Kärsimys

Kärsimyksen ylipappina talven on toiminut taas Mr. Pain Marko Törmänen

Käsittääkseni pääsiäinen on alkujaan jokin uskonnollinen kinkeri. Kertoman mukaan joku muodikkaasti parrakas kaveri chillaili jollain risti tsydeemillä aika pitkän non-stop kisan.Tästä sai englannin kielinen sanontakin ”how’s it hanging?”. Homma tosin loppui johonkin overkilliin, mutta kunnon seikkailijan tapaan se kuulemma otti kohta taas uudet nousut. Suoritus oli niin kova, että sillä kundilla on ihan järjettömän iso fani klubi vielä näinä päivinäkin vaikkei se oo twiitannu enää pariin tuhanteen vuoteen…

Alun perin tätä kautta 2013 miettiessä fundeerattiin jopa kuuden päivän mittaista non-stop sodomaa. Ihan ilman ilmoittautumista pääsinkin sellaiselle jo ihan alkukaudesta, tämän karkelon nimi on A-virus. Kuusi päivää oli tuossa vähän niin kuin ”heat is up, if you know what I mean”. En ole vähään aikaan nollanut fyysistä yleistilannetta tähän malliin. Koko alkuvuosi on itse asiassa mennyt sitten virallisesti päin persikkaa mitä treenaamiseen tulee. Tästä nouseminen kisakuntoon vaatiikin jo pientä suorittamista, mutta ei hätää. On tämä tehty ennenkin. Ensimmäisen epäonnistuneen 24h kisan jälkeen ei varsinaisesti paluuni uskovia ollut lehterit täynnä. Niin vain seuraavana vuonna sekin rajapyykki pamautettiin ensimmäisen kerran kokonaisena teaminä.

Luin viikonlopun Helsingin Sanomien teema liitteessä olleen koskettavan kirjoituksen kärsimyksestä. Sitä on aikalailla kahdenlaista: itse haettua & hankittua ja yllättäen elämään ilmestyvää. Kirjoituksessa kosketettiin arkaa aihetta saattohoidossa olevien ihmisten viimeisiä tuntoja. Miltä se tuntuu kun tietää, että viimeisiä viedään? Näillä ihmisillä elämänsä viimeisinä hetkinä kärsimykset ovat kaiken muun tuskan lisäksi yleensä ne kovimmat mitä elämä voi tarjota. Silti heillekin, viimeisilläkin hetkillä tärkeintä hoitajien ja tutkimuksen mukaan on toivo. Toivo siitä, että kärsimys loppuu ja joku kannattaa heidät siitä yli.

Seikkailu-urheilussa on aika paljon kysymys kärsimyksestä, mutta siis vapaehtoisesti hankitusta. Miksi? Onko elämämme vain liian helppoa jotta kärsimystä pitää hankkia kaikin mahdollisin keinoin? Hyvän ratamestarin suunnitteleman rata on sellainen joka luo silkkaa kärsimystä niille kaikkein kovakuntoisillemmekin ja kokeneillemme teameille. Ja silti tai juuri siksi häntä todennäköisesti kiitellään kisan jälkeen just oikeanlaisesta radasta.

Ehkä osa tämän lajin suloa juuri nyt henkilökohtaisesti on juuri se, että minulla ei ole tuohon tyhjentävää vastausta. Kyllä, se on jotain narsistista itsensä etsimistä ja omien rajojen kolkuttelua. Mutta on se myös uskomatonta onnistumisen fiilistä nimenomaan teaminä. Kyllä, se on elämysten hakemista siten että lähimaisematkin muuttuvat yhtäkkiä uudenlaisten henkisten kynnysten ylittämisen leikkipuistoiksi jota ei ole aikaisemmin ympärillään huomannut. Se on maailman näkemistä täysin eri näkökulmasta. Tuhat ihmistä ottaa valokuvan samasta paikasta, vain sinä ja pari muuta löydätte siihen hieman uuden näkökulman.

Ehkä helpompaa kuin miksi on luetella mitä se on tuonut elämään. Moni arkinen murhe tuntuu aika pieneltä, kun siinä hetkessä muistaa mitä on olla oikeasti kusessa. Väsymyksen hallitsee erilailla, koska tietää mitä on kokea totaalinen väsymys. Pitkä urheilusuoritus ei olekaan enää ihan niin pitkä kun on mennyt putkeen kaksi vuorokautta, tyyliin ennen 35 maastojuoksu oli huikea suoritus nyt se on vain viimeinen legi ennen maaliintuloa.

