Klisee toimii

Täysikuu ja vuoden lyhin päivä

Mene mukavuusympyräsi ulkopuolelle ja löydät uutta itsellesi ja elämällesi. Konsultin bullshit bingon varmin tärppi, mutta taitaa se vain loppu pelissä toimia. Tällä kertaa niitä kuuluisia "uusia ärsykkeitä" haettiin Hokkasen kera Oulun Pyykösjärven jäältä, kolmekymmentä senttiä teroitettua terästä jalkojen alla.

Kaikki sai alkunsa joskus lokakuussa sen keväällä mainostetun Tosi Urheilijan, Marko Törmäsen vitt... pottuilusta joka maanantaisessa triathlon seuran kuntopiirissä. Olen tänä syksynä aika tunnollisesti kärsinyt nuo maanantait niin fyysisen kuin psyykkisen rasituksen osalta ja eräänlaiseksi tavaramerkiksi Markolle on muodostunut noissa sessioissa "tsempata" 1Lifea tasaisella ja äärimmäisen täsmäkohdistetulla naljailulla. Jostain Markolle on muodostunut vääristynyt käsitys siitä, että meidän teamissä piruilu yhdistettynä fyysiseen kärsimykseen olisi se ydin juttu. Tai no onhan se. Tällä kertaa osaksemme naljailussa heitettiin haaste osallistua Oulun Tarmon SM&kunto retkiluistelu tapahtumaan ja hakata Marko meidän teamin osalta viestinä 100 kilometrin matkalla. Herra on muuten sitten SM mestari tässä(kin) lajissa.

Lähtöviivalla todella kuivakoita lähtijöitä kun osa kuihtunut puolikkaaksi....

Viimeksi hokkarit meikäläisella on olleet jalassa 20 vuotta sitten, lukuunottamatta lyhyttä prologi osuutta Mäkisen Muddy-X:ssä muistaakseni 2010 jossa mentiin hetki retkiluistimilla (ns. eka kerta allekirjoittaneelle). Viimeiseen saakka suhtauduin haasteeseen ja koko tapahtumaan puolivaloilla, mutta niin vain Hottis sai taas houkuteltua tapahtuman lähtöviivalle 30 kilometrin kuntosarjan matkalle.Sen verran jostain maanraosta järkeä kaivettiin esille, että Markoa tai ketään muutakaan sammakkoreistä ei lähdetty haastamaan. Vuokraluikkarit alle (Matti oli ostanut omat edellisenä päivänä), lappu reiteen ja eikun baanalle.

Eka kiekka (kierrokset 5 kilsaa pitkiä) oli kuin pikkujouluista hoippumista himppeliin. Peesasin (yllätys?) Masaa, mutta pian eka kiekan vastatuuli pätkän jälkeen totesin että jään odotteleen tarjoilukärryjä tällä lennolla.Sääret huuteli hoosiannaa ja tuntui kuin olisin saanut pika penikoinnit kinttuihin. Oli pakko pysähtyä hetkeksi hieromaan kinttuja maalialueella ja hetken mietin kotiinpaluu lipun lunastamista. Mielikuva siitä naaman aukomisen määrästä mitä seuraavassa Markon prässissä saisin osakseni niin vetäjältä kuin teamikaverilta sai kuitenkin jatkamaan. Puolikiekkaa himmailin kahden vanhemman herrasmiehen perässä ja katselin kun Masa huiteli kierroksen toisessa päässä.

Tämä on tullut koettua niin monesti ennenkin urheilussa: ensin tuntuu että mikään ei toimi eikä kulje ja yhtäkkiä kohta löydätkin ihan uuden vaihteen päälle. Himmailu tuotti tulosta ja kolmannelle kiekalle tulikin ihan uutta virtaa. Kierrosajat tippui kerta kerralta ja muutama selkäkin tuli vastaan. Lirputtimet jalassa alkoi tuntua jo miltei ruumiinjatkeelta ja homma tuntui saavan jotain rytmitajuakin mukaan. Asiaan tietenkin kuului, että niin Mäkisen Seppo kuin Törmänenkin ohittivat ainakin kolme kertaa mutta Sepen kannustus toiseksi viimeiselle kiekalle "nousee, nousee" toi entistä enemmän tsemppiä. Tulkitsin tuon nimittäin, että Sepekin huomasi parantuneen vauhdin ja tietää, että meikäläisen kone lämpenee vasta kun osalla kylmenee.


Viimeisellä kiekalla hymyilytti, olin löytänyt taas uuden aluevaltauksen ja se armas mukavuusympyrän ulkoreuna tuntui just nyt taas niin tautisen hyvältä. Kuin kruunuksi maaliin tuloon vuoden lyhimmän päivän kruunasi auringon esiintulo ja maalissa olisin voinut halata kaikkia. Hieno laji ja kova treenimuoto. Ja voi sitä tunnetta kun pääsi taas lapun kanssa jotakin tekemään ja vielä teami kaverin kanssa.

