Mistä on voittajat tehty?

Tähän piti tulla mieletön tarina Belgialaisesta kura- ja mukulakivi helvetistä jonka teamin kapteeni runttasi cyclocrossilla suomen lippu olkapäässä. Toisin vähän kävi. Nokassa venttiili vika, keuhkoissa ahtaanpaikan kammo, yläkerrassa lämmöt tapissa yötä päivää. Kolmen viikon niin emotionaalinen kuin fyysinen vuoristorata pitkin suomea ja pohjoismaita vaihtui elimistö punaisiksi valoiksi ensimmäisellä vähän tasaisemmalla osuudella.

Ehkä nää breikit on hyvästäkin. Vaikkei peruutuspeilistä ohjatakkaan, on välitilinpäätös joskus pohja uudelle kasvulle. Niin elämää kuin treenaamista on viimeaikoina sävyttänyt ääripäiden haku. Tasapainon järkytyksistä syntyy kenties vahvempi voimalinja? Nykyään jokainenhan osaa mennä ”out of comfort zone”, mutta mitä kun se sattuu oikeasti? Tuska harjoituksissa vähentää kipua kilpailuissa. Meneeköhän se elämässä yleensäkin näin? Kovempi pää, nopeammat jalat? Raudan maun suussa kestää kun on tunto mennyt?

Mua kiehtoo seurata kisoissa voittajia. Niitähän me kaikki seurataan. Halutaan sille paikalle. Mutta mistä ne syntyy? Jos homman voisi matkia, olisi kaikki podiumilla. Jos se olisi geeneissä, olisi voittaja aina sama. Jos se olisi luonne, kannattaisi meidän kaikkien keskittyä treenaamisessa lanttumaakarin palveluihin. Jos se olisi välineet, ruotsinsuomalainen sukunimi ja oikein ajoitetut optiot takaisivat paikan fame galleryssa. Jos se olisi onnea, voittaja vaihtuisi joka kerta.

Ei, se on mun mielestä elämän älykkyyttä. Fyysistä älykkyyttä ymmärtää rajallisten resurssien jakaminen mahdottoman tehtävän edessä siten, että viimeiset voiman rippeet ajoittuvat ratkaisevasti eri hetkeen kun pahimman kilpailijan. Henkistä älykkyyttä olla hieman liian narsisti ylittääkseen itsensä, mutta riittävästi realisti ymmärtääkseen lopullinen rajansa. Nämä kaksi yhteensä muodostavat sen kovien urheilusuoritusten ja elämän yleensäkin kovimman ylijumalan: motivaation.

Kun elämässä on motivaatiota, teot ennakoivat tunteita eikä toiste päin. Tavoitteet jäsentyvät osakokonaisuuksiksi jotka rakentavat isomman palapelin mihin koskaan uskoimme pystyvämme. Motivaatio on aitoa rakkautta sitä tavoitetta kohtaan minkä haluaa saavuttaa. Motivaatiota voi sparrata, mutta silti sitä ei voi näytellä. Kuinka monta fyysisesti meitä kovempia joukkueita olemmekaan jo nähneet kaatuvan tuonne soille, niille pitkille aamuyön maantien suorille, loputtomattomille nousuille harjanteisessa maastossa. Ryhdyt vihaamaan joukkuekaveriasi jos näet ettei hänellä ole todellista motivaatiota, unohdat oman tavoitteesi jos et siihen usko.

Nämä mä sanoisin Tamin sanoin on ne prinsiipit. On se paljon muutakin, mutta kun on nuo isot linjat selvitettynä omassa korvienvälisessä johtoryhmässä alkaa ne muut palaset loksahteleen paikalleen. Siksi on hyvä tehdä itselleen lähtiessä selväksi mitä tavoittelet ja miksi. Sitä kun miettii siellä kuravellissä voimat ja energiat täysin loppuneena ei tuu kuin keskeytys joka syö miestä ja naista lopun vuotta kuin lihansyöjä bakteeri. Ei, se pitää olla yksi sentence,yksi selkeä tavoite jonka haluaa tavoittaa. Yhdessä teamin kanssa.

Voin tunnustaa, että tästä harrastuksesta on jo tullut elämäntapa. Osa pientä tarinaa nimelta Harri Ruuska. Niin moni asia duunista ihmissuhteisiin kietoutuu tähän. Eikä voisi olla parempaa tavoitetta, parempaa liimaa yhdistämään nuo asiat yhteen. Vaikka se on jo vienyt monet kynnet jaloista, tuhannet tunnit vapaa-ajasta on se just se resepti joka on rakentanut sen psykofyysisen kokonaisuuden joka itse asiassa kaikin tavoin tuntuu nyt elävän elämän kulta-aikaa. Siksi kai sopivasti kirjoitankin tämän päivänä jolloin taas vanhenen yhden vuoden. Ensi kesän kisoissa vanhenenkin sitten joka kisassa yhden vuoden vielä lisää…

Enhän minä tätä sillä kirjoita, että me välttämättä tänä vuonna voitamme. Mutta sillä, että tahdon uskoa että elämän suuntaviivat on meidän omissa käsissä ja pitää vain tietää mitä tahtoo. Me tiedämme. Malja sille.

