Two Castles Ultra 80km Kypros, 24.5.2014

Kyproksen kahtia jakautumiseen johtanut selkkaus juontaa juurensa 60-luvulle. Vuodesta 1974 maa on ollut jaettuna kahteen osaan. Eteläinen 2/3 saaresta on Kyproksen tasavalta ja pohjoista osaa hallitsee 1975 itsenäiseksi julistautunut Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta. Turkkilaishallinnon on tunnustanut ainoastaan Turkki. Vuoden 1963 sisällissodan johdosta maahan tulleet YK:n rauhanturvajoukot ovat siellä edelleen turvaamassa pohjoisen ja etelän välistä rajaa.

Kaksi vuotta sitten asuimme pari kuukautta Kyproksen kahtia jaetussa pääkaupungissa, Nikosiassa. Visiittimme aikana pääsin tutustumaan monipuolisesti Kyproksen vuorten polkuihin Cyprus Trailrunners- facebookryhmän perustajien Bryanin ja Chrisin kanssa. Bryan ja Chris haaveilivat kilpailun järjestämisestä Pohjois-Kyproksen vuorilla ja kävimme siellä useamman reissun kartoittamassa mahdollista kisareittiä. Tuolloin lupasin heille ja itselleni tulla osallistumaan kisaan, jos he sellaisen joskus järjestäisivät. 

Tammikuussa alkoi näyttää todennäköiseltä, että lunastaisin lupaukseni. Saavuimme Kyprokselle maanantaina, viisi päivää ennen kisaa. Viikon ohjelmassa oli lomailua ja löhöilyä perheen kanssa ja samalla lämpöön totuttautumista.

Perjantaina sain kyydin kahden muun ultra-kisaan osallistuvan mukana Nikosiasta kilpailun maaliin ja kisakeskukseen Ambelia Village-hotelliin Bellapaisiin. Kisakeskukseen jätimme kaksi drop bagiä (CP5 ja CP7) ja saimme tarvittavan infon kisaan. Briiffissä Chris varoitti käärmeistä, tähdensi reittimerkkien seuraamisen tärkeyttä ja muistutti kisan loppuosan raskaudesta. Kilpailun voi jakaa kahteen osaan lähtö-CP5 n.50km ja CP5-maali 27km. Ajallisesti nämä tulisivat kestämään suunnilleen saman verran. Nousumetrejä reitille kertyisi n.2700. Laskua vähän enemmän.

Suurin huolen aiheeni ennen kisaa oli kuumuus. Siihen ei voinut talven aikana oikein valmistautua. Muun tarvittavan sain tehtyä kohtuullisesti. Tammikuusta toukokuun alkuun juoksin kohtuullisen paljon ja yritin saada mukaan mäkitreeniä silloin tällöin. Parhaimmat mäkisetit tein Kivesvaaralla ja Syötteellä. Noissa mäissä tonnin saa kerättyä vähän vähemmällä ramppaamisella kuin kotimäessä Ruskossa. Talvi oli onneksi vähäluminen ja lumettomille poluille kotona ja mökillä Manamansalossa pääsi jo pääsiäisenä.

Lähtöä edeltävän yön vietimme ultran kisaajien kanssa pienessä majatalossa Kantarassa, minne meidät kuljetettiin bussilla perjantaina iltapäivällä. Bussin vasemmalla puolella näkyi turkoosi välimeri kauniine rantoineen, mutta kaikkien matkustajien katseet olivat naulittu oikealle, seuraavan päivän leikkikentälle, Kyrenian vuoristoon. Illastimme ja vaihdoimme kuulumisia, kunnes aamulla klo 3.30 odottava herätys houkutteli kaikki unten maille.

Selvitäkseni kuumuudesta olin päättänyt juoda kurinalaisesti koko päivän Powerbarin elektrolyyttijuomaa ja syödä samaisen valmistajan hyviksi kokemiani geelejä 40min välein. Ainoa pakollinen varuste kisassa oli puhelin, joten pieni vyölaukku riitti. Vyölaukkuun tungin lisäksi paskapaperia ja suolatabletteja. Matkaan lähdin kahden käsipullon kanssa. Drop bageissa odotti lisää geelejä, juomatabuja, vaseliinia yms. CP5:ltä otin juomaliivin selkään, jotta sain kannettua enemmän nestettä. CP7:llä hylkäsin liivin drop bagiin ja juoksin lopun taas kahdella käsipullolla. Pysyin tiukasti suunnitelmassani ja sen lisäksi nautin CP:lla vähän kolaa, vettä, banaania,  vesimelonia sekä sipsejä. Tiukka kuri palkitsi, eikä vatsa vaivannut koko matkalla.