Hottis oli yhtälailla pelkkää valkoista hammasriviä ja viisi minuuttia aikaisemmin maalissa. Muutenkin kaikki seitsemän kolmellekympille lähtenyttä oli loppujen lopuksi kymmenen minuutin sisällä lukuunottamatta ihan kärkeä joka veti ihan omat ajat. Kun lähtiessä vielä perään huudettiin ja paiskattiin mitali räpylään oli taas sellainen fiilis että tänään kannatti herätä ajoissa ja pukata itsensä kohti suurta tuntematonta. Suosittelen sekä lajia, että uuden kokemista kaikille omaan elämään.

Mitalikahvit talon puolesta, tontti lahjoituksia odotellessa.

KALEVAN JUTTU SU 22.12.2013!! http://www.kaleva.fi/urheilu/jarviluistelun-sm-kisat-kaytiin-pyykosjarvella-katso-kuvat/651690/

Täydellistä suudelmaa etsimässä ja Yhden elämän pituinen hinauspalvelu

Tiede sen on jo ajat sitten todennut, elämä on kaaoksen muodostama kokonaisuus jossa näennäisesti irralliset tapahtumat muodostavat lopulta loogisen kokonaisuuden. Sen vain usein huomaa vasta kun on välimatkaa, aikaa ja vastoinkäymisiä mittarissa riittävästi. Tämän seikkailuvuoden henkilökohtaiset ylä- ja alamäet kasaantuivat kauden lopuksi Kajaanin maisemiin maitohapon makuiseksi röykkiöksi joka itseltä olisi jäänyt auraamatta, mutta TuulenHalkojaHokkasen ja HinausPalveluValtasen serviicet olivat jälleen kerran onneksi lyhyellä lead timella tilattavissa ja osamaksulla maksettavissa.

YhdenElon kipparin SOME osasto on ollut astetta kroonisemmassa verbaali jäässä ja blogi aktiviteetit ovat olleet kääntäen verrannollisia kesän lämpötiloille. Tätä kautta ovat leimanneet yli 9 viikkoa pakotettua treenitaukoa (ja siis yli sata treenituntia vähemmän kuin edellisinä kausina) erinäisten ylirasitusten vuoksi, yllättävä urakehitys työelämässä joka vie kalenterista loputkin vapaat raot ja matkustamaan kolmella continentilla. Loppusyksystä kävi ilmeiseksi että elannokseni saan vedettäväkseni astetta isomman, noin kolmesataa yksilöä neljässä eri maassa sisältävän seikkailujoukkeen ja suhteeni urheiluun ja sen vaatimiin ajallisiin uhrauksiin meni hetkeksi uudelleen arviointiin. Tuon arviointiprosessin tuloksista hieman myöhemmin jutun lopussa.

Jotenkin erityisen henkilökohtaisesti tuo Virosta saakka haettu alaraajan ylimääräinen määräaikaishuolto sujautti päälle emotiaalisen stopparin jakaa kaikelle kansalle seikkailun ilosanomaakin ja vasta kun mutaan ja hikeen addiktoitunut kroppa pääsi takaisin korkeasykkeiseen korvaushoitoon joulukuun alussa pystyin taas aktivoitumaan niin tämän meidän oman rakkaan teamin kuin kollektiivisen mediankin suhteen.

Tällainen kattaus löytyi NUTS:n (https://www.facebook.com/nutsfi) astetta hullumman porukan pikkujouluista jossa eri sarjoissa sai jauhaa jalkaisin vapaalla tyylillä Kempeleen Köykkyrin 17% rinnettä 0-6 tuntia. Koska unohdin ilmoittautumisessa ilmoittaa osallistumissarjan, ystävällisesti Kaarteenahon Jouko laittoi tietenkin minut viiden hengen täydellisen-lobotomian porukkaan. Sain tahkottua rinnettä räntäsateessa vajaat 70 kertaa kärjen vetäessä miltei sata täyteen ja lopussa silmissä välkkyi valkoista ilman lumisadettakin. Keskisykkeet 82% maksimista kuusi tuntia ja illalla energian imeytymisongelmat tarkentuivat kunnon öljynvaihto vatsataudiksi, kaksi päivää tyhjennystä molemmista päistä nopeuttivat reippaasti loppun kauden diettiä.

Katsellen hieman enemmän taakse päin tätä kautta voin nyt vain todeta, että vanhat miehet ja niiden horinat osoittautuvat miltei aina oikeaksi ja se mikä ei taaskaan tappanut, vahvisti. Painovoimaa vasten polkeminen toimii taas ilman kipua ja hieman yllättävältä taholta tuli tämän toteamiseksi myös sopivan vahvasti seikkailuarominen kokeilu heinäkuun alussa. Oulun seikkailugenren Fabio ja grand old man Seppo Mäkinen oli nimittäin ottanut taas pikkaisen mukavuusympyrän ulkopuolelta projektin jonka tehtävänä ei ollut enempää eikä vähempää kuin vetää 500 kiloinen isoa fisua imitoiva taideteos euroopan pisintä vapaana virtaavaa jokea YLÄVIRTAAN.

