kartasta. Pienen elvytyksen ja hajusuolan imppailun jälkeen lähdettiin hiljakseen kohti joen rantaa, jossa näytti olevan helppoja rasteja. Passion Adventuren tytöt tuntuivat olevan parhaiten jyvällä, joten ei muuta kuin peesiin. Ja mukavahan siinä peesissä oli olla. Olivat varmaan harrastaneet peiliin katsomista enemmän kuin minä (ei mikään ihme). Rastit löytyivät jonkin sortin yhteistyöllä. Juoksuprologin jälkeen alkoi pyöräprologi. Saatiin kartta, josta puuttui paloja. Koitettiin paikallistaa rastit isommasta kartasta, mutta vaikealta tuntui. Itseluottamus oli vaihtunut muiden luottamukseen. Ei muuta kuin liikkeelle. Rastit löytyivät osin tuurilla, osin taidolla. Vähitellen shokki alkoi helpottaa ja itseluottamus taas löytyä, kun päästiin tekemään normisuunnistusta. 

Apsi hakee prologin rastin. (Kuva: Lost in Kajaani)

Vimpelinvaarasta alkoi pyöräsuunnistus, jossa hyvillä reitinvalinnoilla ja reippaalla vauhdilla saatiin kärkeä kiinni. Pyöräsuunnistuksen jälkeen matka jatkui sykkeleillä kohti reittikartan rasteja. Rastilla 6 (mustikkaquest) joku kertoi meidän olevan koko kisan toisena. Mitähän tuo höpöttää? Ensin ajateltiin, että meitä jukutettiin, mutta vähitellen saatettiin jopa uskoa se, sillä renkaan jälkiä ei kohta enää näkynyt missään. Samalla ohitettiin heittämällä toinen sekasarjan joukkue (Puuppola rules) ja siirryttiin koko kisan kärkeen. Saatiin siitä lisää buustia ja alettiin luukuttaa ihan kunnolla. Etkö Apsi pääse kovempaa? Muuten kyllä, mut toi vastatuuli tossa vähän puhaltelee. Kati heilutti ruoskaa ja vauhti vain kiihtyi. Tunne oli mahtava.

Mustikkaquest. Kisaajien keräämistä mustikoista leivottiin järjestäjän toimesta mustikkapiiras, joka suli suuhun pitkän päivän jälkeen. (Kuva: Lost in Kajaani)

Kati tuumailee (Kuva: Lost in Kajaani)

Haettiin rasti vastarannalta kahlaamalla, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. (Kuva: Lost in Kajaani)

Johanna kilpaili Lost Case joukkueessa, joka sijoittui naisten sarjan kolmanneksi. (Kuva: Lost in Kajaani)

                           

Rastille 11 mennessä olimme kasvattaneet noin 10 minuutin eron seuraavaan. Ohjelmassa oli kahden hengen melonta- ja yhden hengen juoksuosuus niin, että puolessa välissä vaihdettiin osia. Melonnan aikana oli myös kanoottipujottelua. Rastit löytyivät muitta mutkitta ja kasvatettiin ero kärkeen noin 15 minuuttiin. Oltiin siis vartti edellä kaikkia urosjoukkueitakin, mikä tuntui varsin eriskummalliselta ja ehkä liiankin hyvältä. Melonnan jälkeen lähdettiin taas fillaroimaan asfalttia pitkin kohti rastia 12. Kartan mukaan 2 kilsan jälkeen piti kääntyä vasemmalle, mutta meiltä risteys jäi bongaamatta ja vedettiin vaan pari kilsaa pitkäksi, kun suunnistajan aivot oli laitettu hetkeksi narikkaan. Virhe johtui yksinkertaisesti siitä, että olimme etukäteen katsoneet risteyksen olevan isompi kuin se olikaan. No eipä siinä mitään, meillä oli tällä kertaa varaa antaa hieman tasoitusta. Löydettyämme rastin jättiläisen luolasta (rastien etsiminen luolista oli siistiä) jatkoimme matkaa Paljakankallioille, josta oli huikaisevat näkymät Oulujärvelle. Ekan päivän maaliin saavuttiin noin vartti ennen muita, jonka jälkeen oli vielä lyhyt (noin 4 kilsaa) yösuunnistus upeassa Ärjänsaaressa. Oli todella upea kokemus hölkkäillä hiekkarannalla, kun kuutamo loisti taivaanrannassa. Olivatpa eräät nähneet myös revontulia.

Yösuunnistuksen jälkitunnelmissa (Kuva: Lost in Kajaani)

Seuraavana aamuna oli herätys klo 4 nukuttuamme jopa 2-3 tuntia. Heitettiin järjestäjän tarjoama maukas aamupala huiviin ja purettiin teltat. Kartat olimme ehtineet piirtää pian yösuunnistuksen jälkeen. Klo 6 ampaistiin liikkeelle. Fillaroinnissa mentiin kärjen vauhtia, mutta juoksuosuuksilla meillä oli hieman vaikeampaa Katin alavartalovamman vuoksi. Pysyttiin kuitekin kärjen tuntumassa hyvien ja riskittömien reitinvalintojen sekä virheettömän suunnistuksen ansiosta. Rastilla 2 oleva suosuunnistus oli mukava välipala, samoin rastilla 3 oleva eukonkantoquest. Meidän eukko oli juuri passeli siihen hommaan, sillä monet muut joutuivat tyytymään ukkoihin. Rastilla 7 yksi pääsi mikroautoilemaan ja kaksi pääsi tekemään laskutehtävää. Rastin 8 sotilassuunnistus oli viety upeaan ja haastavaan maastoon, jossa riitti nyppylöitä ja kallioita. Maastoon oli viety 10 rastia, joista viidellä oli jokin armeijaan liittyvän varusteen kuva. Käytiin 7 rastilla ja saatiin kuvat kasaan. 

Apsi ahmi rastien haussa ylimääräisiä kilometrejä.  (Kuva: Lost in Kajaani)

Kati hurjastelee (Kuva: Lost in Kajaani)

Lopussa oli varaa jo hieman löysäillä. (Kuva: Lost in Kajaani)

Sivilisaatioon (jos armeijan aluetta sellaiseksi voidaan kutsua) pääsy kahden päivän tetsauksen jälkeen tuntui auvoiselta. Rastilla 16 yksi tiimin jäsen pääsi laskeutumaan katolta alas ja kahden piti etsiä pimeähköstä rakennuksesta armeijan 0,000000001 lumenin lampulla kahta lappua, joista piti muodostaa lause. Ensimmäinen löytyi helposti, toinen yhteistyöllä Rajavillien kanssa. Rastilla 19 yksi pääsi suppaamaan, yksi vesihiihtämään ja yksi uimahyppäämään. Vesihiihdossa otettiin oma-aloitteisesti pieni humoristinen kisa Rajavillien kanssa ja se päättyi valitettavasti vastustajan voittoon. Olisiko tässä ollut koko kisan voiton ratkaisu? :) Rastilla 20 pelattiin frisbeegolfia, joka tiedettiin meidän vahvuudeksi. Saatiin hieman kaulaa Rajavilleihin, mutta rastin 22 juoksusuunnistuksessa nämä juoksuvoimaiset kaverit tulivat heittämällä ohi. Hieman jäi kismittämään, ettei tosissaan lähdetty kavereita haastamaan, sillä eroa maalissa oli vain 15 minuuttia Rajavillien hyväksi. Olisi ollut hienoa nöyryyttää myös Rajavillejä, mutta jätetään se seuraavaan kertaan. Voitettiin kuitenkin sekasarja yli 200 kilsan ja reilun 17 tunnin jälkeen reilun tunnin marginaalilla. Onnittelut Rajavilleille, muillekin pallisteille ja kaikille maaliin päässeille! Tulokset

Voiko ikuisista luusereista tulla voittajia? Voi, mutta joskus siihen voi mennä kohtuuttoman pitkä aika ja reitillä voi olla ylimääräisiä suppia ja soita. Toisin sanoen turpaan pitää ensin ottaa ja kunnolla. Totuuden nimissä on sanottava, että voittamaan tottunut Kati opetti meidät voittamaan. Hän istutti meidän jengiin oikean asenteen, ruoski tarvittaessa lisää vauhtia ja rauhoitteli jäbiä aina tilanteen mukaan. Roolitus toimi muutenkin hyvin. Apsi toimi veturina ja haki rasteja. Minä yritin saada tolkkua kartoista. Teimme hyvän suorituksen, meillä oli hauskaa ja joukkueessa oli hyvä fiilis.

