Kärsimys

Kärsimyksen ylipappina talven on toiminut taas Mr. Pain Marko Törmänen

Käsittääkseni pääsiäinen on alkujaan jokin uskonnollinen kinkeri. Kertoman mukaan joku muodikkaasti parrakas kaveri chillaili jollain risti tsydeemillä aika pitkän non-stop kisan.Tästä sai englannin kielinen sanontakin ”how’s it hanging?”. Homma tosin loppui johonkin overkilliin, mutta kunnon seikkailijan tapaan se kuulemma otti kohta taas uudet nousut. Suoritus oli niin kova, että sillä kundilla on ihan järjettömän iso fani klubi vielä näinä päivinäkin vaikkei se oo twiitannu enää pariin tuhanteen vuoteen…

Alun perin tätä kautta 2013 miettiessä fundeerattiin jopa kuuden päivän mittaista non-stop sodomaa. Ihan ilman ilmoittautumista pääsinkin sellaiselle jo ihan alkukaudesta, tämän karkelon nimi on A-virus. Kuusi päivää oli tuossa vähän niin kuin ”heat is up, if you know what I mean”. En ole vähään aikaan nollanut fyysistä yleistilannetta tähän malliin. Koko alkuvuosi on itse asiassa mennyt sitten virallisesti päin persikkaa mitä treenaamiseen tulee. Tästä nouseminen kisakuntoon vaatiikin jo pientä suorittamista, mutta ei hätää. On tämä tehty ennenkin. Ensimmäisen epäonnistuneen 24h kisan jälkeen ei varsinaisesti paluuni uskovia ollut lehterit täynnä. Niin vain seuraavana vuonna sekin rajapyykki pamautettiin ensimmäisen kerran kokonaisena teaminä.

Luin viikonlopun Helsingin Sanomien teema liitteessä olleen koskettavan kirjoituksen kärsimyksestä. Sitä on aikalailla kahdenlaista: itse haettua & hankittua ja yllättäen elämään ilmestyvää. Kirjoituksessa kosketettiin arkaa aihetta saattohoidossa olevien ihmisten viimeisiä tuntoja. Miltä se tuntuu kun tietää, että viimeisiä viedään? Näillä ihmisillä elämänsä viimeisinä hetkinä kärsimykset ovat kaiken muun tuskan lisäksi yleensä ne kovimmat mitä elämä voi tarjota. Silti heillekin, viimeisilläkin hetkillä tärkeintä hoitajien ja tutkimuksen mukaan on toivo. Toivo siitä, että kärsimys loppuu ja joku kannattaa heidät siitä yli.

Seikkailu-urheilussa on aika paljon kysymys kärsimyksestä, mutta siis vapaehtoisesti hankitusta. Miksi? Onko elämämme vain liian helppoa jotta kärsimystä pitää hankkia kaikin mahdollisin keinoin? Hyvän ratamestarin suunnitteleman rata on sellainen joka luo silkkaa kärsimystä niille kaikkein kovakuntoisillemmekin ja kokeneillemme teameille. Ja silti tai juuri siksi häntä todennäköisesti kiitellään kisan jälkeen just oikeanlaisesta radasta.

Ehkä osa tämän lajin suloa juuri nyt henkilökohtaisesti on juuri se, että minulla ei ole tuohon tyhjentävää vastausta. Kyllä, se on jotain narsistista itsensä etsimistä ja omien rajojen kolkuttelua. Mutta on se myös uskomatonta onnistumisen fiilistä nimenomaan teaminä. Kyllä, se on elämysten hakemista siten että lähimaisematkin muuttuvat yhtäkkiä uudenlaisten henkisten kynnysten ylittämisen leikkipuistoiksi jota ei ole aikaisemmin ympärillään huomannut. Se on maailman näkemistä täysin eri näkökulmasta. Tuhat ihmistä ottaa valokuvan samasta paikasta, vain sinä ja pari muuta löydätte siihen hieman uuden näkökulman.

Ehkä helpompaa kuin miksi on luetella mitä se on tuonut elämään. Moni arkinen murhe tuntuu aika pieneltä, kun siinä hetkessä muistaa mitä on olla oikeasti kusessa. Väsymyksen hallitsee erilailla, koska tietää mitä on kokea totaalinen väsymys. Pitkä urheilusuoritus ei olekaan enää ihan niin pitkä kun on mennyt putkeen kaksi vuorokautta, tyyliin ennen 35 maastojuoksu oli huikea suoritus nyt se on vain viimeinen legi ennen maaliintuloa.

Kivun hallitsee ja tulkitsee nykyään hieman erinlailla jos vaikka sitä edelleenkään tietenkään vapaaehtoisesti halua. Monissa kaaos tilanteissa huomaa olevansa aika rauhallinen koska on kantapään kautta oppinut, että hötkyilemällä ei tule kuin housuun. Kaikenlainen kurjuus on kuitenkin väliaikaista ja ”kuuluu lajiin” kuten meillä on teamissa tapana sanoa kun homma menee oikein hauskaksi.

Masalla ei juttu katkea vaikka henki ei kulkisikaan

Ehkä se on se toivo sitten meilläkin. Toivo maaliin pääsemisestä. Toivo hyvästä sijoituksesta, upeista elämyksistä, yhteisistä muistoista. Toivo päästä kerran elämässään fyysisen kunnon huipulle joka tuo ,toivon mukaan, paljon uusia miellyttäviä elementtejä elämään. Toivo iän tuoman fyysisen rapistumisen hidastamisesta (no joo jätkät, ei tarvi sanoa kuinka pieleen tämä on mennyt ja paljon joka kisassa on elinvuosia lyhennetty). Toivo pienestä hetkessä maineen keskipisteessä. Tai kuten esim tällä blogilla, toivo siitä että nämä tarinat jäävät elämään historiassa ja saavat jonkun muunkin innostumaan heittämään itsensä kärsimyksen keskelle löytääkseen itsensä.

Kärsimättömänä tässä nyt kuitenkin odotan, että pääsisin rääkkäämään itseäni taas terveenä miehenä. Jotta kohta voisi taas teaminä kärsiä ja voittaa se kärsimys. Ja nämä kuvat ovat yhdestä talven mittaan joka maanantai suoritetusta vapaaehtoisesta kärsimyksestä, Markon prässistä jossa Oulu Triathlon ja Cycling seuran olympia urheilija Marko Törmänen on antanut tasaisen tappavaa palautetta Team 1Lifen kyvystä nousta mistään suosta ensi kesän kisoissa...