Samainen bussi kuljetti 30 urheaa ultraajaa Kantaran linnan alapuolelle lähtöön klo 5 lauantaiaamuna. Olin ennakkoon tutkinut kilpailijalistaa ja tiesin mukana olevan ainakin kaksi juoksijaa, joiden mukaan ei startissa tulisi lähteä. David, Kyproksella asuva skotti, joka on erittäin kokenut ultrajuoksija ja kyseisen kisan kaksinkertainen ja ainoa voittaja sekä Mahmut, turkkilainen kansainvälisesti menestynyt aavikkoultraaja, olivat ennakkoon ehdottomat voittajasuosikit. Startista he lähtivätkin reippaasti rinta rinnan. Heidän edelleen ryntäsi todella kovaa yksi juoksija, jota en tässä vaiheessa ehtinyt tunnistaa. Itse asetuin kolmanteen ryhmään ja yritin ottaa alun rauhallisesti. Alun kumpuileva 3km asfaltti osuus mentiin reippaasti alle 5min/km ja ensimmäinen kymppikin täyttyi alle 50min, vaikka nousuakin tälle alamäkivoittoiselle osuudelle kertyi n.300m. Reipasta vauhtia 80km kisaan. CP1 (n10km) jälkeen erkanin porukasta ja laskeskelin olevani sijalla 5. 

 

17km kohdalla tavoitin turkkilaisen Husseinin, joka lisäsi heti vauhtia, kun tulin rinnalle. Jättäydyin suosiolla sata metriä taakse. Luotin turkkilaisen tempperamentin tekevän työtä edukseni. CP2:lta lähdin Husseinin edelle ja huomasin hänen jäävän jyrkässä ylämäessä. Hurjastelin nousua seuraavan teknisen alamäen ja sain taas taivaltaa yksinäni. 20km tienoilta alkoi alamäkiosuus, jonka 6km matkalla laskeuduttiin n. 500m. Tämä osuus tuli mentyä hiukan liian reippaasti ja tyhjät etureidet muistuttivat siitä loppumatkan ja muutaman päivän kisan jälkeenkin. CP3:lta reitti lähti siksakkia ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Aurinko paahtoi rinteeseen tosi kuumasti. Kello oli kahdeksan aamulla ja tajusin edessä olevan pitkän ja raskaan päivän.

Monet poliittiset hankkeet ovat yrittäneet lähentää ihmisiä rajan eri puolilla -usein heikoin tuloksin. Kaksi vuotta sitten eräs etelä-kyproslainen ulkoliikunta-aktiivi -ystäväni esimerkiksi kertoi, ettei voisi ajatellakaan menevänsä saarta halkovan rajan pohjoiselle puolelle, oli siellä kuinka hienot kiipely- tai juoksumaastot tahansa. Nyt jo kolmatta vuotta järjestetyllä tapahtumallaan Chris ja Bryan ovat saaneet aikaan mullistavia asioita: tänä vuonna monet kilpailijat tulivat rajan etelä-puolelta. Illalla ystäväni, jolle rajan ylitys oli hänen elämänsä ensimmäinen, kertoi tuon päivän olleen erityisen tunteikas. Erityisen hienoa oli, että ilmoittautuessaan kukaan kyproslaisista ei ollut kertonut kummalta puolelta on. Kaikki yksinkertaisesti kirjasivat kansallisuudekseen ”cypriot”.

CP4:llä (38km) tavoitin kilpailun kolmosen turkkilaisen Firatin, joka osoittatui startin spurttaajaksi. Tein nopean huollon ja siirryin edelle. CP:ltä alkoi hivuttava, pitkä nousu teknisesti helppoa uraa. Päätin, etten katso taakse vaan tallustan omaa tahtia ylöspäin. Olkani yli vilkuillen kävelin ja juoksin pitkää nousua ja lopulta totesin, että ketään ei näy. Kuuluisa Heart Break Hill tuli vastaan ennen CP5:ä. Mäki oli jyrkkä, kuuma ja teknisesti haastava. Välillä piti ottaa kädet avuksi lohkareiden yli kiipeämiseen. Lopulta mäki taittui ja pääsin alamäkeen. Olo alkoi olla kohtuu huono, etureidet aivan loppu ja juomaa pulloissa vähän. Laskeskelin mielessäni matkaa CP:lle, murehdin juoman riittävyyttä ja surkuttelin kohtaloani, kun Brian juoksi vastaan ja huusi, että olen väärällä uralla. Olin sokeasti juossut komean punaisen nuolen ohi. Onneksi hukkareissuni oli vain pari sataa metriä pitkä. CP5:llä (50km) kuulin olevani kisassa toisena, koska Mahmut oli eksynyt reitiltä samassa paikassa missä minäkin, mutta kukaan ei ollut ohjaamassa häntä oikealle reitille. CP:llä hengähdin hetken, täytin pullot, heitin liivin päälle ja jatkoin matkaa.

Hyvin pian CP5:n jälkeen Mahmut otti minut kiinni ja ohitti samoin tein. Herran askel näytti reippaalta ja jäin heti kyydistä. Yksinäinen taival alkoi tuntua raskaalta ja etenemisen pitäminen juoksuna vaati tiukkoja päätöksiä. Juomaa, geeliä, juoksua, kävelyä, juomaa… Yksitoikkoista puuhaa, mutta silti todella hienoa. Vasemmalla näkyi eteläisen Kyproksen alavat maat ja oikealla aukesi välimeri. Kaksi vuotta olin tästä haaveillut.