Olimme nyt kolmatta kertaa mukana tässä seikkailussa ja kisa oli ainakin allekirjoittaneen mielestä paras tähänastisista. Kisa oli monipuolinen ja hyvin rytmitetty, vaikka toinen päivä venyikin hieman pitkäksi. Reitillä oli hienoja maisemia ja haastavia mtb polkuja. Ärjänsaaren yösuunnistus oli uskomaton kokemus. Questit olivat makeita. Kylpylä ja keitto kisan jälkeen olivat kuin piste iin päälle. On mielestäni hyvä, että on erilaisia seikkailukisoja, myös sellaisia, joissa on paljon questejä. Erilaisuus on rikkaus. Tattista vaan kaikille järjestäjille ja kanssakisaajille! Kumarrus Jukka Liuhalle ja Aleksi Nytströmille. Kun vielä sääkin suosi, ei voisi olla parempaa tapaa lopettaa kautta. Lost in Kajaani on noussut osallistujamäärältään maan suurimmaksi seikkailukisaksi eikä ihme. Muutenkin Kainuussa on hyvä pöhinä päällä, sillä he todella liikuttavat valtavasti ihmisiä upeilla tapahtumillaan. Tarina jatkuu jälleen ensi vuonna, saattaapi välissä olla myös jokunen talviseikkailu. Niitä odotellessa. Tehtävä suoritettu.

Artsi ja Kokkisen Kari kilpailivat Ullan kanssa Extremely lostin sekasarjassa. Ulla joutui jättämään leikin kesken sairastuttuaan flunssaan 1. päivän jälkeen. (Kuva: Lost in Kajaani)

Team 1Life loppusuoralla (Kuva: Lost in Kajaani)

Voittajien on helppo hymyillä. (Kuva: Lost in Kajaani)

Aiheeseen liittyviä linkkejä:  
http://www.kainuunsanomat.fi/.../lost-in-kajaani-kunto.../
http://areena.yle.fi/tv/2383895
http://yle.fi/.../vasyneet_isat_kadoksissa.../7466069
https://www.youtube.com/watch?v=zw5WvkXovLA

Kirjoitti Hotti

Me päästiin lehteen!

Team 1Life-joukkueen Kati Vehmas ja Ari-Pekka Valtanen melontaosuudella Vuoresjoella perjantaina. Valtanen kehui kisan menneen siihen asti hyvin. Suuremmilta sähläyksiltä oli kuulemma vältytty. Joukkue oli kärjessä ennen yösuunnistusta.

 http://www.kainuunsanomat.fi/kainuun-sanomat/kainuu/lost-in-kajaani-kunto-ja-kantti-testissa/
 

Lost in Kajaani: Kunto ja kantti testissä

★ Tutustu ilmaiseksi

Kainuu Julkaistu 12.9.2014 klo 22:58, päivitetty 13.9.2014 klo 05:02 | 0

Seikkailukisa jatkuu tänään lauantaina.Perjantaina kisailijat juoksivat, pyöräilivät ja meloivat, mutta poimivat myös mustikoita ja laskivat lampaita.

Marjukka Väisänen

Oululainen Matti Hokkanen ottaa hörpyt juomaletkustaan ja joensuulainen Simo Turunen vaihtaa päälleen kuivan paidan.

Miehet ovat käyneet coasteeraamassa ja odottelevat nyt joukkueidensa kahta muuta jäsentä melomasta Vuoresjoelta.

Kello lähestyy viittä perjantaina iltapäivällä, ja Lost in Kajaani Adventure -seikkailukisan kuninkuusluokan Extremely Lost -sarjan ensimmäinen kilpailupäivä on hyvässä vauhdissa. Sade on vaihtunut auringonpaisteeksi.

Rasteja on takana jo kymmenen, edessä vielä puolenkymmentä. Ja yösuunnistus päälle.

Extremely lost -sarjassa kolmihenkisten joukkueiden rata on parisataa kilometriä.

Kärkijoukkueilla kaksipäiväinen uurastus kestää noin 16 tuntia telttayöpymisineen.

Matti Hokkanen on jo konkari Kajaanin seikkailutapahtumassa. Hän on ollut mukana kolmena vuonna.

– Yhtä hienoo tämä on kuin ennenkin. Ja kun johdetaan kilpailua, tuntuu vieläkin paremmalta, kehaisee Hokkanen. Mies, joka harrastaa suunnistusta ja jolla on myös triathlon-tausta, kiertää seikkailukilpailuja ahkeraan.

Hokkasen joukkue on Team 1Life. Siihen kuuluvat myös Kati Vehmas ja Ari-Pekka Valtanen, jotka melontaosuudelta saavuttuaan vakuuttavat kisan menneen toistaiseksi hyvin.

– Mukavia rasteja, eikä suurempia sähläyksiä, Valtanen luonnehtii.

Osat vaihtuvat.

Vehmas lähtee nyt coasteeraamaan. Valtanen ja Hokkanen lähtevät melomaan.

Coasteering on seikkailukilpailujen erikoislaji, jolla ei ole vakiintunutta suomenkielistä nimeä.

Vesistösuunnistuksesta puhutaan, sillä siinä etsitään rasteja vesistöjen tuntumasta.

– Siellä kävin ojassa rypemässä, jouduin uimaankin. Kartta piti suussa kuljettaa, ettei kastu, selittää Simo Turunen.

Hän on seikkailukisassa ensikertalainen.

– Mukavaahan tämä on, vähän vaihtelua tavalliseen suunnistusharrastukseen. Pyöräily ei ole mikään vahva lajini, mutta menihän tuo.

Turusen joukkue Rajavillit I on tässä vaiheessa Extremely Lost -sarjan miesjoukkueiden kärkikolmikossa.

– Vaikka ensimmäinen, varmaan ei viimeinen kerta tällaisessa kisassa, Turunen myöntää.

Passion Adventure -naisjoukkueeseen kuuluvalla Niina Jaakolla on takanaan viiden tunnin uurastus, ja nyt pieni hengähdys- ja tankkaustauko odotellessa joukkuekavereita.

– Itsensä voittaminen, kestävyyskunnon testaus ja henkisen kantin mittaus, luettelee Jaako asioita, jotka seikkailukisassa kiehtovat.

Kempeleläinen Jaako harrastaa suunnistusta ja osallistuu useampiin seikkailukisoihin vuosittain. Joukkueen kokoonpano vaihtelee, sillä suurin osa kilpasiskoista on perheellisiä.

– Tällä samalla Kajaanin-joukkueella ollaan kuitenkin seikkailtu tänä vuonna myös Rokualla ja Iissä. Toinen kisa voitettiin ja toisessa kisassa oltiin hopealla, Jaako kertoo.

Kajaanissa hän kisaa nyt toista kertaa.

– Täällä ei ole liikaa tehtävärasteja, vaan tämä on kunnon seikkailusuunnistusta, Jaako kiittelee.

Kisapäivään kuului monenlaisia tehtäviä juosten, pyöräillen ja meloen liikkumisen lisäksi.

Kisa ei ole pelkkää kurttuotsaista suorittamista: perjantain tehtävälistalla oli myös muun muassa mustikanpoimintaa, lampaiden laskentaa ja eukon kantoa.

Ennen yösuunnistuksen alkua Extremely Lost -sarjan kärjessä oli, kuinka ollakaan, Team 1Life. Seikkailu jatkuu aamukuudelta porrastetuin lähdöin.