Pojat lähtivät iloisina urakkaan Torniosta ja parin päivän peräsuolen venytyksen jälkeen totesivat Kukkolankosken jälkeen, että latvalahoa taitaa olla numeerisesti hiukka liian vähän kasaantuneena näihin karkeloihin. Mikä sen loogisempaa kuin soittaa allekirjoittaneelle ja niin ilmoittauduin palvelukseen jossain Karungin jokisuistoissa seuraavana herran päivänä.

Se mikä edessä oli tuleva, jää ilman pienintäkään liioittelua YhdenElämän miesmuistin ikimuistoiseksi tallenteeksi keikasta jossa neljätoista tuntia revittiin, uitiin, tartuttiin virran vietäväksi ja tarjottiin koko rahalla elämystä miltei satapäiselle yleisölle rannassa kun tuota möykkyä raahattiin yli kymmenen kilometrin pituisen miltei katkeamattoman koskivyöhykkeen läpi aina Yli-Tornion kosken niskan tasaisemmille vesille. Puolen yön aikaan käsittämättömän komeassa auringonlaskussa lauttaa rantaa kiinnittäessä yläfemmassa oli harvinaisen paljon ilmaa alla kun Sepen kanssa summaroitiin, että tämä ei jää viimeiseksi experimentaaliksi tällä kattauksella. Uutta onkin jo suunnitteilla ja sitä tarinaa ette halua missata tulevana talvena tässä blogissa… 

https://www.facebook.com/photo.php?v=10151693827153672

Eniten euforiaa herätti kuitenkin itsellä se, että kroppa toimi taas entiseen malliin eikä käpälä ryhtynyt mihinkään lakkoiluun vaikka seuraavina päivinä kroppa olikin kuin lihanuijalla hakattu.

Heinäkuussa lomat tarjosivat tilaisuuden palata takaisin lopullisesti seikkailu-urheilun genreen ja niinpä sain ensimmäisen viikon nuohota itä-kairan kopsakkaimmat maisemat niin jalkaisin kuin fillarilla. Mitkä sävärit tulikaan kun sain taas rääkätä tutun miehen mätisäkkiä ja vielä skenessä joka välillä sai tuntemaan olon kuin olisi maailman katolla. Lappi on kuin sallittu mieliala lääke miehelle ja kun sen yhdistää ruumiilliseen kuritukseen on kasassa paras booli tällä planeetan puoliskolla.

Kesäloma huipentui ”vartti” seikkailukisaan Aavasaksalla eli Nuuska Jotokseen joka viimeistään varmisti, että tässä ollaan taas takaisin geimeissä ja kroppa toimii taas kuin hihnaton Lynx. Kisa sinänsä meni vähän cruisailuksi sinänsä kelpo ensimmäisen päivän muistaakseni neljännestä tilasta kokonaiskisassa Ullan sairastuessa kisapäivien välisenä yönä kröhään ja kuumeeseen, mutta meillä oli Johanna kanssa todella hieno picnic päivä kierellen kaikki mahdolliset mäet ja vaarat noilla tienoilla ja tauluun saatiin ladattua loppujen lopuksi miltei 20 tuntia makoisaa seikkailusettiä. Mieleen jäivät harvinaisen pitkä melonta (5-6 tuntia) loppupuolesta upealla usvaisella joella ja käsittämättömässä leväjärvessä (Portimojärvi) josta sai todella etsiä kanavaa mistä pääsi jotenkuten melomalla rantaan seuraavan juoksuosuuden vaihtoon. Hieno ja mukavan rentotunnelmainen kisa jota voin suositella lämpimästi siksi ensimmäiseksi kokeilu reissuksi seikkailu-urheilun maailmaan.

Niin, se oma henkilökohtainen evoluutio prosessini tänä syksynä seikkailu-urheilun osalta: tämä kausi on kokonaisuutena ollut niin henkisesti kuin fyysisesti tuskainen. Kroppa on brakannut eikä pää ole aina ollut täysillä mukana tekemisessä. Siitä olen erityisesti tuntenut huonoa omatuntoa oman teamini osalta joka juuri tänä vuonna saavutti historiallisen kovan tason ja kokoonpanon. En ole pystynyt olemaan kipparin roolin arvoinen suorittaja kisoissa tai niiden ulkopuolella teamin tulevaisuutta rakentamassa.

Siinä missä vanhat armaat teamikaverini Matti ja AP ovat kehittyneet huimasti eteenpäin, itse en ole pysynyt enään junassa mukana. Tämä näkyi lopullisesti Kajaanin tuskaisessa kisassa ja ensimäisen kerran teamin historiassa meidän paras assetti, saumaton yhteistyö, horjui niin että sen kuulivat varmasti muutkin kisaan osallistuneet teamit. Tästä seurauksena teamin yhteistyö jäätyi loppukaudeksi kuin rock-bändeillä konsanaan ja olemme kaikki vetäneet hieman happea tästä yhtä elämää kokonaisvaltaisesti muuttavasta lajista. Tällä ”tauolla” sain kuitenkin itse huomata kuinka isoksi osaksi arkea ja omaa persoonaa tämä YksiElämä ja seikkailu-urheilu onkaan kasvanut.