CP6:lle (n.60km) päästäkseen piti kiivetä jyrkkä mäki läpi piikkipensaiden. Kaksi vuotta sitten sanoin samaa mäkeä kiivetessämme Chrisille ja Bryanille, että tästä ette voi laittaa kisaajia menemään. Huollossa sain kaataa pullollisen jäistä vettä päähän ja olo helpotti hetkeksi. CP7:lle reitti oli minulle aiemmalta reissulta tuttu ja nimenomainen syy haluta juosta tämä kisa. Ensin todella vaikea, pitkä, kivikkoinen nousu harjanteen yli ja sieltä huippujen alla kumpuilevaa täydellistä polkua Buffaventon linnan alle. Kaksi vuotta sitten tuoreilla jaloilla tuo pätkä oli hiukan nautinnollisempi, mutta parhaani mukaan fiilistelin nytkin.

CP7:ltä ultran juoksijoiden tuli käydä mutka linnassa, joka sijaitsee reilut 200m korkeammalla kivisten portaiden päässä. Lähtiessäni kiipeämään vastaan tuli ensin kärjessä David ja muutaman minuutin perässä Mahmut. Pojilla oli kisa käynnissä. Kävin mutkan linnassa poseeraamassa valokuvaajalle. Tullessani takaisin huoltopisteelle näin Firatin huoltamassa ja lähdössä omalle linnareissulleen. Laskin tuon keikan vieneen minulta vajaa puoli tuntia ja matkaa maaliin oli jäljellä n.10km. Melko turvallinen tilanne. Päätin ottaa loppumatkan rauhallisesti, keskittyä reitillä pysymiseen ja olemaan kaatumatta.

Harjanteen yli ja alamäkeä maaliin. Kuulostaa helpolta, mutta oli todella hankalaa. Hävisin viimeisellä 10km:lla kärjelle yli 20min. 1,5km ennen maalia vastaani tulikin EA-miesten auto. Olivat epäilleet minun pyörtyneen, kun matkantekoni oli hidastunut niin paljon. Lopulta Ambelia villagen portti näkyi ja Ronja tien mutkassa odottamassa. Hieman ennen maalia Rasmuskin liittyi mukaan ja sain ylittää maalilinjan lasten kanssa. Aika 9.52, sijoitus 3. 

Maalialueella tunnelma oli mainio. Eri matkojen kisailijoita tippui maaliin pitkin iltaa ja kaikki saivat raikuvat aplodit. Uima-allas, kylmä Efes, hyvä ruoka ja uudet ja vanhat ystävät kruunasivat täydellisen päivän.

Kiitokset Maijalle kannustuksesta ja tilannetietojen päivittämisestä Suomeen. XX

Ensi vuoden kisan info on jo netissä.  Tämän vuoden kisasta lyhyesti  järjestäjien kynästä.Suosittelen tätä tapahtumaa, jos ultrajuoksu haastavalla reitillä, hyvässä seurassa ja lämpimässä tunnelmassa tuntuu omalta jutulta. Jos kaipaat tuhatta muuta kisaajaa, torvisoittokuntaa ja ilotulitusta, harkitse jotain muuta. Niitäkin on ja kaikenlaisia tarvitaan.

Ursak - Ilomantsin iloja

Ei aina käy niin kuin haaveillaan! Olimme Arton kanssa päättäneet lähteä uudistamaan viimekeväisen Ursak kokemuksemme tällä kertaa Ilomantsissa, mutta Artsia jo Iin kisan alla vaivannut flunssa iski uudelleen torstaina ja perjantaiaamuna pettynyt seikkailija ilmoitti minulle, ettei kisareissu nyt onnistu. Harmitti vietävästi molempia, mutta terveys on aina etusijalla. Alkujärkytyksen jälkeen rullasin mielessäni varamiesvaihtoehtoja ja edellisen Ursak reissumme B&B Ruuskan isäntä nousi nopeasti mieleeni. Pitkän kestävyysurheilutaustan omaava jääräpäinen mies voisi vaikka suostua. Siispä perjantai aamupäivällä pikasoitto Joensuuhun ja puolen minuutin taivuttelun jälkeen Masa oli valmis viivalle. Ei onneksi vielä silloin tiennyt mihin lupautui. Aina ystävälliset ja joustavat järjestäjät hommasivat meille kanootin ja pyöräkin saatiin vuokralle Okkosen Mikalta. Joten varusteet saatiin kuntoon ja kisa toteutuu. 

Matkasin kamoineni perjantai-iltana Joensuun ja kokosimme varamiehen kamat valmiiksi aamun starttia varten. Vähän alkoi miehellä ilme jo vakavoitua, kun alkoi pikku hiljaa selvitä, minkälaisesta urakasta on kyse. Yritin aktiivisesti vain kertoa kisakokemusten positiivisia puolia ja painotin, että otetaan ihan rennosti vaan.