Kivun hallitsee ja tulkitsee nykyään hieman erinlailla jos vaikka sitä edelleenkään tietenkään vapaaehtoisesti halua. Monissa kaaos tilanteissa huomaa olevansa aika rauhallinen koska on kantapään kautta oppinut, että hötkyilemällä ei tule kuin housuun. Kaikenlainen kurjuus on kuitenkin väliaikaista ja ”kuuluu lajiin” kuten meillä on teamissa tapana sanoa kun homma menee oikein hauskaksi.

Masalla ei juttu katkea vaikka henki ei kulkisikaan

Ehkä se on se toivo sitten meilläkin. Toivo maaliin pääsemisestä. Toivo hyvästä sijoituksesta, upeista elämyksistä, yhteisistä muistoista. Toivo päästä kerran elämässään fyysisen kunnon huipulle joka tuo ,toivon mukaan, paljon uusia miellyttäviä elementtejä elämään. Toivo iän tuoman fyysisen rapistumisen hidastamisesta (no joo jätkät, ei tarvi sanoa kuinka pieleen tämä on mennyt ja paljon joka kisassa on elinvuosia lyhennetty). Toivo pienestä hetkessä maineen keskipisteessä. Tai kuten esim tällä blogilla, toivo siitä että nämä tarinat jäävät elämään historiassa ja saavat jonkun muunkin innostumaan heittämään itsensä kärsimyksen keskelle löytääkseen itsensä.

Kärsimättömänä tässä nyt kuitenkin odotan, että pääsisin rääkkäämään itseäni taas terveenä miehenä. Jotta kohta voisi taas teaminä kärsiä ja voittaa se kärsimys. Ja nämä kuvat ovat yhdestä talven mittaan joka maanantai suoritetusta vapaaehtoisesta kärsimyksestä, Markon prässistä jossa Oulu Triathlon ja Cycling seuran olympia urheilija Marko Törmänen on antanut tasaisen tappavaa palautetta Team 1Lifen kyvystä nousta mistään suosta ensi kesän kisoissa...

Kevään katsaus ja kesää kohti

Jaha, siitä onkin aikaa kun Valtanen on viimeksi bloggaillut..

1. Kvartaali, siis 25% on tästäkin vuodesta jo lusittu, takana on todella tiivis ja kiireinen talvikausi. Omat treenit suunniteltiin täysin lasten treeniaikataulujen ja pelireissujen ehdoilla.

Hiihtokausi jäi loppujen lopuksi kahden kisan mittaiseksi. Helmikuun lopun Haukipudashiihdossa tuli kierrettyä lyhyempi 20km lenkki mistä taistelin maaliin kisasarjan sijalla 2.
Maaliskuun kansallisissa "kotikisoissa", Oulunsalon Maunonhiihdoissa oli puolustettavana viime vuoden 3. sija M35 sarjassa. Homma olikin tällä kertaa vain kahden miehen kauppa ja selvisin siitä voittajana hieman alle 2 minuutin erolla.

Sijahan olisi kohentunut edellisestä joka tapauksessa, mutta kun on lappu rinnassa niin kieli vyön alla mennään vaikka kisassa olisi yksi osallistuja. Aina pitää taistella vaikka itseä vastaan.
Palkinnoksi saadulla leditaskarilla lienee käyttöä, muovinen pysti hajosi jo ennen kotiovea..

Mutta nyt tuo talven yksinäinen puurtaminen ja kiire alkaa helpottaa - on aika täräyttää muutamat kunnon yhteistreenit - yritetään ainakin saada näitä järjestymään.
Käsillä on kevään komeimmat kelit, jolloin myös multitreeni alkaa maistua pitkän ja pimeän talven jälkeen. Nyt aprillipäivänä eletään jo kesäajassa ja kevään ensimmäiset maastopyörälenkit on heitetty. Team 1Life alkaa pikkuhiljaa heräillä uuteen kisakauteen.
Kippari Haba pitää vielä raapia kasaan sairastuvalta ja lenkkipolulle.


Aprillia!



Teamilaiset treenailevat kevään aikana tahoillaan ja osallistuvat myös erilaisiin tapahtumiin. Tommi pistää kinttua toisen eteen jenkeissä 50 kilsan edestä.

