Umpihankihiihdon MM-kilpailut 2012

Team1life oli numero 1 umpihankihiihdon MM-kilpailuissa! Öhöm, tähän lukeminen kannattaa sitten lopettaakin. Vaikka ei mieli tekiskään, niin rehellisyyden nimissä sanottakoon, että kilpailimme kisoissa enteilevästi numerolla 1, mutta maalissa sijalukumme oli vasta 6. Mukana joukkueessa olivat tällä kertaa Jani "selkärampa" Tulppo, Jussi "käsirampa" Keskinarkaus, Mika "vatsatauti" Saraniemi, Juha "energiahukka" Peltoniemi ja Matti "rintarampa" Hokkanen. Joukkueen taktiikka lyötiin lukkoon jo etukäteen - Jani toimii latukoneena, Jussi koittaa eksyttää meiät, Juha yrittää teeskennellä väsynyttä ja Mika sekä Matti ovat tietävinään jotakin. Mutta kuten arvata saattaa, tälläkään kertaa kaikki ei mennyt ihan tuubiin, vaikka meillä oli mukana myös salainen aseemme - nousukarvat!

Homma meni metsään jo perjantaina, kun yövyimme itse kyhätyssä laavussa seitsemän suon takana. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme baanalle jonkin verran myöhässä tarkoituksena hakea kaikki rastit, myös lisärastit. Hiihdimme hiki hatussa, kunnes huomasimme, että eihän tässä ole mihinkään kiirus. Viimeistään ahmatuvan jälkeen muistin miksi tänne tulee aina joka vuosi lähdettyä. Ne tykkylumiset kynttiläkuusikot, upeat rinnesuot ja kauniit vaarat hivelevät silmiä jokikinen vuosi. Niitä katsellessa kiire loppuu ja ajatukset pysähtyvät. No pian sitä taas muistettiin, että mehän ollaan kilpailussa ja suksi huilasi taas kiireellä eteenpäin.

Matkalla teimme muutaman tehtävärastin, joiden jälkeen olimme siinä uskossa, että kaikki meni oikein. Noin 50 km reppuhiihdon ja laavun pystytyksen jälkeen luimme tulosluetteloa ja huomasimme, että meidän joukkueen nimi puuttui listoilta. No, onneksi kaveri huomasi katsoa hieman alempaa ja löysi kuin löysikin meidät listoilta. Matkaa kärkeen oli 10 minuuttia. Samalla tajuttiin, että latinan kieli ja arviointi eivät ehkä ole meidän juttuja. Tulimme siihen johtopäätökseen, että voittaaksemme kisan meidän jokaisen piti ylittää itsensä ainoastaan viisi kertaa, ottaa hillittömiä riskejä ja käyttää kaikki jäljellä oleva onni. Samalla muiden tuli epäonnistua enemmän kuin täydellisesti. No, mehän ei ymmärretty luovuttaa tälläkään kertaa.

Kisan viimeisenä päivänä oli ohjelmassa n. 8 km hiihto takaa-ajolähdöllä. Ajettiin takaa miehiä, vaikka mieluummin oltaisiin ajettu takaa naisia. Ensimmäiset 4,5 km mentiin umpihankea, jonka jälkeen tuli 3 km valmistaa baanaa ja sitten kiivettiin vielä Pikkusyötteen päälle laskettelurinnettä pitkin. Ampaisimme matkaa sijalta 16 tarkoituksenamme mennä mahdollisimman suoraan hangen pinnalla ja ottaa armottomia riskejä keinoja kaihtamatta. Jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen tuli selväksi pelin henki. Meidän Jani-merkkinen latukone jyräsi erään ikihongan vierestä niin, että siitä tippui karahka melkein meidän kakkoshiihtäjän kupoliin. Se sama karahka meinasi tehdä myös reiän meidän kolmoshiihtäjän haaruksiin. Ohitettiin monta joukkuetta ja jossakin vaiheessa huomattiin olevamme ihan keskenään. Siinä vaiheessa Jussi oli päättänyt hieman oikaista ja ohitettiin taas joukkueita.

Päästiin sitten vihdoin rinteen alle, josta alkoi armoton loppunousu. Ilman nousukarvoja siitä olisi voinut tulla painajaista. Maaliin päästyämme saimme tietää olevamme 6., joka tarkoitti myös palkintoja! Mikäpäs siinä. Suuri kiitos Karhun suksille, jotka huilasivat ja kantoivat erinomaisesti! Ilman niitä emme olisi päässeet näinkään korkealle! Stonehamin hiihtotakitkin toimivat loistavasti. Kiitos myös Pudasjärven urheilijoille hienosta kisasta ja kisajärjestelyistä! Ja kiitos hienosta seikkailusta, Team1life!