Ylläs 7summits ja tunturin kaipuu

Kisaa edeltävän päivän tunnelmia.

Ylläs ja 7summits herätti tiimin sekkailijoissa vaihtelevia tunteita. On se vaan niin kunnioitusta herättävä setti kun kisassa kertyy yli 3000 nousumetriä, matkaa 65 kilometriä ja matka taitetaan murtsikkasuksilla. Ja ne laskut, voi herran jestas kun pukkaa 15 vuotta vanhoilla kapuloilla valmiiksi pyöristyneillä kanteilla. Olisiko siinä jo seikkailun aineksia? Sitten vielä mentaali puoli kuinka keskittyä nousu ja lasku kerrallaan kun tietää että ylös nousee aina helposti, mutta laskut voi olla kaikkea jään, lumen ja kivikon väliltä. Tunturin kaipuu on tiimin jäsenillä silti ylitse pääsemätön ja siihen oli jälleen vastattava.

Meidän tiimistä kisassa oli mukana Janne ja Artsi, joten viime vuoden 7summitista oli kerätty jo kosolti kokemusta. Tähän nojaten varusteita pakattiin minimaalisesti, johon toki liittyy aina omat riskinsä. Lumikengät jätettiin pois, joten nousut toteutetaan pelkillä nousukarvoilla (paikoin myös laskutkin). Vaihtovaatteet minimiin ja juomarakko reppuun. Juomarakko olikin sitten lopun viimein huono idea liki kymmenen asteen pakkasessa. Varusteiden pakkauksessa oli vielä tiimille perinteistä sähellystä kun kisajännän vaikutuksesta ei järjestäjän gepsiä ja emittiä löytyny mistään.  Niitä haettiin kämpiltä tuntikaupalla ja löytyi lopulta paikasta josta oltiin jo useampaan kertaan kateltu. Hyvältä vaikuttaa, joten ootellaampa mitä kisa tuo sählääjille tullessaan.

Ylläs-Kesänki reitinvalintaa.

Kisa lähti parvaljakolla hyvin liikenteeseen ja reitiksi valittiin ylläksen nousu vasemman kautta kurun pohjaa pitkin. Oululaiset Kovat pojat seurasivat perässä, muiden lähtiessä päärinnettä kohti. Rinteeseen nousukarvat paikoilleen ja Ylläksen päällä leimaus kuudentena tiiminä. Hyvin lähti kisa rullaamaan ja pikaisesti lähdettiin laskemaan kohti Keskinenlakia. Ylläksen päällä oli niin lävitse tunkeva tuuli että sinne ei halunnu jäädä kauaksi aikaa ihmettelemään. En tiedä oliko muilla tiimeillä Keskisenlaen kunnosta parempaa tietoa kun oli haastava paikka jäätikön ja kivien peittäessä tunturin rinteet. Äijien mentävä väylä kuitenkin löytyi ja rinteestä selvittiin kuin selvittiinkin reisien ollessa umpi hapoilla. Pidetäämpä pikainen juomatauko suorituksen kunniaksi ja mitä mitä, molemmilla juomaleilin suuttimet jäässä. Hetken aikaa raavittiin päätä ja käytettiin paikallisia voimasanoja hyödyksi, ei auttanu vaan täytyi jatkaa matkaa. Tästä Pirunkurun nousu kävelemällä kohti Kesängin leimausta. Haastavaa oli Kesängin huipulla hiihtäminen jäisen pinnan ja lumi dyynien vaihdellessa. Tuntui vielä että Ylläksen sivutuuli jäi seuraamaan tiimin jäseniä ja huipulla oltiin kuin kaksi jääpatsasta hampaat kalisten. Ei auttanut kuin suunnata pikku nättiä steppausta rinnettä alas ottaen takapuoli jarrutuksella paikoin vauhdit pois. Yhtään kiveä ei sattunu kummankaan kohdalle, onneks...

Kesänki-Lainio.