Maaliin Kaukametsään ensimmäisiä seikkailijoita odotellaan lauantaina iltapäivällä yhden jälkeen.

Seikkailukisan suosituimman Lost-sarjan kärkijoukkueena majoituspaikkaan saapui perjantai-iltana joukkue Pikkaisen Pyylevät, jossa urakoivat Jussi Komulainen ja Sami Löfman.

Poppia maaseutuseikkailu Kiuruvedellä 30.8.

Uusia kisoja pulpahtelee aika ajoin kisakalenteriin, yksi tällainen on Kiuruveden "Poppia maaseutuseikkailu" Tarjolla oli 5h (2hlö) sekä 10h (3hlö) sarjat. Kyseessä oli pienimuotoinen kisa, pidempi sarja teutaroitiin vain 6 joukkueen voimin läpi, mutta siltikin tänne oli päätetty lähteä Ullan ja Arton kanssa mielenkiinnolla katsomaan "uusia kujeita" millaista kattausta kisa tarjoaa. Eikä Kiuruvedellä ollut meillä juuri tullut käytyä.

Varoitus niille jotka yleensä pitkästyvät turhan pitkistä blogiteksteistä: Lupasin laittaa muutaman lauseen peräkkäin ja koostaa lyhyen sekä värikkään tarinan kisastamme. Sitä kun ei ole syntynyt Juha Vuoriseksi, niin en tainnut aivan onnistua tässä. Koittakaa kestää, tiputtakaa kahvit ensin ihan rauhassa.

Pyörävarasto

Perjantai iltana majoitus kylän käsittääkseni ainoaan hotelliin ja ruokailemaan. Nopeaan selvisi, että hotellia edemmäs ei kannata karvakäsi känkkyä lähtä hakemaan. Ja hotellilla lätyn valmistuksesta huolehti karvaton suomalaiskäsi. Äpöstyksen ohessa ratamestari kävi juttusilla, neuvoja herui niukasti.
Ehkä yllättävin paljastus jäi pysymättömästi mieleen; "kisassa tullaan kastumaan" - Jostain ihmeen syystä viime vuosien kokemuksen perusteella en ollut yhtään osannut odottaa että niin tulisi käymään.








Kisakamat oli jo aika pitkälle valmisteltu kotona joten kovinkaan ei tarvinut hermoilla tai säätää. Sauna Artsin kanssa, pari olutta ja unta kupoliin oli pitkälti illan teema. Paikallisen nuorison Lada ralli valvotti hieman aamuyöstä.

Ei värillä väliä - tärkeä kapistus valmistautuessa kisaan

Aamulla olikin sitten kiireempää: Ruokailusalissa aamupalan ohessa materiaalin jako alkoi klo 7.00 ja lähtöpaikalla piti olla suorittamassa eka tehtävää 8.45. Jostain kumman syystä tuli hoppu, muutamia rastivälejä pähkittiin liian kauan. Kartat saatiin pääosin kahtena kappaleena, viimeset reitit kopioin melko nopeaa, taisipa jotain jäädä piirtämäti.

Lappua kiinni reppuun, tiimikavereita näyttää jo jännittävän

Eka tehtävä, maatalouspitäjässä kun oltiin; nännikumen heitto pääläriin. Homma oli yllättävän vaikea mutta sain upotettua yhden. Jokaisesta joukkue sai 20s etumatkaa prologin lähtöön. Pääsimme 40 sekuntia kärjen jälkeen liikkeelle.

Lähtöpaikalla ei ollut porukkaa ruuhkaksi asti

Prologissa haettiin 12 rastia vapaassa järjestyksessä jotka oli jaettu kahdelle kartalle. Homma taaplattiin 27 minuutissa ja vaihdon jälkeen paineltiin pyöräosuudelle. Heti CP1 - CP2 väli oli kohtuu pitkä, pyörä tuntui kulkevan hyvin ja jätimme pari joukkuetta taaksemme.

CP2 löytyi nätisti laavulta kallion päältä, sen jälkeen lähdimmekin ihan "omille reiteille". Oltiin päätetty oikoa eikä kiertää tietä pitkin. Tällä kertaa riskinotto ei kannattanut, vaikka oikokohdassa pellon laidasta ei ollut kuin 300m meno ojan yli ja puskan läpi tielle.

Mutta; ojan jälkeen ryteiköstä löytyi BajaMaja. Ihmeteltiin miten se tänne on päätynyt? No luultavasti sitä tietä pitkin mikä näkyi kartassakin. Tosin sitä tietä ei meinannu löytyä millään ja poukkoiltiin ku mielisairaat hirvet vääriin suuntiin paskamokista. "Tie" löytyi lopulta, ura oli hädin tuskin ajettavaa umpeenkasvanutta pajukkoa. Tässä vaiheessa nämä äsken ohittamamme joukkueet kiersivät nätisti järven pohjoispuolelta ja kuittasivat saman tien ohi.

No, käytiin hakeen CP3 järven rannasta jalkautuen. Heti tämän jälkeen oli vuorossa seuraava tetsaus oikominen. Siitä menivät myös kärkijoukkueet, rastien 3-4 välillä tien käyttö olisi tiennyt todella pitkää kiertoa. Tässä 1Life vain meni hieman vikakohdasta, into piukeana painettiin ryteikköön, "tämä pyörän kans rämpiminen on hienoa todellista seikkailua", ajattelin ja suunnan tarkistus unohtui meillä siinä intoillessa itsevarmuuden puuskassa...jotenkin kummassa ylitettiin väärä oja sekä noustiin väärälle mäelle missä oli suoritettu harvennushakkuuta. Jumalauta, kaks valopäätä kartan ja kompassin kans :)

Ei näin..

Into alkoi hirvikärpästen seassa karista kun lähdimme korjaamaan virhettä lähtemällä 90 astetta oikealle. Lähdimme seuraamaan oikeaa ojaa kohti tietä harvennushakatun riukuryteikön läpi.
Pyörä olalle, sääret ja ja päänuppi olivat kovilla. Kuten varmasti tiedätte, että joskus tuntuu kuin matka ei lopu ikinä - juuri tuossa hetkessä alkoi olla se tilanne.  Jatkettiin v-käyrän noustessa sitkeästi suunnassa ja lopulta saavuimme tielle. Tämä "oikaisu" vei meiltä aikaa lähes 40min tieltä tielle.

Vertailuna kärkijoukkueet tekivät tuon vähän eri kohdasta noin 13 minuutissa.

...vaan näin.

CP4 ja melonnan vaihtopaikka. Oltiin vissiin äskeisestä tetsauspätkästä sekaisin: Tankattiin ja hypättiin kanoottiin. Hetki ihmeteltiin rannassa että onko tämä kiulu oikeinpäin? No, se kai oli ja ei muutakuin ruisleipä kitusissa läpsyttelemään kohti CP5:sta.
Että on seikkailu-urheilijan järki joskus kadoksissa, hoksasin parinsadan metrin jälkeen kysyä että "muistettiinhan me leimata?" Artsi tuumas, että eipä taidettu - ei kun kippo ympäri ja rantaa kohti - samalla tajusin, että eihän meillä kahdella kämmärillä ole edes pelareita päällä. Kävin juoksemassa leiman ja pari liiviä. Matka sai viimein alkaa mutta kartanluvussa sekoiltiin yllättävän paljon.

CP6:lta käytiin paukuttamassa reilun tunnin mittainen suunnistus kohtuu haastavassa maastossa jonka Ulla veti mallikkaasti rastilta rastille. Tämän jälkeen alle kilometrin kanto niemen halki ja kohti CP16:sta. Loppu melonta oli normi hommaa, siirreltiin vettä melalla reilu tunti.

Tiimin hieno froteepyyhkeellä päällystetty melontapenkki

Melonnan jälkeen pätkyteltiin pyörällä kisan loppupätkä muutamien questirastien sävyttämänä. Päästiin mm. uimapatjailemaan finnfoamin palasilla sekä kivittämään maitopurkkeja ritsalla etäisyysarvioinnin ja pienen jalkasuunnistuksen jälkeen. Ulla hoiti lypsyrastin hienosti.

