"Voi pojat nyt me vasta liemessä ollaan". Team 1Lifen laskettu aika oli vuonna 2010 Oulussa, kun kolme selkärangatonta, kädetöntä, ihralla kuorrutettua ja elämäänsä kyllästynyttä pullapoikaa päätti "tappaa" toisensa toripolliisin silmien edessä: "Tartteis kai tehä jotain?" Syntyi veret seisauttava ja pelkoa viljelevä kommandojoukko, joka on erikoistunut suorittamaan vaarallisia ja mahdottomia tehtäviä vaativissakin olosuhteissa ympäri maailmaa. Tässä joukossa ylisuuri ego yhdistyy luontevalla tavalla kroonisesti alisuorittavaan ja kuolonkankeaan ruhoon ja tyhmyys ja hulluus tiivistyvät muodostaen epäuskottavia, tärähtäneitä ja sensuroimattomia stooreja, joiden lukemiseen kannattaa ottaa vakuutus. Kun mausteiksi lisätään vielä erilaiset fobiat, tunteettomuus, traumaattinen ja turvaton lapsuus sekä loputon vastuunpakoilu, sitä soppaa ei syö nälkää näkevä Erkkikään. Tuska avartaa mieltä ja epäonnistumisillekin löytyy aina toinen toistaan parempia selityksiä. Ja niitä tilityksiä ei kuuntele kuurokaan. Kaikki ei suju aina käsikirjoituksen mukaan, mutta ainakin on jotain mitä ilman hampaita, karvoja ja koipi amputoituna muistella. Yksi elämä, kerranhan täällä vain ollaan....

Alisuorittava kroppa tarvitsee seurakseen ylisuorittavat varusteet. Joukkueen vaatetuksesta huolehtii HAGLÖFS, pyöristä CANYON, kengistä INOV, kanooteista BEAR & WATER ja lisäravinteista POWERBAR. Jotta voimme menestyä, varusteista ei voi tinkiä. Kerromme totuudenmukaisesti kyseisistä tuotteista blogissamme...


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bear & Water. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bear & Water. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. syyskuuta 2015

Lost in Kajaani 2015 - Punainen vaara tantereella



Hevoset telineissä (Kuva: Vaarojen valokuvaajat ry)



Rogainingin MM-kisoista (Matti ja Johanna) oli kulunut se kolme viikkoa ja Apsin Kiuruveden multisportti -kisasta  pari viikkoa ja taas piti vääntäytyä viivalle. Ja nimenomaan vääntäytyä, sillä pahin seikkailunälkä oli tyydytetty, treenit jäänyt vähiin ja henkiset traumat vielä hoitamatta, mutta luvattu mikä luvattu. Jos kyseessä olisi ollut mikä muu kisa tahansa, olisi se saanut jäädä väliin, mutta eihän Suomen parasta seikkailukisaa voinut missata.

Päätimme lähteä kisaan tutulla reseptillä - jos haluat voittaa, hanki joukkueeseen Nainen. Naisilla on tapana peittää heikkoutemme ja korostaa vahvuuksiamme, joita just nyt ei tule yhtään mieleen. Ihanaakin ihanampi Johanna sopi völjyyn parhaiten, joten ei muuta kuin jo neljättä kertaa Kaijaaniin, jonne menimme jo kisaa edeltävänä iltana. Rohtoja naamaan, saunomista ja pari mautonta vitsiä ja kisafiilis oli taas katossa tai niin me ainakin itsellemme uskoteltiin. Saimme kisan aikana lempinimeksemme Punainen vaara. Toistaiseksi ei ole tiedossa tarkoittiko se sitä, että olimme enemmän vaaraksi muille vaiko itsellemme. Siitä kohta lisää...