Aamulla viimeiset juomapullojen täytöt ja matka kohti Petkeljärven kansallispuistoa alkoi. Ihana aurinkoinen aamu ja komeat maisemat nostivat meidät iloiseen kisatunnelmaan. Matkalla käytiin läpi vaihtopaikkarutiineja ja muuta olennaista kisaan liittyvää säätöä sellaisella innolla, että hurautimme yhden risteyksen ohi ja päivän ensimmäinen pummi tuli tehtyä jo ennen starttia. Tulimme kisapaikalle juuri kun kisamateriaalin jako alkoi eli hieman myöhässä. Aikamoinen hässäkkä syntyi ennen lähtöä, mutta ehdimme juuri ja juuri suunnitella reitit, muovittaa kartat ja laittaa huoltolaatikot kuntoon ennen lähtöä. Huh huh, rennosti ottaminen karkasi käsistä jo ennen lähtöä.

Ensimmäisenä oli tarjolla prologi, jossa oli mahdollisuus uida kapeahkon vesistön yli tullen mennen ja hakea niemestä rastit juoksemalla tai sitten edetä koko reissu juoksemalla. Viime hetkellä päätimme hylätä uinti-idean ja hakea rastit juoksemalla, kun uinti oli varamiehen laaja-alaisen lajiosaamisen listalla viimeisellä sijalla. Lähtölaukauksen pamahdettua 99 % porukasta singahti veteen, mutta lähdimme juosten kiertämään reittiä. Hyvin pian selvisi, että tällä valinnalla tulee vähintään vartti takkiin, mutta emme antaneet sen lannistaa – ainakaan kovin paljoa.

Muut kirmasivat veteen!

Tulimme siis viimeisten joukossa ensimmäiseen vaihtoon, jossa hypättiin pyörille ja lähdettiin lyhyelle 4 rastin pyöräpätkälle. Mukavassa kangasmaastossa etenimme virheittä ja napsimme nopeasti rastit ja saavuimme Ahvenlammen rantaan, johon jätimme pyörät. Vaihdoimme juoksukengät jalkaan ja lähdimme juosten takaisin kohti kisakeskusta. Alkumatka oli samaa reittiä, jota olimme pyörällä tulleet ja yllätykseksemme vastaan tuli useita joukkueita pyörällä eli olimme onnistuneet nostamaan sijoitustamme tällä lyhyellä pyöräpätkällä. Mieliala alkoi nousta ja kenkäkin nousi keveästi Taitajan taipaleella. Kisakeskuksessa meitä odotti ensimmäinen Quest, jossa pääsimme sota-ajan tunnelmiin hiipimällä juoksuhaudassa ja viskomalla käsikranaatteja kohti vihollispesäkettä. Osumatarkkuudessa olisi kyllä ollut toivomisen varaa, sillä jouduimme kiertämään liian monta penalty rinkiä telamiinoja kantaen. Ei olisi meistä sodankäyntiin!

Nopea vaihto ja kohti kanootteja. Edessä olisi noin 2,5 h melontaosuus. Kartasta kävi ilmi, että luvassa olisi myös kanto-osuuksia, joten kiinnitimme kantoliinat perään ja keulaan. Hieman jännitti, että miten tässä käy, kun varamies ilmoitti, ettei hän ole melonut kolmeenkymmeneen vuoteen ja melontakokemus on kajakista. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti haasteita. Päädyimme siihen ratkaisuun, että minä kiskon edestä ja Masa ohjaa sen minkä pystyy.  Eka rasti meinasi yllättää meidät, mutta kun pääsin taas suunnistusrytmiin kiinni, niin rastit alkoivat löytyä. Meno oli hieman mutkittelevaa, mutta edettiin kuitenkin. Parin rastin jälkeen tuli ensimmäinen ”joki” osuus. Pientä suon keskellä olevaa ojaa piti edetä. Yritimme ensin melomalla, mutta pian huomasimme, että kannattaa hypätä paatista pois ja hinata liinasta kiskoen paattia perässä.  Tällä taktiikalla edettiin lampia ja ojia myöten rastilta toiselle. Vaihtopaikkaa lähestyttäessä oli vielä yhden kannaksen yli kanto. Tulimme hieman liikaa vasemmalla ja pari joukkuetta ohitti meidät tässä ripeämmällä kannolla ja paremmalla reitillä. Selvisimme kuitenkin etukäteen meille pahimmasta osuudesta hienosti, jos ei oteta lukuun niitä satoja mäkäräisen puremia, jotka matkalla saimme. Minulle valui veri pitkin naamaa ja Masalla pitkin paljaita pohkeita. Eikä mäkärätarjonta tähän vielä loppunut.

Mäkärät eivät tunteneet sääliä!