Aluksi oli halu todistaa kykenevänsä johonkin mihin pieni osa väestöstä kykenee niin kuin viime vuoden blogi kirjoituksessa Rokuan kisan jälkeen totesin. Sitten kun sen saavutti, huomasi olevansa sisällä niin hienossa porukassa että syntyi halu olla mukana niissä kaikkein kiihkeimmissä taisteluissa kärjen tuntumassa. Ja sitten saikin huomata (jälleen kerran) kuinka rajallinen sitä onkaan. Alun omasta unelmasta kokeilla tätä lajia syntyi joukkue joka noteerataan ja joka kirjoittaa hienoja historian sivuja tämän genren taistelutantereilla. Itse vain huomasin yhtäkkiä olevani se heikoin lenkki tässä ketjussa. Sen verran egoa vanhemmat laittoivat tämän pojan DNA:han, että tuon tunnustaminen ei ole ollut se helpoin tie.

Silti huomaan uskovani edelleenkin unelmiin. Juuri nyt olen sattumien kautta saanut onnekseni todeta saavuttaneeni unelmiani niin työelämässä kuin urheilussa. Ja huomaan, että ne ovat kolikon kaksi puolta. Seikkailu-urheilu xtreme lajina ei vain rakentanut elämäni parhainta fyysikkaa vaan ennen kaikkea psyykkeen jonka nyt tiedän kestävän paljon haasteita. Astuminen kymmenien, satojen ihmisten eteen esiintymään jännittää samoin kuin starttipaukku maaliviivalla. Vaikeiden tilanteiden hallinta duunissa on paljolti samaa kuin tarpominen miljoonan hyttysen syöminä kainaloon asti vetisessä suossa yöllä. Koet samoja epätoivon ja riittämättömyyden tunteita neukkarissa kuin sen kymmenennen vaaran päällä. 

Ja silti:  sitä metallin makua suussa, silmissä ja korvien välissä tuikkivan väsymyksen tunnetta, tunnottomia jalkoja, turvonneita raajoja, tasan sataseen jumittunutta sykettä ja läpeensä hakattua kroppaa – sen kaiken voittaa yksi tunne yli muiden. Kun ymmärtää taas nujertaneensa tämä aluksi mahdottomalta tuntuneen matkan, ylittävänsä maaliviivan kymmenien tuntien jälkeen. ”Kuin taivasta suutelisi” - niin kuin Seppo Mäkinen sen kerran kisan palkintojenjaossa totesi. Sitä täydellistä suudelmaa niin elämässä kuin kisoissa haluan vielä hakea. Yhdessä tämä yhdessä elämässäni tärkeäksi muodostuneiden ystävien joukossa, oman teamini kanssa. 1Life jakaa elämyksiä niin jäsenilleen kuin kanssa kilpailijoillekin jatkossakin.

10th Muddy-X, Korkalovaara, Muhos

Illan ensimmäinen muuttuva tekijä ja ennakkosuunnitelmista poikkeava reitinvalinta tuli eteen kaupungista ulos ajaessa, kun valtatie 22 oli Raksilassa poikki. Uukkari, Raksilan läpi (moni muukin yritti), Rautasillalle ja pohjois-puolen tietä kohti Muhosta. Tämä aiheutti poikkeaman suunnitellusta aikataulusta. Kisapaikalla karttaan piti piirtää rastit ja numerot. No, eihän ne kaikki hopussa ihan oikein kartalle siirtyneet. Reitin piirtämisen jouduin jättämään kesken, kun oli startin aika.

Kartalle pääsyn ja ajorytmin löytämiseksi aloitin keräilyn muutamalla helpohkon oloisella rastilla lähellä starttia. Pienestä sekoilusta huolimatta homma lähti ihan hyvin käyntiin (21, 18, 19, 22) ja muutaman rastin jälkeen sain tavoitteeni mukaisesti ajaa yksin omaa tahtia ja keskittyä omaan suunnistamiseen.

Ensimmäinen isompien pisteiden rasti (61) oli Repokankaalla voimalinjan tolpassa. Tästä alkoi mukava, kostea, pimeä taival. Vetta kenkään ja rapaa silmään. Meno oli mutaista ja tahmeaa. Tielläkään nopeus ei juuri kasvanut. Rastin 81 laavu sattui lampun keilaan vähän tuurillakin. Rasti Oulujoen rannasta (71), takaisin ylös ja tielle ja mutka suolla (51). Pällin ja Pyhäkosken välissä oli mukavia polku pätkiä. Nuo polut pitää joskus ajaa eestaas ja uudestaan valoisalla ja kuivalla kelillä.