Meikäläinen suuntaa kuun loppupuolella 10 päivän pyöräily/juoksu leirille Espanjaan. Ohjelmassa on myös 140km mittainen Majorca Classic-maantieajo. Viime vuonna jo alkumatkan massiivisen ukkoskuuron säestämänä jäädyttiin vuoriston raekuuroissa ja +5 asteessa, jospa nyt olisi parempi tuuri säiden suhteen. 

Classic on muuten todella hieno kokemus: Alle ehtii vääntää 3-4 pidempää lenkkiä maantiellä. Kilometrien mittaista serpentiiniä noustessa tasangon pojan jalat huutaa äiti Teresaa hätiin kun graniittipohkeiset vuoristogasellit veivaa ohi oikealta ja vasemmalta. Ja huimissa laskuissa kaistapäät vilahtaa ohi, meikäläiselle on tärkeintä keskittyä jarruttamiseen ja hengissä pysymiseen. Maantiepyöräily muuten on huomattavasti vaarallisempaa kuin seikkailu-urheilu.

Mr. Majorkan on tarkoitus vetää jälleen lähes 40 tuntia treeniä reiluun viikkoon, mikä antaa boostia alkavaan kesäkisakauteen. Riittävä lepo pitää toki sitten muistaa.

Sama setti on toiminut hyvin parina aiempana keväänä. 

Tällä kertaa allekirjoittanut leireilee ilman Hardea, mutta aiemmista kokemuksista päätellen saarella ei todellakaan tarvitse yksin treenata.

Tuosta homma jatkuu sitten toukokuussa MuddyX:n kautta Viron Extar 48h seikkailukisaan Ullan ja Hartsan kanssa. Myös Virossa viime vuonna taidettiin todella hytistä jossain vaiheessa.

Kylmää ja märkää taisikin riittää lähestulkoon jokaiseen kisaan ja tapahtumaan 2012. Mun mielestä kahta yhtä viileää ja sateista kesää ei voi olla peräkkäin, eihän..?

---A-P Kuittaa...

Mistä on voittajat tehty?

Tähän piti tulla mieletön tarina Belgialaisesta kura- ja mukulakivi helvetistä jonka teamin kapteeni runttasi cyclocrossilla suomen lippu olkapäässä. Toisin vähän kävi. Nokassa venttiili vika, keuhkoissa ahtaanpaikan kammo, yläkerrassa lämmöt tapissa yötä päivää. Kolmen viikon niin emotionaalinen kuin fyysinen vuoristorata pitkin suomea ja pohjoismaita vaihtui elimistö punaisiksi valoiksi ensimmäisellä vähän tasaisemmalla osuudella.

Ehkä nää breikit on hyvästäkin. Vaikkei peruutuspeilistä ohjatakkaan, on välitilinpäätös joskus pohja uudelle kasvulle. Niin elämää kuin treenaamista on viimeaikoina sävyttänyt ääripäiden haku. Tasapainon järkytyksistä syntyy kenties vahvempi voimalinja? Nykyään jokainenhan osaa mennä ”out of comfort zone”, mutta mitä kun se sattuu oikeasti? Tuska harjoituksissa vähentää kipua kilpailuissa. Meneeköhän se elämässä yleensäkin näin? Kovempi pää, nopeammat jalat? Raudan maun suussa kestää kun on tunto mennyt?

Mua kiehtoo seurata kisoissa voittajia. Niitähän me kaikki seurataan. Halutaan sille paikalle. Mutta mistä ne syntyy? Jos homman voisi matkia, olisi kaikki podiumilla. Jos se olisi geeneissä, olisi voittaja aina sama. Jos se olisi luonne, kannattaisi meidän kaikkien keskittyä treenaamisessa lanttumaakarin palveluihin. Jos se olisi välineet, ruotsinsuomalainen sukunimi ja oikein ajoitetut optiot takaisivat paikan fame galleryssa. Jos se olisi onnea, voittaja vaihtuisi joka kerta.

Ei, se on mun mielestä elämän älykkyyttä. Fyysistä älykkyyttä ymmärtää rajallisten resurssien jakaminen mahdottoman tehtävän edessä siten, että viimeiset voiman rippeet ajoittuvat ratkaisevasti eri hetkeen kun pahimman kilpailijan. Henkistä älykkyyttä olla hieman liian narsisti ylittääkseen itsensä, mutta riittävästi realisti ymmärtääkseen lopullinen rajansa. Nämä kaksi yhteensä muodostavat sen kovien urheilusuoritusten ja elämän yleensäkin kovimman ylijumalan: motivaation.