Jätimme paatin rantaa ja järjestäjät ojensivat meille oikean suunnistuskartan. Nopeasti heitimme reput selkään ja lähdimme kohti rasteja. Muutaman metrin juoksun jälkeen totesin, että kengässä oli niin paljon hiekkaa, ettei pysty juoksemaan. Kiisin lähimmän lammen rantaan ja huuhdoin kengät sisältä. Samanaikaisesti noin miljoona mäkäräistä pörräsi ympärilläni. Kiireesti oli lyötävä popot jalkaan ja eikun matkaan. Hienoissa harju-suppa maastoissa juoksimme suunnistusreitin ja rastit löytyivät mukavasti. Huoltopaikalla Ahvenlammen rannassa lajin vaihtoa nopeuttivat mukavasti mustanaan pörräävät pienet ystävämme.  

Hyppäsimme pyörille ja ai sitä autuutta kun tuulenvire kävi kasvoihin eikä elukoita enää pyörinyt ympärillä. Kyllä pyöräily on mukavaa, ajattelin ja toden totta saimmekin sitten vielä pyöräillä ihan koko rahalla. Ensimmäiselle rastille tekemäni reitinvalinta oli teoriassa hyvä, mutta käytännössä jouduimme pieniin vaikeuksiin kun kartassa olevaa polkua ei ollutkaan maastossa, mutta pienellä tetsauksella selvitimme tiemme rastille ja siellähän oli meidän kanssa melontaosuudella ollut porukkakin, joten ei suurta virhettä tullut. Varamies alkoi hieman oireilla pyöräilyvauhdin suhteen, joten hiljensimme hieman ja otimme seuraavalle rastille varman ja helpon reitin asfalttitien kautta. Varamiehen mustahetki ei oikein helpottanut ja pidimme rastilla 14 pikaisen neuvottelun, että jatketaanko 15:sta vai oikaistaanko. Eihän se Masa periksi antanut vaan sisuuntui ja lähdimme rullailemaan mahtavan hienoa järvien välissä olevaa harjannetta myöten kohti seuraava rastia. Reittikirjassa oli mainittu, että kartassa rastin kohdalla oleva polku on heikko ja sitä se tosiaan olikin. Ajoimme ensimmäisen risteyksen ohi kun emme nähneet polun erkanemiskohtaa. Tulimme rastilammen pohjoispuolen polkua rastille. Tämän polun tavoittaaksemme jouduimme kantamaan fillarit alas harjanteelta kivikkoista rinnettä, mutta saimme kuin saimmekin oikean polun alle.

Kanssamme samaa matkaa tullut joukkue päätti lähteä rastilta suorinta reittiä soiden yli kohti kuuttatoista, mutta me käännyimme takaisin tulosuuntaan ja päätimme kiertää pohjoisesta asfalttitien kautta. Varamies yritti ruveta syömään energiapatukkaa keskellä vitelikkoa, mutta komensin, että nyt ei syödä vaan hankkiudutaan ensin tielle ja sitten siellä on vauhdissa hyvä syödä. Varamiehen ilme oli hölmistynyt kun nappasin häneltä patukan ja pistin reppuni taskuun ja suuntasin päättäväisesti metsittynyttä polkua pitkin kohti tietä. Ehkä tässä tuli varamiehelle mieleen, että tämäkö on sitä rennosti ottamista.

Hyvällä tempolla tulimme tielle ja siinä asfaltilla huristellessa mielessäni vilahti muutama myötätuntoinen ajatus niitä kohtaan, jotka parhaillaan rämpivät suolla. Jopa hieman hyytynyt varamieskin hymyili vienosti. Rastilla 17 olevan Questin umpeutumisaika klo 20.00 kannusti meitä reippaaseen menoon tiellä. Halusimme päästä katsomaan mitä Viinitornilla olisi meille tarjottavana. Olihan meillä kymppiraha mukana. Sitä ennen kävimme vielä City silloilla, joka etukäteen hieman mietitytti kun kartassa sillä kohtaa oli oja ja avosuota eikä polkua oikein näkynyt. Kun käännyimme hautuumaan kulmalta kohti suota, näimme jalkakäytävän merkin ja helpotus oli suuri. Tästä menee siis ajettava väylä. Suoalueen yli oli rakennettu oikein mahtava sillasto ja rasti löytyi siltarakennelmien risteyksestä. Nyt enää pikataival tornille – ehtisimme Questiin.

Viinitornille meitä odotti laskeutumistehtävä. Katsahdin varamiestä, jolle olin uskotellut, ettei näissä kisoissa useinkaan ole laskeutumisia. Ilme oli vakava, mutta niin vaan valjaat puettiin päälle ja noustiin torniin. Kävi ilmi ettei Masa ollut koskaan ennen laskeutunut tornityyppisestä rakennelmasta. Uusi elämys siis tämäkin. Tornin huipulla olevassa ravintolassa asiakkaat olivat jo iloisissa tunnelmissa ja kummastelivat mäkärän syömiä ja hieltä haisevia tyyppejä, jotka katosivat yksi toisensa jälkeen tornin reunan yli. Odottelimme laskeutumisvuoroa parikymmentä minuuttia ja joillakin kanssakilpailijoilla kylmän virvoitusjuoman houkutus kävi jo liian suureksi… Pääsimme vihdoin laskeutumaan. Tiimin jäsenet laskeutuivat yhtä aikaa kumpikin omaa köyttä myöten, mutta slingillä yhteen kiinnitettyinä. Tulimme siis alas kuin kaksi marjaa samassa nipussa. Hieno elämys ja mahtavat olivat maisemat tornin huipulta. Mieliala oli taas korkealla.