Punainen vaara kisa-aamuna
Eka päivä

Kisa alkoi tuttuun tapaa prologilla, joka kaikkien yllätykseksi ei ollukaan suunnistusta, vaan 6*400m viestijuoksu yleisurheilukentällä. Siisti idis, ei prologin tarvitse aina ollakaan suunnistusta, suunnistaa saa muutenkin ihan riittävästi. Lähtö tapahtui hevoskisoista tutulla volttilähdöllä eli kaikkien aavistamatta, joka jo mukavasti sekoitti porukkaa. Apsi jäi haavi auki kuopimaan paikalleen, mutta saatiin se hevosenpotkulla liikkeelle ja kohta se laukkasi melkein kärjessä. Johanna ja Masa pelas totoa. Alun perin ideoimamme rauhallinen alotus muuttui jo kierroksen jälkeen varsin hapokkaaksi riehumiseksi. Viestijuoksu sekoitti pakkaa ja pasmoja ihan riittävästi. Päästiin kärjen tuntumassa mankeloimaan, vaikka ei todellakaan olla mitään rinttereitä.


Ruuhijärvellä (Kuva: Vaarojen valokuvaajat)

Masa ja Apsi Ruuhijärven kierroksella. Johanna meni ajat sitten. (Kuva: Vaarojen valokuvaajat ry)

Aloitimme pyöräilyn varsin vauhdikkaasti, kun prologista jäi vauhti päälle ja pääsimme kärjen tuntumassa rastille 1, jossa oli luvassa polkujuoksu Ruuhijärven ympäri - olipa muuten hienot maisemat! Tosin aina ku niitä katteli, meni joku nurin. Ymmärsimme vaihtaa lenkkarit jalkaan emmekä menneet järjestäjän vipuun oikaista aiemmasta niemestä, joten tulimme toisena vaihtoon Gaselli-Johannan vetäessä hurmiossa letkaa. Vaihdossa aikailtiin kuitenkin sen verran, että pari jengiä pääsi edelle. Siitä sitten seuraavalle rastille, jossa saimme suunnistaa kallioille, jossa oli ohjelmassa köysilaskeutuminen. Jouduimme jonottamaan, joten ero kärkeen kasvoi hieman.

Jonottamassa laskeutumaan. (Kuva: Rajavillit)

Johanna (Kuva: Rajavillit)

Apsi (Kuva: Rajavillit)

Sitten tuhatta ja sataa Väsyneiden isien kanssa kohti rastia 3. Johanna oli Apsin hinauksessa, mutta yhdessä mutkassa hidastettiin vauhtia sen verran, että Johannasta tuli lentävän lautasen matkustaja, jonka osoitteena oli viereinen oja. Johanna makasi liikkumatta paikallaan ja hetken jo luultiin, että kisamme oli siinä. Seisottiin tumput suorina ja uskoteltiin Johannalle, että mitään sulle tapahtunu (vaikka toinen käsi puuttui, naama oli ruvella ja pää väärin päin), kun ei mitään muutakaan osattu tehdä. Ero kärkeen kasvoi edelleen, mutta onneksi seurana oli Väsyneet isät. Tuntui jotenkin turvalliselta olla heidän seurassaan. Mieleen jäi kuinka Väsyneiden isien Jussi kertoi tohkeissaan nähneensä samaisella tiellä sammakon viime syksynä. Sanottiin sille, että tota ei kyllä uskota. Lupasi näyttää kuvanki, mutta ei näyttäny. Ei muuten uskota ennenku näyttää...

Rastille 8, joka sijaitsi Losonvaaran päällä, teimme pienen pummin. Rastimääreen mukaan rastin piti olla niityn pohjoispuolelle, mutta se olikin ihan muualla. Siitä Apsi kai vähän suuttui, sillä Rastin 9 jälkeen se laittoi ison vaihteen silmään ja tykitettiin maantietä useita kilsoja sillä seurauksella, että Masan reidet meni solmuun ja aivot happamaks. Ennen Porttivaaran nousua Masa huusi armoa ja siitä olikin hetkellisesti apua, mutta Porttivaaran nousussa mennessämme rastille 10 Masan vintti pimeni täysin ja eksyimme väärälle polulle. Ero kärkeen kasvoi.