Kisa sisälsi yhteensä 30 rastia ja vaikka cut offeista ei ohjeissa oltu mainittu, meidän käskettiin jättää 3 viimeistä hakematta. Oltiin tuossa vaiheessa sekasarjan voittanutta Örniä noin 40min perässä. Meidän sijoitus siis kahden joukkueen sarjassa loistavasti toinen.

Kiitoksia järjestäjille, oli mukava kisa ja taas kertyi hienoja kokemuksia. Team 1Lifen kohdalla tämä taisi olla enemmän Oppia maaseutuseikkailu, sen verran tuli tauoilla vietettyä aikaa sekä muuta yllämainittua hörhöilyä.

--Tästä on mukava jatkaa kohti seuraavaa koitosta, Cee Uu at "Lost in Kajaani"

Retki-Rogaining Hailuodossa

Hailuoto on saari Perämeressä Oulun edustalla. Jääkauden jälkeisen maankohoamisen seurauksena saari alkoi syntyä vajaat 2000 vuotta sitten ja kasvaa edelleen noin yhden senttimetrin vuodessa. Hailuoto on tunnettu luonnnostaan. Harjut, hiekkarannat, maisemat ja linnut tekevät siitä ainutlaatuisen. Mikäs sen mukavampaa kuin lähteä Retki-Rogainingiin saarelle, joka sopii kyseiseen tarkoitukseen erinomaisesti.

Alun perin oli tarkoitus lähteä liikkeelle jalkapatikalla, mutta itsesuojeluvaiston rippeet puuttuivat peliin ja sarjaksi valikoitui 7 tunnin mtb, joka järjestettiin nyt toista kertaa. Muita vaihtoehtoja olisi ollut 24 tunnin tai 8 tunnin jalkapatikka. Meidän oli siis 7 tunnin aikana haettava mahdollisimman monta rastia ja niitähän riitti. Jo alun perin oli selvää, ettei kukaan ehdi hakea jokaista noin 70 rastia.

Ranteisiin laitetiin sinetöidyt puikot, joilla leimattiin rasteilla.

Kisan aikataulu meni siten, että klo 9 saatiin kartat ja lähtö tapahtuisi klo 12.30. Meillä oli siis 3 tuntia aikaa suunnitella reitti, tankata ja viimeistellä sykkelit. Reittiä suunnitellessa otettiin huomioon mistä rasteilta sai isoimmat pisteet ja minne pääsisi pyörällä suhteellisen helposti. Paikallistuntemuksesta oli haittaa ja hyötyä. Päädyttiin ensin napsimaan saaren eteläosan isot ja nopeat rastit, jonka jälkeen olisi vuorossa saaren pohjoispuolen hiekkaiset ja hitaammat rastit. Taktiikkana oli polkea kovaa mokia vältellen, mikä ei suinkaan ole helppoa, kun kartan mittakaava on retkikartan tasoa eli 1:40 000. Normi suunnistuskartan mittakaavahan on 1:10 000. Jonkun sääennusteen mukaan vettä ei pitänyt kisan aikana sadella, joten jätettiin kartat päällystämättä (älä tee näin).

Nuppineulalanka-systeemi sopii hyvin juoksurogainingiin, mutta ei ehkä niin hyvin pyöräilyyn. Eri väriset nuppineulat kertovat eri pisteistä ja langalla mitataan matkaa.

Ulla osallistui parinsa kanssa 24h jalkasarjaan.

Kisa lähti käyntiin kuten ennakoitiin, sillä kaikki 12 pyöräpariskuntaa lähtivät samaan suuntaan eli kaikilla oli aikomuksena kiertää saari myötäpäivään. Ensimmäiselle rastille mentäessä perässämme oli onneksi kuitenkin enää kaksi paria. Otettiin eka rasti (33) varmasti, mutta heti rastilla 80 (-2min)  mentiin ratamestarin källiin. Kartan mukaan rasti näytti olevan pohjoissuuntaan menevän ojan päässä, mutta ähäkutti. Äkättiin kuitenkin oikea ojan pää varsin nopeasti Valtsun rastivainun ansiosta. Samalla ohitettiin Paksumahat, jotka olivat etsineet ekaa rastiaan ajan kanssa (sen jälkeen ei niitä juuri sitten nähtykään, kun kai suuttuivat ja menivät menojaan). Eksotiikkaa saatiin rastilla 44, kun haettiin rasti kahlaamalla keskeltä merta. Seuraavat rastit otettiin varmasti, kunnes rastilla 78 (-4 min) oltiin eri mieltä rastille menevän ojan sijainnista. Alueelle oli ilmestynyt myös hakkuuaukko, jota ei näkynyt kartassa. Päädyttiin väärään vaihtoehtoon ja kierrettiin pieni ketunlenkki. Samalla vauhtimme alkoi hieman hyytyä, eikä matkaakaan ollut jäljellä kuin 4-5 tuntia.

Hotti ja Valtsu kakat housussa.

Passion Adventure!

Seuraavat rastit otettiin varmasti, kunnes rastille 56 (-10min) oltiin eri mieltä reitinvalinnasta. Rastia lähestyttäessä oltiin vielä eri mieltä oikeasta urasta ja päädyttiin väärään vaihtoehtoon. Sen jälkeen päätimme olla tekemättä virheitä ja loppu menikin suunnistuksellisesti kuin Guergioulla. Jouduttiin tosin lyhentämään hieman alkuperäistä reittisuunnitelmaa. Kisan puolivälissä alkanut sade sotki jarruja ja ketjuja sen verran, että loppumatkan kuuntelimme rahinamusiikkia, joka ei ollut mistään kotoisin. Sade pääsi myös karttoihimme (karttatelineen muovi ei tietenkään riittänyt), jotka menivät niin palasiksi, että hyvä kun osasimme maaliin. Poljettuamme 6h 45min ja 78km (20km vähemmän kuin kärki) päädyimme sijalle 5. Yhden rastin olisimme ehtineet vielä hakea, joka olisi nostanut sijoitustamme yhdellä. Oululaiset joukkueet menestyivät muutenkin hyvin, sillä Paksumahat voittivat ja Free Adventure oli toinen. Myös Passion Adventuren naiset tekivät vaikutuksen jättämällä taakseen monta miesjoukkuetta. Tulokset

Paksumahat

Kisa oli hieno kokemus sekä urheilullisesti että luonnollisesti. Urheilullisesti odotimme parempaa, mutta aina ei voi voittaa (ei edes koskaan). Maltillisemmalla alkuvauhdilla olisimme voineet päästä parempaan tulokseen. Luonnollisesti maakotkan näkeminen säväytti ja hirvikin aiheutti lievää tärinää. Suunnistaminen oli haastavaa, kun kartasta puuttui mittakaavan takia vaikka ja mitä. Rastit oli sijoiteltu siten, että ne sopivat sekä pyöräilijöille että juoksijoille (kaikkia ei tarvinnut onneksi hakea). Kumarrus kanssakisaajille ja järjestäjille (esim. Seppo Mäkinen, Hannu Oja ja Vavan veljekset), jotka olivat tehneet loistavaa työtä. Seuraava todellinen Rogaining taitaakin olla Saariselällä elokuussa vuonna 2015. Jos siellä meinaa olla mukana, pitänee lenkkipolulla viihtyä pikkasen enempi, joten katsotaan....