Kun elämässä on motivaatiota, teot ennakoivat tunteita eikä toiste päin. Tavoitteet jäsentyvät osakokonaisuuksiksi jotka rakentavat isomman palapelin mihin koskaan uskoimme pystyvämme. Motivaatio on aitoa rakkautta sitä tavoitetta kohtaan minkä haluaa saavuttaa. Motivaatiota voi sparrata, mutta silti sitä ei voi näytellä. Kuinka monta fyysisesti meitä kovempia joukkueita olemmekaan jo nähneet kaatuvan tuonne soille, niille pitkille aamuyön maantien suorille, loputtomattomille nousuille harjanteisessa maastossa. Ryhdyt vihaamaan joukkuekaveriasi jos näet ettei hänellä ole todellista motivaatiota, unohdat oman tavoitteesi jos et siihen usko.

Nämä mä sanoisin Tamin sanoin on ne prinsiipit. On se paljon muutakin, mutta kun on nuo isot linjat selvitettynä omassa korvienvälisessä johtoryhmässä alkaa ne muut palaset loksahteleen paikalleen. Siksi on hyvä tehdä itselleen lähtiessä selväksi mitä tavoittelet ja miksi. Sitä kun miettii siellä kuravellissä voimat ja energiat täysin loppuneena ei tuu kuin keskeytys joka syö miestä ja naista lopun vuotta kuin lihansyöjä bakteeri. Ei, se pitää olla yksi sentence,yksi selkeä tavoite jonka haluaa tavoittaa. Yhdessä teamin kanssa.

Voin tunnustaa, että tästä harrastuksesta on jo tullut elämäntapa. Osa pientä tarinaa nimelta Harri Ruuska. Niin moni asia duunista ihmissuhteisiin kietoutuu tähän. Eikä voisi olla parempaa tavoitetta, parempaa liimaa yhdistämään nuo asiat yhteen. Vaikka se on jo vienyt monet kynnet jaloista, tuhannet tunnit vapaa-ajasta on se just se resepti joka on rakentanut sen psykofyysisen kokonaisuuden joka itse asiassa kaikin tavoin tuntuu nyt elävän elämän kulta-aikaa. Siksi kai sopivasti kirjoitankin tämän päivänä jolloin taas vanhenen yhden vuoden. Ensi kesän kisoissa vanhenenkin sitten joka kisassa yhden vuoden vielä lisää…

Enhän minä tätä sillä kirjoita, että me välttämättä tänä vuonna voitamme. Mutta sillä, että tahdon uskoa että elämän suuntaviivat on meidän omissa käsissä ja pitää vain tietää mitä tahtoo. Me tiedämme. Malja sille.

Ja tämä teksti on muuten omistetu työkaverilleni Petteri Lahtiselle joka on jo voittaja vaikka flunssastaan huolimatta lähti näyttämään flaameille mistä suomalainen maantiepyörä ruikkii... 

Pertsan hiihto

Heräsin aamulla pää kenossa. Nooh, jos Harri Kirvesniemi on kamppaillu pää kenossa maailmanmestaruuksista, niin miksei meitsi vois taistella Pertsan hiihdon kuntosarjan peräpään sijotuksista. Ei muuta ku ibusalia huiviin ja baanalle. Edessä oli siis 35 kilsaa vapaan tyylistä hiihtoa Kempeleen upeissa maastoissa alle 200 kilsan hiihtotreenillä. Ja pokaaleja lähdettiin tietty taas metsästämään, vaikka tekniikka oli aika hakusassa.

Lähtölaukaus pamahti ja koitin löytää sopivatahtisen letkajenkan. No sellanen 10 hengen epämääräinen jengi löytyikin yllättävän kivuttomasti. Nyt vaan sitten peesaillaan ja naatiskellaan - aattelin. Viiden kilsan hiihdon jälkeen yks typykkä alkoi hyytyä ja letka meni kahtia. Koitettiin siinä sitten vuorovedolla saaha veturi kiinni, mutta turhaan. Omalla vetovuorolla olin ihan nakit ja muussi, mutta koitin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Vähän väliä joku koitti saada karkulaiset kiinni ja matkanteko oli aikamoista nykimistä. Ja aina silloin meitsi oli yhtä ahtaalla ku toukka omenassa. Yhden mäen päällä näin pari hienoo tähtikuviookin ja noutaja kolkutteli jo oveen. Köysi alkoi kiristyä kaulassa. Tiesin kuitenkin olevani hyvä roikkuja, ja eihän musta muuhun ollutkaan. 