Canyon-juna puksuttaa. (Kuva: Rajavillit)

Rastille 12 mennessämme väsynyt tiimimme halusi väen väkisin valita raskaimman UKK-reitin, vaikka alkuperäinen reitti oli piirretty ihan muualta. Matkaoppaiksi saimme Väsyneet isät, joista ei meinattu päästä eroon millään ja jotka oli ilmeisesti värvätty Hiiltomiesten toimesta eksyttämään meiät. Reitti oli sen verran haastava tunkkauksineen, että aikaa tuhraantui reippaasti, mutta maisemat oli hienot. Rastin 12 jälkeen Apsi könysi pyörällä sillä seurauksella, että hetken jo luulimme saaneemme jengiimme uuden ulkomaalaisvahvistuksen. Kaveri oli kauttaaltaan mudassa ja puhui jotain ihmeellistä mongerrusta - varmaan niitä maahanmuuttajia. Aina tyylikäs ja nopea Canyonkin näytti vähintään omituiselta. "Hei kaveri, Afrikkaan on sen verran pitkä matka, ettei sinne kannata mennä fillarilla". Rastin 13 jälkeen tultiin Vuokatin laskettelurinne alas sillä seurauksella, että Apsi könysi taas. Tällä kertaa Apsi näytti siltä, että oli parempi pitää suut supussa. Rastilla 14 kävimme vähän suppailemassa ja uimassa, jonka jälkeen Apsikin näytti taas enempi täkäläiseltä.


Masa ja Apsi lähdössä melomaan. (Kuva: Vaarojen valokuvaajat)

Illalla oli ohjelmassa vielä mielenkiintoinen melontarasti, jossa jengin piti pähkäillä mitkä rastit hakee meloen ja mitkä juosten. Se meni meiltä sen verran hyvin, että mentiin kärkivauhtia. Ennen yörastia käytiin vielä Änkkäri -puistossa etsimässä koodeja ja skuuttaamassa. Masa olisi halunnu jäädä sinne vielä leikkimään, mutta kamut raahas sen väkisin sieltä pois. Sitten fillarilla leiriin, teltta pystyyn ja nauttimaan Johannan kokkaama juhlaillallinen. Harvoin lihapullat ja pasta on maistunut niin taivaalliselta. Sen verran  kroppa kävi kierroksilla ja jutut oli hervottomia, että nukuttiin jopa 1-2 tuntia, no mutta ainakin saatiin olla pitkällään. 1. päivän jälkeen ero miesten kärkeen eli Free Adventureen oli noin 1,5 tuntia ja sekasarjan kärkeen eli Hiiltomiehiin noin puoli tuntia. Näiden lisäksi edellämme oli pari muuta äijäjoukkuetta.


1. päivän maalissa. (Kuva: Rajavillit)
Toka päivä

Päivä alkoi aamulla klo 6 noin 6 kilsan suunnistuksella Naapurivaaran ainutlaatuisessa viidakossa. Olipas kyllä erityisen epätyypillinen kainuulainen metsä! Mahtoiko johtua niiden kymmenien lehmien lannoittavasta vaikutuksesta? Kartassa oli enemmän kiellettyä aluetta kuin sallittua ja siitä oli poistettu joitakin polkuja, mutta ei ymmärretty mennä ratametsurin hämyyn. Vaaran päälle päästyämme sanottiin, että seuraava rasti onkin tuolla vaaran alla olevan lammen päässä, joten ei muuta kuin lähes pystysuoraa rinnettä alas ja takas ylös. Siitä sitten vielä yhdelle rastille ja pyörille. Osuus meni meiltä putkeen ja päästiin toisena Free Adventuren kannassa polkemaan kohti seuraavia rasteja.


1. ryhmän lähtö aamulla klo 6. (Kuva: Rajavillit)


Masa ylittää hienoa rotkoa. (Kuva: Rajavillit)