Kaksin aina kaunihimpi – laskeutuessakin.

Tutkailimme karttaa ja seuraavan Questin aikarajaa - kolme rastia matkalla ja sitten 21.15 sulkeutuva tehtävärasti. Lopputuloksena oli, että lähdimme yrittämään kaikkia rasteja eikä oikaistu. Otettiin se riski ettei ehditä tekemään viimeistä tehtävää. Kaksi seuraavaa rastia oli piilotettu kunnolla pusikkoon. Vaikka tulimme suoraan rastin kohdalle, emme niitä huomanneet vaan jouduimme pöhisemään puskissa. Löytyivät kuitenkin ja sitten pääsimmekin taas asfaltille. Selkeä reitti rastille 20, joka löytyi hienon harjanteen päältä. Nyt oli enää 20 min aikaa ehtiä seuraavalle rastille, jossa odotti viimeinen Quest. Pyörittelimme menemään minkä jaksoimme ja ehdimme ajoissa Ahvenlammen rantaan. Vesistötehtävä, jossa lammelle oli laitettu 4 kanisteria kellumaan. Toisen piti käydä katsomassa kanisterien korkeista lukemat jotakin tarjolla olevia kellutusvälineitä käyttäen. Tähän asti minä jaksoin lukea ohjetta, nappasin ison uimarenkaan alleni ja kauhoin kohti ekaa kanisteria. Huutelin numerot rannalla olevalle Masalle 17, 4, 0 ja viimeinen 10. Rannalla Masa, joka oli malttanut lukea ohjeen loppuun, kertoi että toimitsijalle pitää kertoa näiden numeroiden tulo. Katsoin häntä monttu auki, jolloin Masa totesi, että nolla. Ajattelin hetken, että ai minä vai, mutta hän tarkoittikin oikeaa vastausta. Mitä opimme tästä olisi kannattanut lukea ohje huolella niin ei olisi tarvinnut käydä viimeisellä kanisterilla.

Nyt oli jäljellä enää yksi rasti ja sitten Taitajan taivalta maaliin. Totesimme, että ehdimme perille ennen klo 22, joka oli maalin sulkeutumisaika. Huolellisesti ajelimme pikku polkua, mutta otin kuitenkin kuin kisan loppua juhlistaakseni kunnon lipat yhdessä mutkassa. Onneksi tuli vain henkisiä vammoja ja selvisimme maaliin ajassa 9.47.

Lähtökohdat huomioon ottaen joukkueemme selvisi hienosti kilpailusta. Ei voi muuta kuin nostaa korkealle hattua Masalle.  Harva olisi pystynyt samaan ensikertalaisena ja vuorokauden varoitusajalla. Pistämme tämän varamiehen visusti mieleen vastaisen varalle.

Kiitokset järjestäjille erittäin hienosta ja hyviä haasteita tarjonneesta kilpailusta, joka oli yksi parhaista johon olen koskaan osallistunut. Ensi vuonna taas uudestaan!

Ulla

P.S. Oltiin niin nopeita, että kisan valokuvaaja sai meidät ikuistettua vain tiimikuvaan :)

Kärkkäinen Challenge - intohimoa ja takaa-ajoa

Historian ensimmäinen Kärkkäinen Challenge remuttiin helatorstaina Suomen Iissä Rayban olosuhteissa. Ohjelmassa oli juoksua 20 km, rullistelua 50 km, uimapatjailua 1-2 km, maastopyöräilyä noin 80 km ja muutama questi. Aikaa tähän kuluisi arviolta noin 12 h. Mukaan oli lähtenyt noin 30 joukkuetta, joista suuri osa oli ihan uusia näissä ympyröissä ja sekös mieltä lämmitti. Meidän tiimistä matkaan lähti 2 sekajoukkuetta, joista Ulla, Artsi ja Apsi muodostivat ekan sekä Johanna, Jussi ja Hotti tokan. Tarkoituksena oli samalla testata uusia kokoonpanoja Geopark Challengea varten, vaikka Ullalla ja Artsilla oli ollut lievää kuumeilua. Asetelma oli herkullinen - kuinka kävisi 1Life tiimien välisen taiston ja kuinka monta äijäjoukkuetta pystyisimmekään kepittämään?

Gappy Adventuren poikaset olisi voineet pärjätä, jos olisivat kuunnelleet meiän ohjeita.

Lähtötunnelmia ja henkistä sodankäyntiä. (Kuva: Matti Rahko)

Prologin lähtö, jossa Heikki antaa ohjeet mistä löytyy prologin kartta.