Koko loppumatkan odottelin jonkin sortin alamäkiä, että olisin päässy huilimaan, mut eihän niitä koskaan tullu tai sit en niitä vaan huomannu. Otin tavoitteeksi selviytyä aina seuraavalle ryyppypaikalle ja se tuntui toimivan muuten paitsi, että sain ottaa sen jälkeen aina letkan kiinni jäätyäni asumaan juomapaikalle. On henkisesti lamauttavaa ajatella jäljellä olevaa kokonaismatkaa, kun olet kieli vyön alla - carpe diem. Puolen välin jälkeen menin samaa tahtia kahden koukkupolven kanssa. Jos mä noilta otan pataan, on sama laittaa sukset naulaan ja naula arkkuun - mietiskelin. Loppua kohti pappamopoista alkoi loppua bensa ja pääsin ne kuittaamaan. Mitäs eivät juoneet riittävästi juomapaikoilla. Tuntuihan se vähän epäreilulta, kun olivat vetäneet melki koko matkan, mut ei niille voinu hävitäkään. 

Ehkä ekaa kertaa elämässäni mulla oli vehkeet kunnossa. Suksi huilasi paremmin kuin ikinä. Kahta tuntia lähdettiin tavoittelemaan, mutta loppuaika oli 1.49, kahdeksan minuuttia sarjan voittajaa perässä. Siitä iso kiitos myös Keltamäen Simolle, joka oli taikonut kapuloihin hyvät mömmöt. Jep, olen ulkoistanut voitelun. Tekniikasta ei ollut tietoakaan ja hiihto tuntui sähellykseltä, mutta ei voi valittaa. Meni sen verran hyvin, että pitää jatkossakin miettiä pää kenossa hiihtämistä. Oli ilo hiihdellä Kempeleen maastoissa. Varsinkin erämaiset suotaipaleet olivat mieltä kutittavia. Sauna hiihdon päälle maistui taivaalliselta. Ja päästiinhän sitä palkinnoillekin, kun onnetar arpoi Marttiinin kuksan ja voi-voiveitsen. Parhaalta tuntui kuitenkin kokea esikoisen ensimmäisen hiihtokisan fiilikset. Ja palkinnotkin miellyttivät lapsia. Baanat olivat paikka paikoin aika heikossa hapessa, joten siitä satikutia järjestäjille. Muutoin järjestelyt vaikuttivat toimivilta. Kisassa oli myös kiva tunnelma ja aitoa liikunnan riemua. Ensi vuonna uudelleen... Tuloksia

t. Hokkis

Talviuni

Aurinko luikahti huurteisen metsän aukiolle ja heti pieni seikkailija koki jälleen kevään pienen ihmeen; syntymän uuteen kauteen, uusiin ääriin. Syksyn Kajaanin kisa latasi kipparin niin kanveesiin, että monsiur Hokkasen verbaalinen nuorallatanssi hankki yksin pienen pitäjän verran lukijoita blogiin viimeisten synkkien kuukausien ajan. Syvimmät osanottoni siitä, mutta näillä tarinoilla ei ole palautusoikeutta.

Kuva hämää enemmän kuin tuhat sanaa, hymy irtosi

 Kajaanin kisan jälkeen vasta miltei koko pullon jälkeen

Vuosi 2012 paketissa ja paketilla kauniit kääreet. Olihan se, äijä meininkiä. 48 tuntia vierailla mailla. Kirsu jäässä ja töppöset tönkässä Mallorcan vuorilla. Kaatosateessa Skånen pelloilla kiekko riekaleina. Kokka kohisten Oulujärven rannattomalla selällä, mankeli hartioilla keskellä järvenlahtea auringonnousussa, riekaleisilla jaloilla töpöttelyä Rokuan kutassa jälleen kerran.