Seppo Mäkinen

Fin5 suunnistusviikolla oli Hubaa

Palataanpas vielä Fin 5 rastiviikon tunnelmiin, joka järjestettiin tällä kertaa siis 6.-12.7. Kuusamon Rukalla ja sen lähituntumassa. Mutta mikä ihmeen Fin5? Kurkataanpas ensin heidän nettisivuilleen: "Fin5-suunnistusviikko on yksi Suomen suosituimmista suunnistustapahtumista. Se on järjestetty vuodesta 1984 lähtien. Vuosittain tämä suunnistajien suvijuhla kerää tuhansia kilpailijoita ja kuntoilijoita nauttimaan harrastuksestaan. Fin5-suunnistusviikolla kilpaillaan viidessä osakilpailussa. Tarjolla on kilpasarjoja 10-vuotiaista aina 80-vuotiaisiin asti. Kilpasarjojen lisäksi valittavana on useita vaihtoehtoja kuntosuunnistajille. Suunnistustaipaleensa alussa oleville lapsille tarjolla on Rastiralli, joka on ei-kilpailullinen toimintamuoto. Ohjelmaa riittää siis koko perheelle! Muksula tarjoaa tekemistä perheen pienimmille sille aikaa, kun vanhemmat ovat metsässä rasteja etsimässä."

Kuva: Kuusamon Erä-Veikot

Kisoja oli siis kaiken kaikkia 5, joista itse osallistuin kolmeen plus yhteen välipäivän kuntosuunnistukseen. Pääosin kisat järjestettiin Rukan lähituntumassa, mutta kaksi viimeistä oli aivan Rukan sydämessä. Erikoisuutena oli sprintti Rukakylässä! Seuraan kuulumattomana sarjakseni valikoitui kuntosarja, joka oli vaikeustasoltaan kilpasarjojen tasoa. Ensimmäinen kisa meni maastoon totutellessa, toinen kisa jo maastoon väsytessä. Toisen kisan korkeuserot ja helteinen sää tekivät mulle tepposet niin, että ensin venähti nilkka ja sitten loppui energiat. Kunpa olisin ymmärtänyt olla seuraamatta sitä naista ja ottaa mukaan edes yhden geelin, kun metsän juomapaikallakin tarjottiin vain vettä. Kolmas kisa sujui suunnistuksellisesti parhaiten ja  upea suppamaasto teki vaikutuksen. Kisaa varjosti toisenkin nilkan venähtäminen, joka mahtoi johtua riittämättömästä palautumisesta. Välipäivän kuntosuunnitus menikin sitten jo köpöttelyksi, kun nilkat pyöri miten sattuu.

Summa summarum. Kokemus oli unohtumaton koko perheelle. Lapsille oli runsaasti ohjelmaa (rastiralli, kotieläinpiha, kelkkarata, luontoretki jne.) ja vanhukset saivat suunnistaa sydämensä kyllyydestä. Kyseessä oli siis todellakin LOMA koko perheelle! Suurin syy tähän oli varmasti Rukan runsaat aktiviteetit. Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja maastot upeat ja suunnistuksellisesti haastavat. Taas opittiin uutta tästä hienosta lajista. Viikon kokonaiskuormitus oli valtava (erityisesti nilkoille). Fiilinki kisapaikoilla oli mahtava. Välipäivien aikana oli mahdollista palautua ja tehdä kaikkea kivaa, joista alueen yrittäjät varmasti kiittelevät vielä pitkään. Palautuminen on vielä kesken ja koipia särkee, mutta katse on suunnattu jo ensi vuoteen, jolloin on oltava paremmassa juoksukunnossa. Ensi vuonna Fin5 suunnistusviikko kisataan muuten Haminassa ja vuonna 2016 Tampereella. Ei kannata unohtaa myöskään jokavuotista Kainuun rastiviikkoa, joka samoillaan ensi vuonna Suomussalmella. Tuhannet kiitokset järjestäjille, kisaajille ja niille sadoille talkoolaisille, jotka mahdollistitte tämänkin upean tapahtuman! Uskoisin, että kaikki 6300 suunnistajaa muistelevat tätäkin tapahtumaa vielä pitkään...

Kirjoitti Hotti

Meistä on tullut julkkiksia! :)

Jussi, Tommi, Johanna ja "tappamisen meininki". (Kuva: Lapin kansa)

http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194911467700/artikkeli/seikkailu+luonto+ja+kova+urheilu+koukuttavat.html

Two Castles Ultra 80km Kypros, 24.5.2014

Kyproksen kahtia jakautumiseen johtanut selkkaus juontaa juurensa 60-luvulle. Vuodesta 1974 maa on ollut jaettuna kahteen osaan. Eteläinen 2/3 saaresta on Kyproksen tasavalta ja pohjoista osaa hallitsee 1975 itsenäiseksi julistautunut Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta. Turkkilaishallinnon on tunnustanut ainoastaan Turkki. Vuoden 1963 sisällissodan johdosta maahan tulleet YK:n rauhanturvajoukot ovat siellä edelleen turvaamassa pohjoisen ja etelän välistä rajaa.

Kaksi vuotta sitten asuimme pari kuukautta Kyproksen kahtia jaetussa pääkaupungissa, Nikosiassa. Visiittimme aikana pääsin tutustumaan monipuolisesti Kyproksen vuorten polkuihin Cyprus Trailrunners- facebookryhmän perustajien Bryanin ja Chrisin kanssa. Bryan ja Chris haaveilivat kilpailun järjestämisestä Pohjois-Kyproksen vuorilla ja kävimme siellä useamman reissun kartoittamassa mahdollista kisareittiä. Tuolloin lupasin heille ja itselleni tulla osallistumaan kisaan, jos he sellaisen joskus järjestäisivät. 

Tammikuussa alkoi näyttää todennäköiseltä, että lunastaisin lupaukseni. Saavuimme Kyprokselle maanantaina, viisi päivää ennen kisaa. Viikon ohjelmassa oli lomailua ja löhöilyä perheen kanssa ja samalla lämpöön totuttautumista.

Perjantaina sain kyydin kahden muun ultra-kisaan osallistuvan mukana Nikosiasta kilpailun maaliin ja kisakeskukseen Ambelia Village-hotelliin Bellapaisiin. Kisakeskukseen jätimme kaksi drop bagiä (CP5 ja CP7) ja saimme tarvittavan infon kisaan. Briiffissä Chris varoitti käärmeistä, tähdensi reittimerkkien seuraamisen tärkeyttä ja muistutti kisan loppuosan raskaudesta. Kilpailun voi jakaa kahteen osaan lähtö-CP5 n.50km ja CP5-maali 27km. Ajallisesti nämä tulisivat kestämään suunnilleen saman verran. Nousumetrejä reitille kertyisi n.2700. Laskua vähän enemmän.

Suurin huolen aiheeni ennen kisaa oli kuumuus. Siihen ei voinut talven aikana oikein valmistautua. Muun tarvittavan sain tehtyä kohtuullisesti. Tammikuusta toukokuun alkuun juoksin kohtuullisen paljon ja yritin saada mukaan mäkitreeniä silloin tällöin. Parhaimmat mäkisetit tein Kivesvaaralla ja Syötteellä. Noissa mäissä tonnin saa kerättyä vähän vähemmällä ramppaamisella kuin kotimäessä Ruskossa. Talvi oli onneksi vähäluminen ja lumettomille poluille kotona ja mökillä Manamansalossa pääsi jo pääsiäisenä.

Lähtöä edeltävän yön vietimme ultran kisaajien kanssa pienessä majatalossa Kantarassa, minne meidät kuljetettiin bussilla perjantaina iltapäivällä. Bussin vasemmalla puolella näkyi turkoosi välimeri kauniine rantoineen, mutta kaikkien matkustajien katseet olivat naulittu oikealle, seuraavan päivän leikkikentälle, Kyrenian vuoristoon. Illastimme ja vaihdoimme kuulumisia, kunnes aamulla klo 3.30 odottava herätys houkutteli kaikki unten maille.

Selvitäkseni kuumuudesta olin päättänyt juoda kurinalaisesti koko päivän Powerbarin elektrolyyttijuomaa ja syödä samaisen valmistajan hyviksi kokemiani geelejä 40min välein. Ainoa pakollinen varuste kisassa oli puhelin, joten pieni vyölaukku riitti. Vyölaukkuun tungin lisäksi paskapaperia ja suolatabletteja. Matkaan lähdin kahden käsipullon kanssa. Drop bageissa odotti lisää geelejä, juomatabuja, vaseliinia yms. CP5:ltä otin juomaliivin selkään, jotta sain kannettua enemmän nestettä. CP7:llä hylkäsin liivin drop bagiin ja juoksin lopun taas kahdella käsipullolla. Pysyin tiukasti suunnitelmassani ja sen lisäksi nautin CP:lla vähän kolaa, vettä, banaania,  vesimelonia sekä sipsejä. Tiukka kuri palkitsi, eikä vatsa vaivannut koko matkalla.