Toisella rastilla ylitettiin köysien avulla pari siistiä rotkoa (hieno quest!), jonka jälkeen otettiin kärkijengien tavoin harkittu oiko joen yli kohti rastia 3. Karttaan oli merkitty joen kohdalle ylityspaikka, joka normikartoissa tarkoittaa siltaa tai vastaavaa, mutta ei snaijattu, että seikkailukartoissa se taitaakin tarkoittaa paikkaa josta pääsee yli vaan talvella. Etsittiin porukalla siltaa aikamme, mutta sitten Johanna sanoi meille, että nyt äijät yli ja sassiin. Katottiin peukalot suussa kun Johanna kahlas joen yli pyörä pään päällä. Mikä sooooomaaaalaaanen NAINEN! Ei ehitty ees kissaa sanoa tai apua tarjota, kun se oli jo joen toisella puolella. Eihän siinä auttanut muu kuin perään lähtä, vaikka vettä oli kaulaan asti ja lämpötila 5-10 astetta. "Hei Apsi, ens vuonna pitää kyllä tarkempaan miettiä kuka niistä sadoista halukkaista naisista otetaan reissuun mukaan". Saatiin siinä 5 minuuttia eroa Hiiltomiehiin, kun päästiin vielä haijaa.fi jengin peesiin, joten hiillostus oli alkanut. Ei vaan tajuttu, että hiillostettiin lähinnä itseämme. Puoli tuntia siinä meni lämmetessä, mut kannattihan se.

Kohti seuraava questiä. (Kuva: Rajavillit)

Rastilla 6 heitettiin vesisangolla pulloja nurin, jonka jälkeen noustiin jonkun korkean kukkulan päälle. Siitä alkoi Mtb-osuus ja mittakaava muuttui aika tavalla. Masa oli toiminut veturina Apsin hinatessa Johannaa ja kun juna nousi kukkulan päälle, Masan aivot oli taas narikassa. Vedettiin yksi risteys pitkäksi ja Hiiltomiehet sai meiät kiinni. Seuraavalla rastilla Masa totes, että "thoi ei varmana oo mheiän rasthi, thässä on varmaan joku hajonta", vaikka Hiiltomiehet ja Väsyneet isät oli juuri siinä leimannu. No olihan se meidän rasti ja ei muuta kuin perään, kun ei oltais muuten kotiin osattu. Tais Mäsän päässä olla hajonta menossa. Sen jälkeen Mäsä ei ollu varma enää mistään, eikä ässävikakaan tahtonut enää korjaantua.


Uinti virkisti mukavasti. (Kuva: Rajavillit)

Saatiin jollain ihmeellisellä tavalla vedettyä jälleen noin 5 minuutin kaula Hiiltomiehiin, mutta rastille 15 tehtiin taas pummi yhden nousun jälkeen. Kartasta puuttui yksi iso tie eikä se muutenkaan tuntunut täsmäävän maastoon. Tai sitten oltiin ihan pihalla. Eikä kyllä oltu ainoita. Harhailtiin aikamme metsässä ja Hiiltomiehet pääsi ohi. Sen jälkeen ei niitä enää kiinni saatu. Lopussa käytiin vielä uimassa ja armeijan esteradalla. Kun päästiin maalialueelle, ohjelmassa oli vielä suunnistusta ja vihjeiden etsimistä koulun käytävillä sekä kohtuullisen vaativa metsäsuunnistus kartalla, josta yllättäen puuttui polkuja. Noin 17 tunnin kisaamisen jälkeen tuntui, että lyhempikin suunnistus olisi riittäny, mutta oli siellä sentään hyviä mustikoita. Kisan jälkeinen sauna ja keitto tekivät eetvarttia. Energiankulutus oli kuitenkin sen verran kova, että illalla piti käydä syömässä vielä kiinalaisessa. Parin tunnin päästä oli taas näläkä ja ei muuta kuin Heseen. Erityisesti illallinen kiinalaisessa tuttujen heppujen kanssa oli mieleenpainuva hetki.