Ratamestarilla huumorintajua Lost in Kajaanissa, 

saatiin kisan sisu palkinto notta vuolla ranteet hyvä maku suussa

Tuli uni simmuun aamu-usvaisella asvalttisuoralla, tilkka paleli 18 tunnin sateen jälkeen, kauniin sanakääntein kerroimme teamikaverille mihin sen melan voisi upottaa poikittain kolmannenkymmenen majavapadon jälkeen Virolaisessa rännissä jota joeksi kutsuttiin, jännästi liikkeet hidastui kymmenasteisessa lammessa, painoi suksi suossa, ihailtiin joukolla erään pyörää jonka ketjut pätki… Sanalla sanoen seikkailtiin.

Vilahti syksy tutuissa merkeissä, ensin ei huvittanut mikään ja sitten ei enää pelannut mikään. Hain vauhtia Kalifornian rannoilta ja Grand Canyonin poluilta. Tuloksena jälleen uusi todellinen urheilijan meriitti, tulehtunut olkapää. Ensi vuonna varmaan kärähdän dopingista, neuvottelut hiihtoliiton kanssa meneillään.

Urlun valopää

Silti, hytinä on taas tulee iso jytky. On kasassa sellainen likainen puolitusina, että kaksi teamia lataa uudet pohjat 1Lifen historiaan. Mennään kovempaa ja korkeammalla. Mennään kauemmaksi ja pidemmälle. Jää vähemmän seliteltävää välineiden osalta, tulee enemmän seliteltävää yhteistyökumppaneille. Tulee takuulla näkyvyyttä, vain etumerkki julkisuuden tasossa vaihtelee.

Masan luontaisin asento

Yhden klassikko teamin kanssa on jo itäkairan korvessa suunnitelmat saunottu, umpihankeen läskejä sulatettu. Tänä vuonna polvi kantaa, jalkanahka pysyy piukeana, ketjut kestää.

Team 1Life on herännyt talviunestaan. Nimi ilmestyy monelle ilmoittautumislistalle ja näkyy myös tuloslistoissa. Sekopäiset seikkailijakolleegat kautta maan ja maapallon, eiköhän mennä taas.




Harri the skipper (kunnes korvessa toisin päätetään)

Tuomoa hymyilyttää ajatus kuinka ne kepittää yhren elon pojat ens kesänä

Kisaraportti: Umpparihiihdon MM-kisat

Sitä puuttuvaa mualimanmestaruutta lähdettiin taas jahtaamaan Syötteelle, vaikka lähtökohdat kisaan eivät olleet parhaat mahdolliset. Lähes joka jannu oli ollut letkuissa edeltävät viikot ja joukkueen kokonaismassakin oli lisääntynyt toistakymmentä kiloa. Tämä johti siihen, että melkein jokaisen painopiste oli siirtynyt hieman eteen, jota koitimme paikata hiihtämällä hieman takakenossa.

Team 1Life Special Bike ja maailman parhaat sukset

Ampaisimme matkaan jo perjantaina, jotta saisimme eräjormailla vähän pitempään. Iloksemme huomattiin, että reitti suuntautui myös sellaisille Syötteen alueille, joissa ei ollu tullut vielä aiemmin käytyä. Olosuhteet olivat mitä parhaimmat. Lunta oli yli 80 cm ja lämpötila pyöri koko viikonlopun siinä 10 asteen tuntumassa. Ensimmäisen illan tähtitaivas mahtavine laskuineen ja kumartelevine puineen teki 11 kilsan hiihdosta erityisen. Laitettiin leiri pystyyn ja makkarat tulille. Kuten ennenkin, ensimmäisenä yönä unet jäivät vähiin. Aamulla, vuoden odotuksen jälkeen, päästiin testaamaan myös riukua. Odotukset olivat korkealla, mutta riuku matalalla. Istuin siinä sitten polvet suussa ja joku kaveri kyljessä. Pikaisen toimituksen jälkeen kaveri huomautti, että "sulla on muuten shittiä takareidessä". "Älä valehtele". Koitin sitä siinä sitten vaivihkaa puhdistaa, kunnes... "on muuten vieläkin". Ei muuta kuin leiriin. Myöhemmin sain kuulla, että se koko riuku oli ollu täynnä sitä ihteään. Taisi sitä jäädä sen kamunkin reisiin. Reisille meni sekin. Silloin jo hymyilytti.