Kisa lähti liikkeelle vauhdikkaalla prologilla, jossa taitettiin noin 3 kilsan matka suunnistaen. Heti alkuun tehtiin parin minuutin pummi, kun haistettiin pullantuoksu läheiseltä maatilalta, mutta sen jälkeen kaikki meni puikkoihin ja tultiin vaihtoon noin 4 minuuttia kärjestä ja minuutti 1Life 1:stä.

Vielä tässä vaiheessa oltiin kärkijoukkueen kannassa. (Kuva: Kari Saastamoinen)

Jussi ja Johanna vaihtamassa luistimia. (Kuva Kari Saastamoinen)

Prologin jälkeen vaihdettiin lenkkarit rullaluistimiin ja painettiin kaasua. Kärkkäisen "kyläkaupalla" oli eka quest, jossa piti laskea parkkiruutuja. Jäi muutama ruutu laskematta, niinpä saatiin vartin aikasakko. 1Life 1 selvisi sakoitta ja siirtyi kisa kärkeen! Lähdettiin vimmattuun takaa-ajoon. Mentiin kohti Virpiniemeä tuhatta ja sataa ja vain yksi joukkue ohitti meiät - paksumahat tulivat rinnalle ja läväyttivät miljoonan dollarin hymynsä sillä seurauksella, että Jussilta tuli löysät housuun, Johanna laski allensa ja meitsiltä tuli molemmat. Paksumahat katosivat vaatteet kuivina ja upeine uurteineen horisonttiin. Kamppailu luihuja paksumahoja vastaan oli ratkennut.

Apsi, Ulla ja Artsi kärjen vauhdissa. (Kuva Kari Saastamoinen)

Virpiniemen köysitehtävään päästiin hyvissä asemissa, mutta jouduttiin jonottamaan noin 10 minuuttia, jonka seurauksena ero kärkeen kasvoi noin 20 minuuttiin ja 1Life 1:eenkin eroa tuli noin 15 minuuttia. Aluksi jonottaminen hieman kismitti, mutta sitten näimme jotakin tavattoman ihqua - PASSION ADVENTURE! Hetkessä tuntui siltä, että olisimme voineet jonottaa paljon pitempäänkin  ja unohdimme olevamme mukana kilpailussa (Johanna saattoi olla eri mieltä). Olimme jo vuosikausia yrittäneet tehdä vaikutusta näihin intohimoisiin seikkailijoihin, mutta nyt saimme siihen uuden tsäänssin, emmekä aikoneet sitä hukata. Homma alkoi hyvin, sillä tein köysitehtävässä uuden reittiennätyksen, mutta kukaan ei sitä huomannut. Köysitehtävä huipentui siihen, kun sain oma-aloitteisesti kädet täristen auttaa erästä intohimoista tyttöä laittamaan valjaat päällensä (ja niitä samoja valjaita olin juuri itse käyttänyt!!!). En tosin ole varma menikö ne oikein päin. Lähtiessäni pois tapasin toisen intohimoisen tytön, ja kerättyäni kaiken rohkeuteni uskaltauduin kysymään "mi-mi-mi-miten shulla me-menee"?  Piti aivan heristellä korviani, kun hän pyysi apuani sauvan korjauksessa. Yritin teeskennellä matalaäänistä asiantuntijaa, vaikka mulla ei ollut hajuakaan mistä oli kyse. Tämän kaiken jälkeen olin niin sekaisin onnesta, etten meinannut osata enää takaisin pyörätielle. Saatiin siitä kuitenkin sellainen draivi päälle, että luisteltiin vastatuultakin uhmaten Illinsaaren hiihtomajalle yhdessä hujauksessa.

Ulla ja Apsi valmistautumassa joen ylitykseen. (Kuva Kari Saastamoinen)

Kuvat: Kari Saastamoinen

Luistelun jälkeen tankattiin ja otettiin uimapatjat kainaloon. Siinä vaiheessa ero kärkeen oli noin 30 minuuttia ja 1Life 1:een noin 20 minuuttia. Uitiin patjojen kanssa Iijokea ristiin ja rastiin rasteja etsien ja välillä hölkyteltiin pitkin maita ja mantuja. Tylsähkön luisteluosuuden jälkeen se teki nupille ja muskeleille mannaa. Patjailu oli ehdottomasti kisan parasta antia. Patjailun jälkeen päästiin vielä suunnistamaan asfalttiviidakkoon, mikä teki jaloille hallaa. Jossain vaiheessa vastaan tulivat Paksumahat, mutta tällä kertaa suljettiin simmut, ettei nähtäisi taas sitä niiden dollarihymyä. Sitä paitsi mulla ei ollut enää yksiäkään varahousuja. Patjailun ja juoksun jälkeen päästiin vielä kokeilemaan frisbeen heittoa ja puujaloilla kävelyä, vaikka olihan meillä puujalat jo omasta takaa.

Välillä oli frisbeen tarkkuusheittoa.

Tässä Skippari Harden tyylinäytettä. (Kuva Kari Saastamoinen)

Apsi halusi laittaa muut punnertamaan.