Samainen bussi kuljetti 30 urheaa ultraajaa Kantaran linnan alapuolelle lähtöön klo 5 lauantaiaamuna. Olin ennakkoon tutkinut kilpailijalistaa ja tiesin mukana olevan ainakin kaksi juoksijaa, joiden mukaan ei startissa tulisi lähteä. David, Kyproksella asuva skotti, joka on erittäin kokenut ultrajuoksija ja kyseisen kisan kaksinkertainen ja ainoa voittaja sekä Mahmut, turkkilainen kansainvälisesti menestynyt aavikkoultraaja, olivat ennakkoon ehdottomat voittajasuosikit. Startista he lähtivätkin reippaasti rinta rinnan. Heidän edelleen ryntäsi todella kovaa yksi juoksija, jota en tässä vaiheessa ehtinyt tunnistaa. Itse asetuin kolmanteen ryhmään ja yritin ottaa alun rauhallisesti. Alun kumpuileva 3km asfaltti osuus mentiin reippaasti alle 5min/km ja ensimmäinen kymppikin täyttyi alle 50min, vaikka nousuakin tälle alamäkivoittoiselle osuudelle kertyi n.300m. Reipasta vauhtia 80km kisaan. CP1 (n10km) jälkeen erkanin porukasta ja laskeskelin olevani sijalla 5. 

 

17km kohdalla tavoitin turkkilaisen Husseinin, joka lisäsi heti vauhtia, kun tulin rinnalle. Jättäydyin suosiolla sata metriä taakse. Luotin turkkilaisen tempperamentin tekevän työtä edukseni. CP2:lta lähdin Husseinin edelle ja huomasin hänen jäävän jyrkässä ylämäessä. Hurjastelin nousua seuraavan teknisen alamäen ja sain taas taivaltaa yksinäni. 20km tienoilta alkoi alamäkiosuus, jonka 6km matkalla laskeuduttiin n. 500m. Tämä osuus tuli mentyä hiukan liian reippaasti ja tyhjät etureidet muistuttivat siitä loppumatkan ja muutaman päivän kisan jälkeenkin. CP3:lta reitti lähti siksakkia ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Aurinko paahtoi rinteeseen tosi kuumasti. Kello oli kahdeksan aamulla ja tajusin edessä olevan pitkän ja raskaan päivän.

Monet poliittiset hankkeet ovat yrittäneet lähentää ihmisiä rajan eri puolilla -usein heikoin tuloksin. Kaksi vuotta sitten eräs etelä-kyproslainen ulkoliikunta-aktiivi -ystäväni esimerkiksi kertoi, ettei voisi ajatellakaan menevänsä saarta halkovan rajan pohjoiselle puolelle, oli siellä kuinka hienot kiipely- tai juoksumaastot tahansa. Nyt jo kolmatta vuotta järjestetyllä tapahtumallaan Chris ja Bryan ovat saaneet aikaan mullistavia asioita: tänä vuonna monet kilpailijat tulivat rajan etelä-puolelta. Illalla ystäväni, jolle rajan ylitys oli hänen elämänsä ensimmäinen, kertoi tuon päivän olleen erityisen tunteikas. Erityisen hienoa oli, että ilmoittautuessaan kukaan kyproslaisista ei ollut kertonut kummalta puolelta on. Kaikki yksinkertaisesti kirjasivat kansallisuudekseen ”cypriot”.

CP4:llä (38km) tavoitin kilpailun kolmosen turkkilaisen Firatin, joka osoittatui startin spurttaajaksi. Tein nopean huollon ja siirryin edelle. CP:ltä alkoi hivuttava, pitkä nousu teknisesti helppoa uraa. Päätin, etten katso taakse vaan tallustan omaa tahtia ylöspäin. Olkani yli vilkuillen kävelin ja juoksin pitkää nousua ja lopulta totesin, että ketään ei näy. Kuuluisa Heart Break Hill tuli vastaan ennen CP5:ä. Mäki oli jyrkkä, kuuma ja teknisesti haastava. Välillä piti ottaa kädet avuksi lohkareiden yli kiipeämiseen. Lopulta mäki taittui ja pääsin alamäkeen. Olo alkoi olla kohtuu huono, etureidet aivan loppu ja juomaa pulloissa vähän. Laskeskelin mielessäni matkaa CP:lle, murehdin juoman riittävyyttä ja surkuttelin kohtaloani, kun Brian juoksi vastaan ja huusi, että olen väärällä uralla. Olin sokeasti juossut komean punaisen nuolen ohi. Onneksi hukkareissuni oli vain pari sataa metriä pitkä. CP5:llä (50km) kuulin olevani kisassa toisena, koska Mahmut oli eksynyt reitiltä samassa paikassa missä minäkin, mutta kukaan ei ollut ohjaamassa häntä oikealle reitille. CP:llä hengähdin hetken, täytin pullot, heitin liivin päälle ja jatkoin matkaa.

Hyvin pian CP5:n jälkeen Mahmut otti minut kiinni ja ohitti samoin tein. Herran askel näytti reippaalta ja jäin heti kyydistä. Yksinäinen taival alkoi tuntua raskaalta ja etenemisen pitäminen juoksuna vaati tiukkoja päätöksiä. Juomaa, geeliä, juoksua, kävelyä, juomaa… Yksitoikkoista puuhaa, mutta silti todella hienoa. Vasemmalla näkyi eteläisen Kyproksen alavat maat ja oikealla aukesi välimeri. Kaksi vuotta olin tästä haaveillut.

CP6:lle (n.60km) päästäkseen piti kiivetä jyrkkä mäki läpi piikkipensaiden. Kaksi vuotta sitten sanoin samaa mäkeä kiivetessämme Chrisille ja Bryanille, että tästä ette voi laittaa kisaajia menemään. Huollossa sain kaataa pullollisen jäistä vettä päähän ja olo helpotti hetkeksi. CP7:lle reitti oli minulle aiemmalta reissulta tuttu ja nimenomainen syy haluta juosta tämä kisa. Ensin todella vaikea, pitkä, kivikkoinen nousu harjanteen yli ja sieltä huippujen alla kumpuilevaa täydellistä polkua Buffaventon linnan alle. Kaksi vuotta sitten tuoreilla jaloilla tuo pätkä oli hiukan nautinnollisempi, mutta parhaani mukaan fiilistelin nytkin.

CP7:ltä ultran juoksijoiden tuli käydä mutka linnassa, joka sijaitsee reilut 200m korkeammalla kivisten portaiden päässä. Lähtiessäni kiipeämään vastaan tuli ensin kärjessä David ja muutaman minuutin perässä Mahmut. Pojilla oli kisa käynnissä. Kävin mutkan linnassa poseeraamassa valokuvaajalle. Tullessani takaisin huoltopisteelle näin Firatin huoltamassa ja lähdössä omalle linnareissulleen. Laskin tuon keikan vieneen minulta vajaa puoli tuntia ja matkaa maaliin oli jäljellä n.10km. Melko turvallinen tilanne. Päätin ottaa loppumatkan rauhallisesti, keskittyä reitillä pysymiseen ja olemaan kaatumatta.

Harjanteen yli ja alamäkeä maaliin. Kuulostaa helpolta, mutta oli todella hankalaa. Hävisin viimeisellä 10km:lla kärjelle yli 20min. 1,5km ennen maalia vastaani tulikin EA-miesten auto. Olivat epäilleet minun pyörtyneen, kun matkantekoni oli hidastunut niin paljon. Lopulta Ambelia villagen portti näkyi ja Ronja tien mutkassa odottamassa. Hieman ennen maalia Rasmuskin liittyi mukaan ja sain ylittää maalilinjan lasten kanssa. Aika 9.52, sijoitus 3. 