Kirkkopolkua länteen ajaessa huomasin ensimmäisen kiireen aiheuttaman mokan. Rastilta puuttui numero. Rastia lähestyessä jouduin monta kertaa pysähtymään ja paikantamaan itseäni kartalta. Kisaa oli takana vajaa pari tuntia, joten väsyminen ei vielä sopinut aikatauluun. Rastimääritteistä päättelyn ja vastaantulevalta kisaajalta varmistamisen jälkeen leimasin sen kohtaan 61. Tässä oli ensimmäinen (ja ainoa suunniteltu) pitempi jalkautuminen. Näillä main uumoilin vielä ehtiväni kerätä kaikki rastit. Kuinka väärässä olinkaan.

Aika tarkkaan kahden tunnin kohdalla karttaan piirtämäni reitti loppui ja juurikin samalla hetkellä lampusta loppui akku. Ison akun piti kestää koko kisa. En ollutkaan ladannut sitä viimeisen lenkin jälkeen. Nämä kaksi muuttujaa mursivat rautaisen keskittymiseni ja alkoi päätön sekoilu. Seuraavaa rastia kohti mennessäni totesin (virheellisesti) olevani väärällä polulla ja palasin takaisin. Tämän rastin numeron olin kirjoittanut karttaan väärin ja numeroa vastaavaa määritettä ei löytynyt millään. Puhalsin pelin poikki ja päätin hakea toisen rastin (27) ja palata hukassa olevan pariin sen jälkeen. No löytyihän sekin (28). Vieressä olin juuri käynyt kääntymässä.

Vara-akun kesto kisan loppuun asti epäilytti ja yritin ajaa vähemmällä valolla aina kun pystyin. Tein piston rastille 26 ja suunnistin kohti jo kartalla hankalalta vaikuttavaa rastia 31. Rasti oli polun ja ojan risteyksessä ja yritin ajaa rastille polkua pitkin. Polun päätä ei ikinä löytynyt. Kaahailin ympäriinsä ja ylös ja alas suunnasta juuri välittämättä. Kirosin ja häpesin GPS-seurantaa. Taas peli poikki ja uusi lähestyminen. Päätin ottaa rastin jalan ojaa pitkin. Ulla oli tekemässä samaa ratkaisua ja ajeltiinkin tovi porukalla.

Autiotalolle (25) ja sieltä gof-kentälle. Yritin karistaa Ullan ja Markon kannoiltani ja suunnistaa itsekseni, mutta tiputin kartan, jouduin palaaman takaisin ja taas oltiin porukalla leimamassa (32). Lopussa yritin välillä ajaa reippaammin ja suunnistaa itse. Rastivälit olivat niin lyhkäisiä (16, 15, 14, 11, 12), että minun pysähtyessä lukemaan karttaa, Ulla ja Marko taitavampina ajoivat minut kiinni.

Korkalovaarasta löytyi yllättävän komeita mäkiä. Pitävät kuulemma latuja hyvässä kunnossa. Pitää käydä testaamassa ensi talvena. Viimeiselle rastille (13) teimme porukalla hyvän reitinvalinnan ja oikaisimme pyörät olalla mäen yli ja suon poikki lähes suoraan rastille.

Pyörä ja kuski olivat maalissa todella likaisia. Mutta onnellisia. Ainakin kuski. Kaksi rastia jäi loppupuoliskon sekoilun takia käymättä, mutta olipa opettavainen keikka. Huolelliset valmistelut ja tarkempaa kartan seuraamista ensi kerralla.

Kiitos Jussille hyvästä ja kovasta duunista!

Sekoilua voi seurata: http://www.tulospalvelu.fi/gps/20131101mx10/

Ensimmäinen Ultrani, Vaarojen maraton 86km- "Valmistautumatta vaaroille"

Viime vuonna lokakuussa juoksin Kolilla Vaarojen maratonin 43km matkan jo toistamiseen ja silloin jäi kytemään ajatus, että seuraavana vuonna juoksen Ultran 86km. Treenaamisen piti alkaa heti lumien sulattua, mutta juoksulenkit olivat ja pysyivät lyhyinä hyvistä suunnitelmista huolimatta. Maastossa juoksin n. 20km viikossa kahdessa erässä, enimmäkseen kartta kädessä. Pitkät lenkit tein maastopyörällä. Kesäkuussa piti sitten päättää kummalle matkalle osallistun 86km vai 43km? Siinä vaiheessa oli selvää, että juoksukilometrejä oli kertynyt ihan liian vähän, siitä huolimatta laitoin ilmon 86km matkalle.

Loppukesä meni seikkailukisoja kolutessa, Geopark Challenge, Aavasaksan Jotos ja Lost in Kajaani ja elokuussa 2 päivää Tunturisuunnistuksessa Saariselällä. Kisoja oli niin sopivasti muutaman viikon välein, etten ehtinyt juurikaan harjoittelemaan tulevaa Ultraa varten. Kisapäivä koitti ihan liian nopeasti, vähäisien juoksumäärien vuoksi asetin itselleni tavoitteeksi selviytyä maaliin. Hieman ennen lähtöä mietin niitä kaikkia tekosyitä miksi en ollut harjoitellut enemmän..