Mtb-osuudelle lähdettiin noin 40 minsaa kärjestä ja 14 minsaa 1Life 1:stä. Vaikka eroa 1Life 1:seen oli vielä reippaasti, luotimme siihen, että saamme heidät kiinni, kun vaan jatkamme hiillostamista ja tasaista tykitystä. Otettiin Johanna vielä hinaukseen, jotta saamme enemmän kapasiteettia käyttöön. Pienen reitinvalintavirheen johdosta ero kasvoi vielä 17 minuuttiin, mutta sekään ei meitä huolettanut, sillä meillä oli varaa kiristää vauhtia ja toisen joukkueen meno vaikutti hieman hyytyvän.  Tylsien osuuksien vastapainoksi päästiin krossaamaan upeita baanoja.

Jussi, Hotti ja Johanna tulossa suunnistus questille. (Kuva Kari Saastamoinen)

Mtb osuuden puolivälissä päästiin suunnistamaan oulurasteille. Järjestäjä oli mukavasti osannut yhdistää kuntorastit ja seikkailukisan. Mennen tullen päästiin tetsaamaan vielä suolle (vai olikohan se järvi?). Suon jälkeen Johannalla alkoi reisi kramppaamaan. Otettiin hieman geeliä. Koska mukaan ei tullut suolaa, ehdotin Johannalle, että voisi nuolla käsiään (suola kertyy iholle, kun ihminen hikoaa). Vähitellen me muutkin aloimme nuolemaan itseämme (mahtoi kuntosuunnistajilla olla ihmettelemistä). Joka tapauksessa Johannalla alkoi kulkea niin, että mulla ja Jussilla teki tiukkaa pysyä perässä. Suunnistuksen lopussa saatiin näköyhteys 1Life 1:een. Kirmattiin ja loikittiin kuin villivarsat, jotta saisimme kollegat huolestumaan lisää.

1Life 2 lähdössä hölkyttelemään. (Kuva: Kari Saastamoinen)

Suunnistuksen jälkeen tankattiin huolella. Tehtiin jälleen nopea vaihto ja lähdettiin taas takaa-ajoon. Siinä vaiheessa eroa kärkeen oli noin tunti ja 1Life 1:een enää 6 minuuttia. Ennen seuraavaa rastia olimme puolittaneet eron ja vastaan tuli huolestuneita ilmeitä. Lähestyessämme seuraavaa rastia emme enää tavanneet 1Life 1:stä. Oletimme heidän jättäneen rastin väliin, koska sinne ei ollut muita reittejä. Heille oli ilmeisesti tullut kiire kaljakauppaan. Siinä vaiheessa arvelimme, että 1Life joukkueiden kilpailu oli ohi, mutta koska emme olleet varmoja asiasta, jatkoimme painamista. Kisan loppua kohti vauhtimme vain parani ja loppu tuli lentämällä. Maalissa saimme kuulla voittaneemme "sekasarjan" ja olleemme kokonaissijoituksissa 5. noin 1,5 tuntia voittajajoukkue Free Adventurea perässä. Ja mikäs sen parempaa kuin kuulla asia suoraan Passion Adventuren tyttöjen suusta. Voisi sanoa, että se kruunasi hienon kilpailumme. Naisten sarjan voitto meni muuten AC Adventurelle, mutta Passion Adventure otti sijat 2 ja 3. Onnittelut heille ja kaikille muillekin tiimeille! Koska sekasarjassa ei jaettu palkintoja, jaoimme ne itse. Sekasarjan toinen joukkue eli 1Life1 saa palkinnoksi matkan Limingan Essolle (ei ole olemassa) ja voittajajoukkue eli 1Life 2 palkitaan omakustanteisella matkalla Timbuktuun.

Kisa oli hieno ja se meni meiltä putkeen. Erityisesti vaihdot onnistuivat ja niissä olimme yksi kisan nopeimmista joukkueista. Myös tasainen vauhti miellytti. Reitti oli sellainen, että myös uudet joukkueet pystyivät sen läpäisemään. Sää suosi ja formaatti toimi. Iloiset ihmiset loivat ainutlaatuisen spiritin. Heikin mukaan ensi vuonna kisataan taas. Lajit ovat todennäköisesti samat, mutta formaatti eri. Jatkossa kisataan luultavasti rogaining periaatteella, jolloin kultakin osuudelta saa hakea niin monta rastia kuin haluaa. Esimerkiksi Virossa sellaiset kisat ovat hyvinkin suosittuja. Ne myös palvelevat niin kuntojalleja kuin kisaveikkoja. Jäädään odottamaan, että millaisia kepposia Heikki ja kumppanit keksivät ensi vuodelle. Kiitokset kaikille kisaajille ja järjestäjille! Teitte siitä hienon elämyksen.

Poweradventureteamin nälkäiset soturit, miesten sarjan 2. sija. (Kuva: Kari Saastamoinen)

Voittajien on helppo hymyillä.