Leirissä oli tunnelmaa. www.kuvailija.fi

Lauantai-päivän taktiikkana oli antaa muiden aukoa latua, hakea kaikki lisärastit ja hoitaa tehtävärastit kunnialla. Päivä alkoi tehtävärastilla 1, jossa piti tunnistaa solmuja. Saatiin kaikki oikein, osin tuurilla ja tiedolla, osin päättelemällä. Siitä sitten tehtävärastille 2 ja myrkyllisten kasvien nimeämiseen. Valkovuokko ja suopursu laitettiin ei-myrkylliseksi ja siitä 1 minuuttia sakkoa. Tämän jälkeen lisärastille 1, joka sijaitsi Liejuvaaran liepeillä. Nimestään huolimatta vaaran laki ja sitä seurannut lasku oli maisemallisesti kisan parasta antia. Tätähän täältä haetaankin. Mieltä kutitti ja silmiä hiveli, kun kurvailimme kohti tehtävärastia 3, jossa piti tunnistaa jauhoja. Ei menny vellit ja jauhot sekaisin, vaan selvittiin ilman mätkyjä. Tehtävärasti 4 oli kompa. Emme menneet halpaan, kun tiesimme ettei nuoreen mäntyyn kiinnitetyn kreppinauhan korkeus muutu vuosien saatossa.

Puolivälin krouvin jälkeen oli jäljellä vielä kolmen lisärastin haku. Samalla Mikalla alkoi kone yskimään. Vaihdettiin suksia ja otettiin tavaraa kantoon, kun tajuttiin, että tätä vauhtia ei ehditä hakea kaikkia rasteja. Juuri tätä se joukkueurheilu on parhaimmillaan - kaveria autetaan aina. Viimeinen lisärasti tuotti hieman ylimääräisiä tykytyksiä, kun ei meinattu löytää kunnon reittiä joen ylitykseen. Jussi siinä vähän mulasikin. Lopussa alkoi jo väsy painaa ja vauhti hyytyä. Ehdittiin kuitenkin noin puoli tuntia ennen määräaikaa leiriin. Leiriytyminen on kaikkea muuta kuin helppoa 50 kilsan reppuhiihdon jälkeen, väsyneenä, nälkäisenä ja viluisena. Mieli halajaa piknikille palmun alle rakkaan kainaloon, mutta luvassa onkin pussiruoan syöntiä pakkasessa haisevien äijien kanssa. Ei auta. Siinä sitä koetellaan taas reppanoita, jotka pimeydessä vaeltavat. Löydettiin sopivasti sellainen rauhaisa paikka suon laidasta ja tuulen puolelta, ettei saatu savumyrkytystä. Ei muuta kuin tulet pystyyn, laavu tekeille, suolen mutkat suoriksi ja vaakatasoon. Ja se tunne, kun pääsee tuollaisen päivän jälkeen makuupussiin.

Lumi pöllyää lähdössä. www.kuvailija.fi

Sunnuntain pikataipaleelle pääsimme minuutin kärjen jälkeen. Matkana oli 8,5 kilsaa, josta 5 kilsaa umpparia. Toiveet olivat korkealla, vaikka rinnalla oli LJK:n poikia, seikkailu-urheilijoita ja hiihdon Suomen mestareita. Aika nopeasti snaijasimme, että keli oli hankikeijujen eikä hankihirvien. Me hirvet painoimme 70kg, 78kg, 87kg, 92kg ja 98kg ja vieläpä niin, että latukoneet painoivat vähiten. Hangessa oli pari kerrosta, jonka takia keijut kiitivät pinnassa, mutta hirvet uivat syvällä. Näin ollen jokainen sai tavallaan aukoa latua, vaikka hiihtäjien järjestys ei juurikaan muuttunut. Yhtään ei voinu painaa sukselle, vaan piti edetä ns. sipsuttamalla. Pitemmällä suksella, varusteiden rohkeammalla jaolla ja paremmalla reitinvalinnalla lopputulos olisi voinut olla pari pykälää parempi. Toki ei se päivän kuntokaan häävi ollut. Maalissa oltiin 6. noin 9 minuuttia kärjen jälkeen. Tulokset