Ensimmäiset 10km oli alkulämmittelyä, etenin rauhallisesti, alamäet rullasin vauhdikkaasti. 10km kohdalla huomasin kengännauhojen olevan liian löysällä, jalat liikkuivat kengässä tehden rakkoa jalkaan. Olin pitkään juossut jonon keulassa, enkä malttanut siirtyä syrjään nauhoja kiristämään. Vasta Kiviniemen tilalla juomapisteellä kiristin nauhat ja niinhän siinä sitten kävi, että rakot päkiöissä ja pikkuvarpaassa vaivasivat kisan puoliväliin asti. Ensimmäisen kierroksen Ryläyksen jälkeisissä alamäissä alkoi etureidet kramppaamaan. Olin juostessa napannut suuhuni liian vähän energiaa, yritin ladata PowerBarin geeliä poskeen, merisuolaa ja juomaa päälle. Näillä mentiin matkan puoliväliin.

Puolimatkan huoltopisteessä vaatteita vaihtaessa ja rakkoja paikkoessa fiilikset olivat hyvät, mutta jalat kapinoivat vastaan. Hotelli vieressä ja lämmin sauna houkuttivat ihan vietävästi. Viereen istahti teemikaveri Ulla, jonka kanssa pohdittiin kisan jatkamista. Viereen istahti muitakin ultraajia, jotka pikaisesti tankkasivat ja jatkoivat matkaa. Söin järjestäjän tarjoamaa keittoa ja otin särkylääkettä jälkiruuaksi. Sain muilta kisaajilta kannustusta, sanoivat, että kyllä minut noudetaan väliltä pois, jos en jaksa maaliin. No miehän sitten päätin jatkaa.

45 minuuttia taukopaikalla oli kuitenkin jäätävää jaloille.Kierroksen alussa jalat tuntuivat raskailta ja kömpelöiltä, olin varmaan huvittava näky "juostessani" mäkeä alaspäin. Rentous oli kaukana. Mutta sinnikkäästi juoksin eteenpäin ja jalat sitten lämpesivätkin ja toisen kierroksen ensimmäiset 10km kulkivat rauhallisesti juosten. Jalassa olivat nyt Inov roclite-maastojuoksukengät, jotka sopivat hyvin epätasaiselle alustalle. Siitä eteenpäin jatkoin matkaa vaihtelevasti kävellen ja juosten. Muutama selkä tuli vastaan. Pysähdyin juttelemaan hetkeksi ja jatkoin matkaa.

Ennen Ryläystä puhuttelin yhden uupuneen nuoren juoksijamiehen mukaani polun varrelta. Pimeässä, pienessä tihkusateessa matka eteni otsalampun valossa reippaasti askeltaen, yritin välillä juosta, mutta en vaan pystynyt. Energiat olivat vähissä, kuvotti ja oksetti, olin ottanut matkan aikana ihan liian vähän purtavaa. Taskut olivat täynnä BowerBarin geelejä ja patukoita, mutta ne eivät vaan maistuneet. Onneksi juomapussissa oli urheilujuomaa, sen ja merisuolan avulla selvisin maaliin. Kiitoksia myös Joensuun suunnalle Sanna-Marialle joka jaksoi tsempata mua viimeiset 15km.

Viimeinen 2km nousu maaliin jää mieleen pitkäksi aikaa. Aikaa kului matkalla lähes 14 tuntia ja voi sitä onnen tunnetta, kun aloin lähestymään maalia. Ne viimeiset nousut eivät tuntuneet enään jaloissa, fiilikset olivat niin huikeat. Selvisin matkasta, kaikista vaikeuksista huolimatta. Maalissa henki salpautui ja olin liikuttunut, ystävät olivat vastassa onnittelemassa. Kerran elämässä tällaista kokee.

Tankkaaminen ennen  kisaa onnistui hyvin, mutta itse kisan aikana söin kulutukseen nähden ihan liian vähän energiaa. Vähäisten juoksukilometrien vuoksi olin fyysisesti kovilla suorituksen aikana. Toipuminen jatkuu edelleen. Kiitos järjestäjille hienosti järjestetystä kisasta. Ensvuonna ehdottamasti uudestaan, mutta nyt lupaan ihan oikeasti harjoitella.

Teksti: Johanna

Kolin Vaarojen Maraton 86km

Kuulin etäisesti auton töötin ja huomasin muiden juoksijoiden lähtevän liikkeelle. Itse seisoskelin tässä vaiheessa selin lähtöviivaan etsien tuttuja lähtöporukasta. Ympäri ja matkaan. Heti ensi metreillä kävi selväksi päivän juoni. NUTS-veli Eppu antoi kyynärpäätä kylkeen ja änkesi oikealta ohi. ”Meillä on 86km aikaa selvittää tämä” –totesin ja juoksin perään. Koko 86km tuo välien selvittely kestikin. Eikä selvinnyt. Maaliin tulimme sopuisasti käsi kädessä.