Maalialueella tunnelma oli mainio. Eri matkojen kisailijoita tippui maaliin pitkin iltaa ja kaikki saivat raikuvat aplodit. Uima-allas, kylmä Efes, hyvä ruoka ja uudet ja vanhat ystävät kruunasivat täydellisen päivän.

Kiitokset Maijalle kannustuksesta ja tilannetietojen päivittämisestä Suomeen. XX

Ensi vuoden kisan info on jo netissä.  Tämän vuoden kisasta lyhyesti  järjestäjien kynästä.Suosittelen tätä tapahtumaa, jos ultrajuoksu haastavalla reitillä, hyvässä seurassa ja lämpimässä tunnelmassa tuntuu omalta jutulta. Jos kaipaat tuhatta muuta kisaajaa, torvisoittokuntaa ja ilotulitusta, harkitse jotain muuta. Niitäkin on ja kaikenlaisia tarvitaan.

Ursak - Ilomantsin iloja

Ei aina käy niin kuin haaveillaan! Olimme Arton kanssa päättäneet lähteä uudistamaan viimekeväisen Ursak kokemuksemme tällä kertaa Ilomantsissa, mutta Artsia jo Iin kisan alla vaivannut flunssa iski uudelleen torstaina ja perjantaiaamuna pettynyt seikkailija ilmoitti minulle, ettei kisareissu nyt onnistu. Harmitti vietävästi molempia, mutta terveys on aina etusijalla. Alkujärkytyksen jälkeen rullasin mielessäni varamiesvaihtoehtoja ja edellisen Ursak reissumme B&B Ruuskan isäntä nousi nopeasti mieleeni. Pitkän kestävyysurheilutaustan omaava jääräpäinen mies voisi vaikka suostua. Siispä perjantai aamupäivällä pikasoitto Joensuuhun ja puolen minuutin taivuttelun jälkeen Masa oli valmis viivalle. Ei onneksi vielä silloin tiennyt mihin lupautui. Aina ystävälliset ja joustavat järjestäjät hommasivat meille kanootin ja pyöräkin saatiin vuokralle Okkosen Mikalta. Joten varusteet saatiin kuntoon ja kisa toteutuu. 

Matkasin kamoineni perjantai-iltana Joensuun ja kokosimme varamiehen kamat valmiiksi aamun starttia varten. Vähän alkoi miehellä ilme jo vakavoitua, kun alkoi pikku hiljaa selvitä, minkälaisesta urakasta on kyse. Yritin aktiivisesti vain kertoa kisakokemusten positiivisia puolia ja painotin, että otetaan ihan rennosti vaan.

Aamulla viimeiset juomapullojen täytöt ja matka kohti Petkeljärven kansallispuistoa alkoi. Ihana aurinkoinen aamu ja komeat maisemat nostivat meidät iloiseen kisatunnelmaan. Matkalla käytiin läpi vaihtopaikkarutiineja ja muuta olennaista kisaan liittyvää säätöä sellaisella innolla, että hurautimme yhden risteyksen ohi ja päivän ensimmäinen pummi tuli tehtyä jo ennen starttia. Tulimme kisapaikalle juuri kun kisamateriaalin jako alkoi eli hieman myöhässä. Aikamoinen hässäkkä syntyi ennen lähtöä, mutta ehdimme juuri ja juuri suunnitella reitit, muovittaa kartat ja laittaa huoltolaatikot kuntoon ennen lähtöä. Huh huh, rennosti ottaminen karkasi käsistä jo ennen lähtöä.

Ensimmäisenä oli tarjolla prologi, jossa oli mahdollisuus uida kapeahkon vesistön yli tullen mennen ja hakea niemestä rastit juoksemalla tai sitten edetä koko reissu juoksemalla. Viime hetkellä päätimme hylätä uinti-idean ja hakea rastit juoksemalla, kun uinti oli varamiehen laaja-alaisen lajiosaamisen listalla viimeisellä sijalla. Lähtölaukauksen pamahdettua 99 % porukasta singahti veteen, mutta lähdimme juosten kiertämään reittiä. Hyvin pian selvisi, että tällä valinnalla tulee vähintään vartti takkiin, mutta emme antaneet sen lannistaa – ainakaan kovin paljoa.

Muut kirmasivat veteen!

Tulimme siis viimeisten joukossa ensimmäiseen vaihtoon, jossa hypättiin pyörille ja lähdettiin lyhyelle 4 rastin pyöräpätkälle. Mukavassa kangasmaastossa etenimme virheittä ja napsimme nopeasti rastit ja saavuimme Ahvenlammen rantaan, johon jätimme pyörät. Vaihdoimme juoksukengät jalkaan ja lähdimme juosten takaisin kohti kisakeskusta. Alkumatka oli samaa reittiä, jota olimme pyörällä tulleet ja yllätykseksemme vastaan tuli useita joukkueita pyörällä eli olimme onnistuneet nostamaan sijoitustamme tällä lyhyellä pyöräpätkällä. Mieliala alkoi nousta ja kenkäkin nousi keveästi Taitajan taipaleella. Kisakeskuksessa meitä odotti ensimmäinen Quest, jossa pääsimme sota-ajan tunnelmiin hiipimällä juoksuhaudassa ja viskomalla käsikranaatteja kohti vihollispesäkettä. Osumatarkkuudessa olisi kyllä ollut toivomisen varaa, sillä jouduimme kiertämään liian monta penalty rinkiä telamiinoja kantaen. Ei olisi meistä sodankäyntiin!

Nopea vaihto ja kohti kanootteja. Edessä olisi noin 2,5 h melontaosuus. Kartasta kävi ilmi, että luvassa olisi myös kanto-osuuksia, joten kiinnitimme kantoliinat perään ja keulaan. Hieman jännitti, että miten tässä käy, kun varamies ilmoitti, ettei hän ole melonut kolmeenkymmeneen vuoteen ja melontakokemus on kajakista. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti haasteita. Päädyimme siihen ratkaisuun, että minä kiskon edestä ja Masa ohjaa sen minkä pystyy.  Eka rasti meinasi yllättää meidät, mutta kun pääsin taas suunnistusrytmiin kiinni, niin rastit alkoivat löytyä. Meno oli hieman mutkittelevaa, mutta edettiin kuitenkin. Parin rastin jälkeen tuli ensimmäinen ”joki” osuus. Pientä suon keskellä olevaa ojaa piti edetä. Yritimme ensin melomalla, mutta pian huomasimme, että kannattaa hypätä paatista pois ja hinata liinasta kiskoen paattia perässä.  Tällä taktiikalla edettiin lampia ja ojia myöten rastilta toiselle. Vaihtopaikkaa lähestyttäessä oli vielä yhden kannaksen yli kanto. Tulimme hieman liikaa vasemmalla ja pari joukkuetta ohitti meidät tässä ripeämmällä kannolla ja paremmalla reitillä. Selvisimme kuitenkin etukäteen meille pahimmasta osuudesta hienosti, jos ei oteta lukuun niitä satoja mäkäräisen puremia, jotka matkalla saimme. Minulle valui veri pitkin naamaa ja Masalla pitkin paljaita pohkeita. Eikä mäkärätarjonta tähän vielä loppunut.

Mäkärät eivät tunteneet sääliä!

Jätimme paatin rantaa ja järjestäjät ojensivat meille oikean suunnistuskartan. Nopeasti heitimme reput selkään ja lähdimme kohti rasteja. Muutaman metrin juoksun jälkeen totesin, että kengässä oli niin paljon hiekkaa, ettei pysty juoksemaan. Kiisin lähimmän lammen rantaan ja huuhdoin kengät sisältä. Samanaikaisesti noin miljoona mäkäräistä pörräsi ympärilläni. Kiireesti oli lyötävä popot jalkaan ja eikun matkaan. Hienoissa harju-suppa maastoissa juoksimme suunnistusreitin ja rastit löytyivät mukavasti. Huoltopaikalla Ahvenlammen rannassa lajin vaihtoa nopeuttivat mukavasti mustanaan pörräävät pienet ystävämme.  