Ja tämä teksti on muuten omistetu työkaverilleni Petteri Lahtiselle joka on jo voittaja vaikka flunssastaan huolimatta lähti näyttämään flaameille mistä suomalainen maantiepyörä ruikkii... 

Pertsan hiihto

Heräsin aamulla pää kenossa. Nooh, jos Harri Kirvesniemi on kamppaillu pää kenossa maailmanmestaruuksista, niin miksei meitsi vois taistella Pertsan hiihdon kuntosarjan peräpään sijotuksista. Ei muuta ku ibusalia huiviin ja baanalle. Edessä oli siis 35 kilsaa vapaan tyylistä hiihtoa Kempeleen upeissa maastoissa alle 200 kilsan hiihtotreenillä. Ja pokaaleja lähdettiin tietty taas metsästämään, vaikka tekniikka oli aika hakusassa.

Lähtölaukaus pamahti ja koitin löytää sopivatahtisen letkajenkan. No sellanen 10 hengen epämääräinen jengi löytyikin yllättävän kivuttomasti. Nyt vaan sitten peesaillaan ja naatiskellaan - aattelin. Viiden kilsan hiihdon jälkeen yks typykkä alkoi hyytyä ja letka meni kahtia. Koitettiin siinä sitten vuorovedolla saaha veturi kiinni, mutta turhaan. Omalla vetovuorolla olin ihan nakit ja muussi, mutta koitin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Vähän väliä joku koitti saada karkulaiset kiinni ja matkanteko oli aikamoista nykimistä. Ja aina silloin meitsi oli yhtä ahtaalla ku toukka omenassa. Yhden mäen päällä näin pari hienoo tähtikuviookin ja noutaja kolkutteli jo oveen. Köysi alkoi kiristyä kaulassa. Tiesin kuitenkin olevani hyvä roikkuja, ja eihän musta muuhun ollutkaan. 

Koko loppumatkan odottelin jonkin sortin alamäkiä, että olisin päässy huilimaan, mut eihän niitä koskaan tullu tai sit en niitä vaan huomannu. Otin tavoitteeksi selviytyä aina seuraavalle ryyppypaikalle ja se tuntui toimivan muuten paitsi, että sain ottaa sen jälkeen aina letkan kiinni jäätyäni asumaan juomapaikalle. On henkisesti lamauttavaa ajatella jäljellä olevaa kokonaismatkaa, kun olet kieli vyön alla - carpe diem. Puolen välin jälkeen menin samaa tahtia kahden koukkupolven kanssa. Jos mä noilta otan pataan, on sama laittaa sukset naulaan ja naula arkkuun - mietiskelin. Loppua kohti pappamopoista alkoi loppua bensa ja pääsin ne kuittaamaan. Mitäs eivät juoneet riittävästi juomapaikoilla. Tuntuihan se vähän epäreilulta, kun olivat vetäneet melki koko matkan, mut ei niille voinu hävitäkään. 

Ehkä ekaa kertaa elämässäni mulla oli vehkeet kunnossa. Suksi huilasi paremmin kuin ikinä. Kahta tuntia lähdettiin tavoittelemaan, mutta loppuaika oli 1.49, kahdeksan minuuttia sarjan voittajaa perässä. Siitä iso kiitos myös Keltamäen Simolle, joka oli taikonut kapuloihin hyvät mömmöt. Jep, olen ulkoistanut voitelun. Tekniikasta ei ollut tietoakaan ja hiihto tuntui sähellykseltä, mutta ei voi valittaa. Meni sen verran hyvin, että pitää jatkossakin miettiä pää kenossa hiihtämistä. Oli ilo hiihdellä Kempeleen maastoissa. Varsinkin erämaiset suotaipaleet olivat mieltä kutittavia. Sauna hiihdon päälle maistui taivaalliselta. Ja päästiinhän sitä palkinnoillekin, kun onnetar arpoi Marttiinin kuksan ja voi-voiveitsen. Parhaalta tuntui kuitenkin kokea esikoisen ensimmäisen hiihtokisan fiilikset. Ja palkinnotkin miellyttivät lapsia. Baanat olivat paikka paikoin aika heikossa hapessa, joten siitä satikutia järjestäjille. Muutoin järjestelyt vaikuttivat toimivilta. Kisassa oli myös kiva tunnelma ja aitoa liikunnan riemua. Ensi vuonna uudelleen... Tuloksia

t. Hokkis