Eppu malttoi mielensä ja luotti minun tunnetusti järkevään alkuvauhtiin. Kerroin vasta 20km kohdalla olevani liikkeellä ”tulos tai ulos”-taktiikalla. Taktiikan valinnasta saimmekin maksaa päivän kuluessa, mutta niin olin suunnitellutkin.

Tämä oli minulle viides kerta peräkkäin Kolin tuplamatkalla. Ei pitänyt edes lähteä. Ilmoittautuminen oli ollut auki 4,5h, kun paine sosiaalisessa mediassa pakotti laittamaan ilmon sisään. Jotain piristystä keikkaan piti keksiä. Kesä oli erittäin rikkonainen jomotusten, kolotusten, saunarempan ja motivaatiopulan vuoksi. Kunto ei ollut ainakaan parempi kuin viime vuonna. Ajattelin siis lähteä riskillä parantamaan viimevuotista ennätysaikaani. 

Varustusta ei juuri voinut keventää, miehessäkin pari kiloa ylimääräistä, joten päätin keventää mukana kannettavan nesteen määrää. Jätin juomapussin repusta pois ja luotin yhden pullon riittävän. Riittihän se, kun kummallakin kierroksellä täydensin Ryläyksen jälkeisissä purossa. ”Lähteen vesi ei juomakelpoista” julisti kyltti, mutta hyvältä maistui ja sisällä pysyi. Veteen lisäsin elektrolyyttitabletteja ja energiat nautin Powerbarin geelien muodossa. Suolatabuja popsin muutamia juomapisteillä.

Startissa lämpötila oli +4 ja tuuli kovaa. Päätin pitkän pohdiskelun jälkeen laittaa takin päälle alkumatkaksi. Haglöfsin Shield Comp Hood painaa vajaa 100g, joten suuri taakka se ei olisi. Lähinnä otin takin mukaan mahdollisen katkeamisen varalta. Olisi huomattavasti mukavampi odottaa autokyytiä itsesäälin lisäksi takkiin kääriytyneenä. Takki meni reppuun reilun puolen tunnin hölkän jälkeen. Sortsit, t-paita, kisahanskat, luottolippis ja irtohihat riittivät mainosti. Irtohihat. Nuo rakkaan puolisoni eniten pilkkaamat urheiluvarusteeni. Luulisi naisen tajuavan niiden ylivertaisuuden. Lyhythihainen vai pitkä hihainen? Ratkaisu: lyhythihainen ja irtohihat.

Oli todella hienoa jakaa raskas päivä kokonaan hyvän kaverin kanssa. Tuuriahan se on, että päivän kunto on noin tarkkaan sama. Vuorovedoin tahkosimme, valitimme ja kirosimme harrastusvalintaamme. Juttua riitti koko matkalle, mutta taso oli huono. Ei kelvannut seura muille. Joko ottivat spurtin ja katosivat horisonttiin tai jättäytyivät suosiolla taakse. Kilvanjuoksuun en kyennyt, vaan keskityin hoitamaan itseni maaliin.

Toisella kierroksella Ryläyksen osuus oli todella raskas. Matka ei tuntunut etenevän yhtään. Pari tuntia ennen maalia aloin laskeskella mahdollisuuksia uusiin ennätyksiin. Jotenkin maalin läheisyys antoi lisää virtaa ja loppumatka sujui kohtuu joutuisasti ja ennätys parani 12min aikaan 10h37min. 

Tämän vuoden kisan taso oli todella kova. Reittiennätyksiä rikottiin joka matkalla ja oma sijoitus tippui ajan parannuksesta huolimatta kymmenen pykälää ollen nyt 20. Hetken maaliin tulon jälkeen kykenin olemaan oikein tyytyväinen, vaikka matkalla hyvältä juuri hetkeäkään tuntunut.

Kolin kisa oli taas totuttuun tapaan todella hyvin järjestetty. Parasta kisassa on kisailijoiden välinen hyvä tunnelma ja kannustaminen. Ehkä taas joskus, mutta ei ensi vuonna. Ei varmasti..

Kiinnostaako polku-ultrailu ja muu järkevä puuhastelu hyvässä seurassa? Tsekkaa www.nuts.fi

Lost in Kajaani - Voitto kotiin!

Lähtövirittelyä. (Vaarojen valokuvaajat)

Minut on juuri irtisanottu hoitamasta paloaseman hevosen viransijaisuutta. Syykin on selvä, sillä virtsan ja ulosteen määrä on vähentynyt merkittävästi, niin ne ainakin väittivät. Tämä taas johtuu siitä, että palautuminen Lost in Kajaani - seikkailukisasta on pikku hiljaa hoidettu. Eihän siihen mennytkään kuin kolmisen viikkoa. No jos totta puhutaan, aineenvaihdunnan osalta palautuminen tapahtui alle viikossa, mutta esim. hermoston suhteen siinä meni paljon pitempään.

Artsi, Jussi ja Ulla lähtötunnelmissa.

Harde, Hotti ja Apsi kakat housussa.