Jälkipelit

Kisa oli tällä kertaa erittäin kovatasoinen. Mukana oli uusia kovia jengejä, mutta myös viimevuotiset jengit olivat nostaneet tasoaan. Lopputuloksissa olimme toiseksi paras sekajoukkue noin 50 minuuttia Hiiltomiehille jääneenä, vaikka vedettiin kovempaa kuin viime vuonna. Puuppola rules sijoittui kolmanneksi. Kaikki sarjat mukaan lukien sijoituimme kuudenneksi. Miesten sarjan voiton pokkasi Free Adventure. Kisattiin yli 18 tuntia, kilometrejä kertyi noin 230. Voittoon meillä ei tällä kertaa ollut mahkuja, vaikka vauhtimme ajoittain kovempaa olikin. Saatiin kuitenkin hiillostettua Hiiltomiehiä emmekä päästäneet niitä helpolla, mutta samalla sahattiin itseämme jalkaan. Juoksuosuuksilla vauhtimme oli jopa miesten kärjen tasolla, mutta fillarilla annoimme liikaa siimaa. Hinaaminen toimi hyvin, mutta samalla se söi miehiä ja altisti pummeille. Vähemmällä hinaamisella, vuorovedolla ja tasaisemmalla vauhdilla tulos olisi voinut olla parempi. Kahdet kartat olisi ollut halukkaille poikaa, olisi muutkin saaneet samalla suunnistaa. Jos muutkin suunnistais, Mäsän otassa ei välttämättä lukis "overloaded". Jatkossa Masan pitää panostaa siihen, että aivot saa sokeria enempi. Ja ylipäätään syödä pitää enempi. Kaikesta huolimatta vedimme ihan hyvän kisan. Apsi repi ja raastoi tehden uskomattoman määrän töitä. Johanna tsemppasi ja loi uskoa. Mäsä yritti parhaansa, mutta parasta ennen päivä oli joko mennyt tai se on tulossa.

Tulokset


Hiiltomiehet ja 1Life palkintojenjaossa. (Kuva: Rajavillit)

Kaiken kaikkiaan kisa oli jälleen kerran erinomaisesti järjestetty. Poppaukot Liuha ja Nyström opiskelijoineen olivat taas loihtineet loistavan kisan, kiitos siitä! Teidän hyvä, iloinen ja positiivinen meininki välittyy myös itse kisaan. Opiskelijat tsemppasivat meitä rasteilla upealla tavalla, kiitos siitäkin. Nähtiin taas hienoja paikkoja, joissa ei oltu ennen käyty. Reitinvalintavaihtoehtoja riitti ja tunkkaamaankin pääsi halutessaan. Sääkin suosi. Näillä muistoilla mennään taas pitkään.  Ensi vuonna kisa uudistunee hieman ainakin aikataulujen suhteen. Se lienee tervetullut uudistus. Tekee kaikille hyvää, kun uudistuu välillä. Kiitos myös Rajavillien Markukselle (ja Johannalle), joka keskeytti oman kisansa vain saadakseen kannustaa ja ottaa valokuvia meistä. :) Ei vaiten, toivottavasti jalkasi paranee pian ja näemme taas. Ehkäpä näemme jo Lost in Kajaani Winter seikkailuskabassa ensi keväänä. Punainen vaara hiljenee, kunnes toisin todistetaan...

Kirjoitti Team 1Life

P.s. Artsi kisasi XC Adventuren jengissä, joka oli hienosti 6. Niistä pojista kuullaan vielä...

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Geopark Challenge - Seikkailun ja Muhosjoen makua


Specialized Stumpjumper
Suomen suurin, tasokkain, jännittävin, siistein ja likaisin seikkailukisa, Geopark Challenge, on taas taputeltu. On aika palata kisan tunnelmiin ja ladata tuutin täydeltä koottuja selityksiä, vaikka oman joukkueen kohdalta kisan voisi kyllä jo osin unohtaakin. 1Lifesta oli mukana tällä kertaa jopa kaksi poppoota. Sekajoukkueessa kisasivat Ulla, Arto ja Tommi sekä äijäjoukkueessa Ari-Pekka, Matti ja jalkavaivaista Harria paikannut Janne. Elämänsä ensimmäiseen kunnon seikkailukisaan osallistunut Janne kutsuttiin hätiin, kun Harde ilmoitti pari viikkoa ennen kisaa ulkoistavan itsensä reportterin hommiin. Lähtökohta kisaan ei siis ollut paras mahdollinen, mutta kärkisijoja lähdettiin siitä huolimatta metsästämään. Eräänä tavoitteena oli myös vihdoin viimein tehdä vaikutus Passion Adventuren tyttöihin.