Tässä vaiheessa oltiin vielä mitaleilla. www.kuvailija.fi

Lopputulos oli ehkä pienoinen pettymys, mutta reissu taas kerran rikas ja tunteikas. Näin 10. kerrankin jälkeen Syötteen maisemat jaksoivat antaa kiksejä. Ne tykkylumiset kynttiläkuuset hiljentävät joka vuosi! Umpihankihiihtoneuvoksen tittelikin lämmitti mieltä. Ja se tunne kun pääsee saunaan ja syömään kaiken sen kurjuuden jälkeen. Osaa taas arvostaa elämän pieniä asioita. Ensi vuoden umpihankihiihto mahtaa jäädä väliin, mutta eihän sitä koskaan tiedä milloin sitä taas viivalle ilmestyy. Team 1Life kiittää kaikkia kanssakilpailijoita hyvästä ja rehdistä kilpailusta. Hattua pitää nostaa myös niille monille naisille, jotka olivat mukana. Järjestäjätkin onnistuivat tehtävässään, joten kumarrus heillekin. Kiitos myös useille talkoolaisille, jotka mahdollistivat kilpailun. Kiitos Janille, Juhalle, Mikalla ja Jussille mahtavasta reissusta. Tehtävä suoritettu.

Mt.Rusko 50k

Kotirataultra on perinteinen tammi-ja helmikuun viimeisinä sunnuntaina juostava omatoiminen tapahtuma. Olemme aiemmin juosseet kotirataultraa lähinnä Oulujokisuiston pyöräteillä. Itse olen täysin kyllästynyt pyöräteillä juoksuun ja siksi tartuinkin JokkeK:n puolivahingossa sivulauseessa lipsauttamaan ideaan juosta kotirataultra Ruskotunturilla. Kävimme mittomassa reitin ja perustin tapahtuman Facebookiin, jotta en voisi itse perääntyä heikon hetken koittaessa.

Sunnuntaiaamuna kävin vielä katsomassa FB:ssa, onko mukaan tulossa lisää ihmisiä. Kyllä oli. Kokonaiset 12 ilmoittautunutta. Osa minulle täysin tuntemattomia. Yleensä juoksuhullutteluissamme on mukana samat neljä tyyppiä. Liikasentien päässä autoja oli ruuhkaksi asti ja liikenteenohjaus loisti poissaolollaan. Autot saatiin parkkiin ja pelottomat Mt.Ruskon valloittajat valuivat sukkahousuissaan kohti starttialuetta.

Esittelin tapahtuman idean lyhyesti ja lähdimme klo 9.05 yhdessä tutustumiskierrokselle. Kaikki ihastuimme reittiin niin, että päätimme täyteen 50 kilometriin tarvittavan 25 kierrosta ennalta suunnitellun 24 sijasta. Nousua kierrokselle kertyi noin 80m, eli 25 kierrosta=2000m verttimetriä. Ihan mukavasti yhdelle päivälle näillä lakeuksilla. Umpihangen osuus oli reitillä pienempi, kuin odotimme. Tunturilla oli aurattu ja pörrätty moottorikelkoilla niin, että jalan alle löytyi kovaa pohjaa isolla osalla 2km reittiä. Huolto oli helppoa lyhyellä kierroksella. Huoltoalueelle jäi helposti  suusta kiinni, kun aina joku oli kahvittelemassa tai syömässä. Tuossa tiivistyykin Mt.Rusko 50k ajatus: hyvää seuraa ja vielä paremmat eväät. Huoltojoukot toivat minulle kotoa grillatulla halloumilla, kinkulla ja juustolla täytetyn sämpylän vähän puolen välin jälkeen. Aivan mahtava yllätys!

 

Päivän aikana reilun toista kymmentä reipasta ulkoilijaa kävi kiertämässä sopivan määrän kierroksia. Lääkärin suosituksen ylittävän 25 kierrosta kiersi lopulta kuusi paremman tekemisen puutteessa ollutta, nopein aika oli 6h21min. 1Lifen remmistä minä juoksin 25, Ulla 15 kiekkaa, A-P 5 ja lentsuinen Matti 4. Oikein hyvä treeni. Kisakauteni starttaa 50km juoksukisalla 13.4., joten hullutteluja tarvitaan.

Hölkkäsin päivän lähinnä Epun seurassa. Pitkät yhteislenkit aiheuttavat ikävän kierteen. Muutaman tunnin kun juoksee, niin aina tuppaa keksimään jotain uutta hölmöä. Nyt on taas yhtä sun toista puolivalmista suunnitelmaa itsemme ja kavereiden huviksi. It was NUTS!