Jos viime vuoden kisan jälkeen toivoimme, että maa olisi meidät niellyt, niin tämän vuoden kisa oli tiimille menestys. Team 1Life Special Bike otti sekasarjassa ylivoimaisen voiton ja kovatasoisessa miesten sarjassakin tuli 5. sija.  Mieltä lämmitti myös muiden oululaisten joukkueiden hieno menestys, sillä esim. Free adventure otti miesten sarjan voiton ja Passion adventure voitti naisten sarjan niukasti ennen Johanna Yrjänheikin joukkuetta. Oululaisten joukkueiden menestys ei ole sattumaa, sillä täällä on jo vuosia tehty hyvää työtä seikkailu-urheilun eteen. Erityisesti Mäkisen Seppo ja Grekelän Heikki ovat ansiokkaasti innostaneet seikkailemaan ja liikkumaan järjestämällä upeita kisoja.  Tulokset

Artsi ja Spessu. (Vaarojen valokuvaajat)

Ulla painaa. (Vaarojen valokuvaajat)

Artsi iskee. (Vaarojen valokuvaajat)

Prologin rasteilla oli ryysistä (Kuva: Tuulia Miettinen)

Kisa käynnistyi vauhdikkaalla prologilla, jossa ensin haettiin rasteja juosten ja sitten pyöräillen. Prologin jälkeen lähdimme kärjen tuntumassa pitkälle pyöräosuudelle, jonka aikana oli mukavia tehtävärasteja. Välillä etsimme sählypalloja hiekasta, heitimme kahvakuulaa, uimme uimapatjoilla kylmässä ja luonnontilaisessa joessa, kannoimme painavia hiekkaämpäreitä ja hiihdimme tandemhiihtoa. Päivän loppuun mahtui myös yksi mukava tetsausosuus, jossa kannoimme pyöriä lepikossa. Vaikka loppua kohti vauhtimme hieman hyytyi, olimme päivän päätteeksi aivan kärjen kannoilla, sijalla 5.

Apsi ja kahvakuula (Kuva: Tuulia Miettinen)

Harden lempilaji. (Vaarojen valokuvaajat)

Tuohon suuntaan... (Vaarojen valokuvaajat)

Sujuu kuin tanssi. (Vaarojen valokuvaajat)

Toiseen päivään lähdettiin ottamaan kärkeä kiinni reippaalla pyöräosuudella. Heti osuuden aluksi päästiin suunnistamaan joen tuntumaan, jossa oli upeita pitkulaisia saaria. Tämä rasti oli ehdottomasti kisan hienointa antia. Kasteltuamme kengät ja vähän ehkä muutakin, jatkettiin matkaa. Varsin pian huomattiin, että kaikilla tiimin jäsenillä ei ollut paras päivänsä, joten otettiin hinausnaru käyttöön. Vaikka perävaunun vetäminen tavallaan hieman nopeutti meitä, ero kärkeen kasvoi edelleen. Päivän aikana oli jälleen mukavia tehtävärasteja, jotka olivat kivoja välipaloja polkemisen lomaan. Mukaan mahtui mm. melontaa, juoksua raviradalla, käyräsuunnistusta ja ammuntaa. Päivän lopussa oli myös metka jalan suoritettava suunnistustehtävä, johon kuului mm. nokkeluustestejä, simulaattorisuunnistusta, laskeutumista, esterataa ja uimista. Ennen maalia päästiin vielä vetämään kunniakierros yleisurheilukentällä ja tietty vesiesteen kera.

              

                           Free adventuren vauhdissa ravihevosetkin voisivat jäädä toiseksi. (Kuva: Tuulia Miettinen)

Esteradan tuskaa (Kuva: Tuulia Miettinen)

Aah, kohta päästään uimaan... (Kuva: Tuulia Miettinen)

Apsi vauhdissa. (Vaarojen valokuvaajat)

Voittajien ilmeitä. (Kuva: Tuulia Miettinen)

Kaiken kaikkiaan kisa oli hieno kokemus. Se oli erittäin hyvin järjestetty ja myös osoitus Kajaanilaisen yhteistyön toimivuudesta. Tehtävärastit olivat opiskelijoiden kehittämiä. Tehtävärastit olivat myös hieno lisämauste kisaan. Ja vaikka välillä tuli sakkoja, sakot kärsittiin heti, joten kaikki olivat hyvin selvillä sijoituksista, eikä lopputulostenkaan laskeminen tuottanut ongelmia. Tämä kilpailu osoitti myös sen, että seikkailu-urheilun suosio on kovassa kasvussa - mukana oli kaiken kaikkiaan kaikkia sarjat mukaan lukien lähes 100 joukkuetta! Vaikuttaisi siltä, että kansa on yhä enemmän kiinnostunut luonnossa tehtävästä monipuolisesta liikunnasta. Ja kun saa liikkua vielä hyvässä porukassa ja jakaa fiiliksiä muiden kanssa, mikäs sen mukavampaa. Kajaanin kisa on tullut jäädäkseen...