Minkähän näistä valitsis?
Seikkailijat lähdössä matkaan.
Apsi huoltohommissa.

Kisaan valmistautuminen aloitettiin hyvissä ajoin, jotta vältyttäisiin viime hetken paniikilta ja kisaan jäisi enemmän hevosvoimia. Äijät ja kamat olikin saatu kuntoon tai niin me luultiin. Apsin eturenkaasta löytyi nimittäin niitti, jonka joku vihollisjoukkue oli siihen ilmeisesti iskenyt. Epäilemme Gappy Adventurea, jotka eivät kaihda keinoja voittaakseen meiät (hörinää). Ei muuta kuin uusi kumi tilalle ja kisapaikalle tekemään jumarointi ja laskeutumistesti, jonka jälkeen takas möksälle suunnittelemaan reittejä ja saunomaan. Puolilta öin oltiin valmiita ja oli aika käydä uinumaan tai niin me ainakin luultiin. Unet ilmapatjoilla ei oikein maistunut, joten parin tunnin yöunilla ja polla sekasin sitten vaan tetsaamaan...

Etsintäkuulutettu Gappy Adventuren pomo.
Janne ja elämän ensimmäinen laskeutuminen.
Apsi, Hokkis ja Janne

Rasvatankkaus menossa

Reitinvalintavaihtoehtoja riitti.

Specialized Stumpjumper


Kapteenien palavareri

1Life Special Bike Mixed
1Life Special Bike

Ulla itsevarmana

Ulla ja Artsi ja viime hetken tankkaukset.

Arto ja lelut

Kisa käynnistyi vauhdikkaalla prologilla, jossa ekaksi juostiin, sitten uitiin ja juostiin uimapatjojen kanssa sekä lopuksi rullaluisteltiin. Meitin joukkueen osalta kisa starttasi varsin kelvollisesti. Otettiin eka rasti aivan kärjen tuntumassa, kun äkättiin etsiä rastia muualta. Tokalle rastille mentiin ojarumpua pitkin. Tajuttiin kiertää se osin tien kautta, jonka ansiosta ohitettiin pari joukkuetta mm. multisport.fi. Pimeässä ojarummussa mentiin perstuntumalla, kun läheskään kaikilla ei ollut lamppuja mukana. Joku nainen (uskoakseni ja toivoakseni) kysyi multa, että "voinko pitää susta kii". "No tottamaar voit". Otti sitten mua takamuksesta kii. Taisin siitä sen verran häkeltyä, että heitin heti kohta ojarummussa kunnon lipat, jonka ansiosta kartta kastui läpeensä. Jos tää kartta nyt repeää, peli on menetetty - ajattelin. Onnistuttiin kuitenkin kuivattamaan se juoksun aikana ilmavirrassa melkein kokonaan.




Uimapatjalooppi oli kisan ehdottomasti hienointa antia. Välillä juostiin patjat kainalossa ja välillä polskuteltiin kuin Baywatchin hengenpelastajat. Tehtiin pari heikohkoa reitinvalintaa, mutta paikattiin ne löytämällä museon pusikkorasti alta aikayksikön. Pusikossa otettiin mallia myös Jukolan kuuluisasta kuiskaajasta, jotta muut saisivat etsiä rastia rauhassa ja nehän sai. Luisteluloopilla mentiin vuoroin luistellen, vuoroin juosten ja välillä tahkottiin tasatyöntöä hiekkateitä. Snaijattiin, että luistinten sisäkengillä on aika kätevää juosta, niin ei tartte vaihtaa lenkkareita ja aikaa säästyy. Samalla meiltä alkoi loppua energiat ja menovesi ja homma alkoi tökkiä. Olisi ehkä kantsinut juoda enempi taukopaikalla tai ottaa täysi juomapullo mukaan. Pahin moka tehtiin Montan voimalan läheisyydessä olevalla rastilla, jossa piti rastilla olevan kartan avulla löytää joku Topeliuksen monumentti. Sekä rastin kartassa että omassa kartassa oli rastinumerona 3.6 (vahingossa tai tarkoituksella), joten pyyhällettiin taju kankaalla suoraan Muhoksen keskustaan, jossa kuviteltiin monumentin olevan. Haluttiin tajuta tämä ratamestarin erikoinen vasta kisan jälkeen, vaikka monumentista ei ollu mitään havaintoa. Ei tajuttu asiaa, vaikka oltiin ihan multisportin peesissä, joten ei meillä ihan kaikki kotona ollu (ei tosin mitään uutta). Tähän halpaan taisi meni moni muukin.