Lainion huiputukseen aseteltiin nousukarvoja kun Kovat pojat pyrähti samoille huudeille. Ajateltiin että oltiin heistä paljonkin jäljessä, mutta selvisi että olivat valinneet haastavan laskureitin Kesängiltä. Tästä lähdettiin jonona puuterilumessa kahlaamaa. Oli aivan mahtava läpsytellä syvässä hangessa kun murtsikoillakin oli riittävästi kantoa. Nousun aikana alkoi janokin yltymään, mutta juotavaa ei saatu vieläkään leilista irti. Alettiin kovasti odottamaan seuraavan tunturin alla olevaa Kotamajan kotaa. Tähän tarvittiin vielä kuitenkin vielä 350 metriä nousua ja toinen mokoma alas ennen seuraava kahvilaa. Lainion päällä elämä alkoi hymyilemään auringon paistaessa ja maisemien ollessa parhaat mitä voisi toivoa. Tästä pommilla alas, ja… Eiku jätettiinkin nousukarvat suksiin kun oli muilla niin hurjan näköistä menoa. Loivin liikkein kohti mainitsemaamme kotaa ja munkkia mehun kera. Laskun jälkeen riitti vielä hupia kerrakseen kun Arto oli haudannu laskun aikana toisen sauvan somman hankeen. Ei ollu enää kuin tikku jäljellä ja tuumasi että päättipä tehdä kisan helpoksi. Onneks mukana oli sentään 150 senttinen teleskooppisauva, jolla matkan teosta tulee taatusti hauskaa J.

Lainio-Pyhätunturi.

Kodalle päästessä oltiin suoriuduttu kisasta odotuksia nopeammin ja kota olikin yllätykseksemme vielä kiinni. Onneksi Kovat pojat täräytti taas perästä paikalle ja tarjosivat kisakavereilla kokikset. Kiitoksia Juuso ja Iikka avusta! Kokiksen voimalla kodalta lähdettiin huiputtamaan Pyhätunturia ja sukellettiin puuterilumen sekaan. Ei voi riittävästi ylistää fiilistä kun pehmeässä lumessa pääsee kahlaamaan. Tätä tullaan ehdottomasti ihastelemaan myöhemmin ajan kanssa. Pyhätunturin päällä leimattiin kisakavereiden kanssa samaan aikaan ja lähdettiin laskettelemaan rinnettä alas. Puuterilumessa murtsikkasuksi ei pelannutkaan kuin ajatus ja rinnettä tultiinkin lähinnä pyllymäkeä alas. Muutaman könyämisen jälkeen kisakaveritkin hävisivät näkyvistä ja Arton kans jatkettiin omia reittejä. Löydettiinkin hyvä lapin ukon väylä kohti Aakenuksen alamaastoa ja lipsuteltiin loppuun asti nousukarvoilla. Raskasta oli mutta Aakenuksen nousussa karvoja kuitenkin tarvitaan. Keli kerkesi myös sen verran lämpenemään että juoma alkoi vihdoin virtaamaan ja ”letkua” imettiinkin hetken aikaa posket lommolla! Kärki tuli myös ennen Aakenusta vastaan ja tässä vaiheessa pystyi arvioimaan millä sijoilla oltiin menossa.

Aakenukselle tehtiin matkaa melkein tunnin verran ja ennen huippua ehdittiin tekemään katastrofaalinen virhe kun otettiin karvat pois liian aikaisin. Nousua oli vielä kaksi kilometriä jäljellä kun Janne muisti että loppu olisi lähes tasaista läpsyttelyä. Lieneekö viime vuotinen sumu vaikuttanut muistijälkeen vai oliko äijä itse silloin niin sumussa, ettei tiennyt mentiinkö ylös vai alaspäin. Nyt parivaljakolla teki tiukkaa selvitä rastipisteelle asti. Arto muisteli aiemmin ilmoille päässeitä voimasanoja, mutta ei niistä taaskaan ollut apua J. Loppunousun aikana iski päälle vielä niin paha hyde että mietittiin miten tästä nostetaan nokka maaliin asti. Alastulo tähän päälle ja laskun aikana happoreidet löysikin itsensä moneen otteeseen asennoista joihin aikuisen miehen ei pitäisi taipuakaan. Aakenus laskettiin alas kuitenkin ilman Aslakin apua ja loput kilometrit Kotamajalle hiihdettiin viimeisillä voimilla. Arto oli aivan hydessä kun lyhyt ja niin rakas apusauva jäi isolle äijälle hieman lyhyeksi. Vetonaruakaan ei ollu käytettävissä, joten kaveri piti hiihdättää taukopaikalle henkisellä vedolla.

Aakenukselle nousu ja kisan tilanne.

Kukas-Kuer reitinvalintaa.