Hyppäsimme pyörille ja ai sitä autuutta kun tuulenvire kävi kasvoihin eikä elukoita enää pyörinyt ympärillä. Kyllä pyöräily on mukavaa, ajattelin ja toden totta saimmekin sitten vielä pyöräillä ihan koko rahalla. Ensimmäiselle rastille tekemäni reitinvalinta oli teoriassa hyvä, mutta käytännössä jouduimme pieniin vaikeuksiin kun kartassa olevaa polkua ei ollutkaan maastossa, mutta pienellä tetsauksella selvitimme tiemme rastille ja siellähän oli meidän kanssa melontaosuudella ollut porukkakin, joten ei suurta virhettä tullut. Varamies alkoi hieman oireilla pyöräilyvauhdin suhteen, joten hiljensimme hieman ja otimme seuraavalle rastille varman ja helpon reitin asfalttitien kautta. Varamiehen mustahetki ei oikein helpottanut ja pidimme rastilla 14 pikaisen neuvottelun, että jatketaanko 15:sta vai oikaistaanko. Eihän se Masa periksi antanut vaan sisuuntui ja lähdimme rullailemaan mahtavan hienoa järvien välissä olevaa harjannetta myöten kohti seuraava rastia. Reittikirjassa oli mainittu, että kartassa rastin kohdalla oleva polku on heikko ja sitä se tosiaan olikin. Ajoimme ensimmäisen risteyksen ohi kun emme nähneet polun erkanemiskohtaa. Tulimme rastilammen pohjoispuolen polkua rastille. Tämän polun tavoittaaksemme jouduimme kantamaan fillarit alas harjanteelta kivikkoista rinnettä, mutta saimme kuin saimmekin oikean polun alle.

Kanssamme samaa matkaa tullut joukkue päätti lähteä rastilta suorinta reittiä soiden yli kohti kuuttatoista, mutta me käännyimme takaisin tulosuuntaan ja päätimme kiertää pohjoisesta asfalttitien kautta. Varamies yritti ruveta syömään energiapatukkaa keskellä vitelikkoa, mutta komensin, että nyt ei syödä vaan hankkiudutaan ensin tielle ja sitten siellä on vauhdissa hyvä syödä. Varamiehen ilme oli hölmistynyt kun nappasin häneltä patukan ja pistin reppuni taskuun ja suuntasin päättäväisesti metsittynyttä polkua pitkin kohti tietä. Ehkä tässä tuli varamiehelle mieleen, että tämäkö on sitä rennosti ottamista.

Hyvällä tempolla tulimme tielle ja siinä asfaltilla huristellessa mielessäni vilahti muutama myötätuntoinen ajatus niitä kohtaan, jotka parhaillaan rämpivät suolla. Jopa hieman hyytynyt varamieskin hymyili vienosti. Rastilla 17 olevan Questin umpeutumisaika klo 20.00 kannusti meitä reippaaseen menoon tiellä. Halusimme päästä katsomaan mitä Viinitornilla olisi meille tarjottavana. Olihan meillä kymppiraha mukana. Sitä ennen kävimme vielä City silloilla, joka etukäteen hieman mietitytti kun kartassa sillä kohtaa oli oja ja avosuota eikä polkua oikein näkynyt. Kun käännyimme hautuumaan kulmalta kohti suota, näimme jalkakäytävän merkin ja helpotus oli suuri. Tästä menee siis ajettava väylä. Suoalueen yli oli rakennettu oikein mahtava sillasto ja rasti löytyi siltarakennelmien risteyksestä. Nyt enää pikataival tornille – ehtisimme Questiin.

Viinitornille meitä odotti laskeutumistehtävä. Katsahdin varamiestä, jolle olin uskotellut, ettei näissä kisoissa useinkaan ole laskeutumisia. Ilme oli vakava, mutta niin vaan valjaat puettiin päälle ja noustiin torniin. Kävi ilmi ettei Masa ollut koskaan ennen laskeutunut tornityyppisestä rakennelmasta. Uusi elämys siis tämäkin. Tornin huipulla olevassa ravintolassa asiakkaat olivat jo iloisissa tunnelmissa ja kummastelivat mäkärän syömiä ja hieltä haisevia tyyppejä, jotka katosivat yksi toisensa jälkeen tornin reunan yli. Odottelimme laskeutumisvuoroa parikymmentä minuuttia ja joillakin kanssakilpailijoilla kylmän virvoitusjuoman houkutus kävi jo liian suureksi… Pääsimme vihdoin laskeutumaan. Tiimin jäsenet laskeutuivat yhtä aikaa kumpikin omaa köyttä myöten, mutta slingillä yhteen kiinnitettyinä. Tulimme siis alas kuin kaksi marjaa samassa nipussa. Hieno elämys ja mahtavat olivat maisemat tornin huipulta. Mieliala oli taas korkealla.

Kaksin aina kaunihimpi – laskeutuessakin.

Tutkailimme karttaa ja seuraavan Questin aikarajaa - kolme rastia matkalla ja sitten 21.15 sulkeutuva tehtävärasti. Lopputuloksena oli, että lähdimme yrittämään kaikkia rasteja eikä oikaistu. Otettiin se riski ettei ehditä tekemään viimeistä tehtävää. Kaksi seuraavaa rastia oli piilotettu kunnolla pusikkoon. Vaikka tulimme suoraan rastin kohdalle, emme niitä huomanneet vaan jouduimme pöhisemään puskissa. Löytyivät kuitenkin ja sitten pääsimmekin taas asfaltille. Selkeä reitti rastille 20, joka löytyi hienon harjanteen päältä. Nyt oli enää 20 min aikaa ehtiä seuraavalle rastille, jossa odotti viimeinen Quest. Pyörittelimme menemään minkä jaksoimme ja ehdimme ajoissa Ahvenlammen rantaan. Vesistötehtävä, jossa lammelle oli laitettu 4 kanisteria kellumaan. Toisen piti käydä katsomassa kanisterien korkeista lukemat jotakin tarjolla olevia kellutusvälineitä käyttäen. Tähän asti minä jaksoin lukea ohjetta, nappasin ison uimarenkaan alleni ja kauhoin kohti ekaa kanisteria. Huutelin numerot rannalla olevalle Masalle 17, 4, 0 ja viimeinen 10. Rannalla Masa, joka oli malttanut lukea ohjeen loppuun, kertoi että toimitsijalle pitää kertoa näiden numeroiden tulo. Katsoin häntä monttu auki, jolloin Masa totesi, että nolla. Ajattelin hetken, että ai minä vai, mutta hän tarkoittikin oikeaa vastausta. Mitä opimme tästä olisi kannattanut lukea ohje huolella niin ei olisi tarvinnut käydä viimeisellä kanisterilla.

Nyt oli jäljellä enää yksi rasti ja sitten Taitajan taivalta maaliin. Totesimme, että ehdimme perille ennen klo 22, joka oli maalin sulkeutumisaika. Huolellisesti ajelimme pikku polkua, mutta otin kuitenkin kuin kisan loppua juhlistaakseni kunnon lipat yhdessä mutkassa. Onneksi tuli vain henkisiä vammoja ja selvisimme maaliin ajassa 9.47.

Lähtökohdat huomioon ottaen joukkueemme selvisi hienosti kilpailusta. Ei voi muuta kuin nostaa korkealle hattua Masalle.  Harva olisi pystynyt samaan ensikertalaisena ja vuorokauden varoitusajalla. Pistämme tämän varamiehen visusti mieleen vastaisen varalle.

Kiitokset järjestäjille erittäin hienosta ja hyviä haasteita tarjonneesta kilpailusta, joka oli yksi parhaista johon olen koskaan osallistunut. Ensi vuonna taas uudestaan!

Ulla

P.S. Oltiin niin nopeita, että kisan valokuvaaja sai meidät ikuistettua vain tiimikuvaan :)