Kotamajalla vedettiin kaksin käsin munkkia ja kokista naamaan jolloin pari valjakko heräsi koomasta uskomattomasti henkiin. Hinattiin ittemme näillä voimilla Kukaksen huipulle Kovien poikien hiillostaessa edelleen muutaman minuutin perässä. Kisasta taisi tulla Oulun paikalliskamppailu ja samat oli kisakaverit viime vuonnakin. Joko Kovilla pojilla on tänä vuonna parempi loppukiri tai sitte niistetään ne vielä kertaalleen. Seuraavaksi puoteltiin aura asennossa alas Kukakselta, jota ei normi päivänä tekis ikinä. Tänään se oli kuitenkin ainoa mahdollisuus selvitä hengissä alas. Laskun jälkeen suorinta reittiä Äkäslompolon kautta kohti viimeistä huiputusta ja niin ihanaa Kuertunturia. Kuerille päätettiin kiivetä ”juoksemalla” jalan painaessa jotain tonnin ja kahden väliltä. Nousu oli jumalattoman raskas, mutta jalkasin nouseminen oli lopulta hyvä ratkaisu. Arto oli ehtinyt jo hyvän aikaa aiemmin tyhjentää omat juomansa ja ei auttanut kun turvautua Jannen juomiin. Siinä ne isot miehet seisoskeli hetken lähekkäin ja kisakumppaneille tarjottiin roppakaupalla hauskaa. Mitä sitä ei loistavan kisakaverin puolesta olisi valmis tekemään J. Kuerin päällä todettiin kisakumppaneiden oleva noin viiden minuutin takaa-ajo asemissa. Kramppailevilla jaloilla ei auttanut kuin hölkytellä tiukkaa tahtia alas. Lopun loivalla osuudella Artolla palasi veri hetkeksi vinttikomeroon ja ehdotti että lasketaan loppupolku suksilla alas. Aivan loistava idea kun minulla ei vastaavaa olisi tullut mieleenkään. Nyt vedettiin tiukka lasku ja säästettiin lopun viimein tärkeitä minuutteja.

Loppukiri maaliin.

Viimeiseen nousuun toteutettiin samaa strategiaa kuin viime vuonna ja oikaistiin pyörätien kautta. Hiihtämällä ei oltais viimeisestä jyrkänteestä selvitty, joten ei muuta kuin lompsimaan monot jalassa viimeiset kilometrit. Arto olisi pukannut nousun suksilla, mutta Janne halusi säästellä suksia, joissa ei kyllä mitään säästeltävää olisi ollutkaan. Haastavaa kun loppu pätkän aikana ei tiennyt kuinka tiukkaa kisaa oikeasti käytiin Kovien poikien kanssa. Onneksi viimeisen nousun aikana nähtiin takana hiihtäviä hahmoja, johon päätettiin reagoida nopeasti ja pukata maaliin suksilla. Hahmot eivät olleet Kovien poikien parivaljakko vaan heillä oli oma kiri viritetty hiihtoladun kautta. Lopun pyristelyn avustuksella oltiin lopulta kuudensia noin minuutin erolla Kovien poikien joukkueeseen. On se Juuso ja Iikka vain kovia äijiä kun pukkasivat vielä jyrkimmän reitin kautta aivan hirveetä vauhtia. Hatun noston arvoinen suoritus!

  

Meidän tiimillä kisa meni niin hyvin kuin tällä hetkellä pystytään suoriutumaan. Suoriuduttiin 65 kilometristä ja 3000 nousumetristä 8,5 tuntiin, joka ylitti kaikki odotukset. 7summits tarjosi tänäkin vuonna juuri sen mitä täältä tultiin kauhun sekaisin tuntein hakemaan. Kisassa riitti uusia haasteita ja tämän kevään kelit tarjosivat aivan uuden elämyksen viime vuoteen verrattuna. Uskallan sanoa että tästä kisasta ei tule kahta samanlaista vastaan vaan luonto muokkaa kisasta vuosittain omanlaisensa. Kärki joukkueille täytyy antaa vielä respektit kovasta suorituksesta on ne aivan uskomattomia kavereita. Kuutta tuntia hätyytellessä laskut on pudotettu melkein pommilla alas J Kiitoksia vielä kisaorganisaatiolle hienosta elämyksestä! PS. Kuvia tulee myöhemmin jos ehdittiin järjestäjän kameran tielle J.

.

Nousu grafiikkaa, siitähän voi laskea selvästi seitsemän tunturia.

Terkuin,

Team Jartsa & Artsa J
Täydellisen seikkailun metsästäjät