Free adventure ja 1Life yhteistyössä. Kuva Tuulia Miettinen.
Prologin jälkeen lähdettiin vääntämään fillareilla. Oulun parhaasta pyöräliikkeestä eli Special Bikesta hankitut Specialized Stumpjumperit ja Epic kulkivat hienosti ja meno maistui. Haluttiin varmistaa, että fillareista homma ei ainakaan jää kiinni, eikä jäänyt. Hieman ennen Montan vesivoimalaa nähtiin myös Passion Adventuren tytöt, joihin olemme yrittäneet tehdä vaikutusta ja monen vuoden ajan - turhaan, aivan turhaan. "Tulkaa vain peesiin, myö viedään teiät rastille saakka". Ihmeteltiin minne ne hävis, kunnes nähtiin ne seuraavalla rastilla. "Mihinkäs ne poijat hävis"? "Ööh, tota".... Montan vesivoimalalla saatiin tehdä upea laskeutuminen köysiä pitkin. Sen jälkeen tehtiin yksi lapsellinen suunnistusvirhe, jonka jälkeen yhdellä tiimikaverilla alkoi painaa, eikä vatsavaivat ainakaan helpottaneet asiaa. Varpusparvia bongattiin ja haisteltiin aika tiheään. Otettiin kaveri hinaukseen, joka hidasti vauhtia. Ahmaksessa saatiin myös odotettu tieto, että reittiä on lyhynnetty, eikä Rokualle tarvitse mennä. Sen kunniaksi otettiin myös pullakahvit Ahmaksen kahviosta. Filllariosuuden loppupuolella oli myös pari hienoa tetsausosuutta, jossa mentiin pyörät kainalossa. Jälkimmäisellä kerralla ylitettiin yksi rapakko pyörät pään päällä. Oh yeah, näissä pyörän kanssa tetsailuissa oli sitä jotain!

Ulla näyttää laskeutumisen mallia. Kuva Tuulia Miettinen.
Tommi lähdössä laskeutumaan. Kuva Tuulia Miettinen.
Vaihdetaaks osia?

Vauhtia noin 35 km/h
Kenenkäs vetovuoro se olikaan?

Fillaroinnin jälkeen päästiin tankkaamaan ja voi että - oli muuten hirvikeitto maullaan. Puolen tunnin breikin jälkeen päästiin melomaan maha pullollaan erinomaisella kanootilla mallia Mad River Canoe Reflection, jota myy muuten Bear & Water. Kanootistakaan homma ei jäänyt kiinni, sillä se oli erittäin nopea, kevyt ja kestävä. Meinasi alkaa jo vähän keittämään, kun oltiin edetty 100 metriä 10 minuutissa, mutta sitten alkoi kulkea. Puita oli pitkin ja poikin ja kosket olivat kivisiä, mutta tiimejä tuli vastaan selkä edellä. Välillä uitiin ja välillä kannettiin kanoottia kannasta pitkin. Edes rankkasade ei häirinnyt menoa, jossa oli seikkailun, rymistelyn ja Muhosjoen makua. Melontaosuuden puolivälissä tuli vastaan jotakuinkin 2. luokan koski. Edessä näkyi kanootteja poikittain, yksi niistä oli Passion Adventuren kanootti. "No niin poijat, näytetäänpäs tytöille vähän mallia miten koski pitää laskea". Otettiin vauhtia oikein olan takaa ja painettiin menemään kuin viimeistä päivää tytön kuvat silmissä. Silmänräpäyksessä huomattiin, että paatti oli täynnä vettä ja se heilui puolelta toiselle kuin muinainen viikinkilaiva. Olimme matkustajina sukellusveneessä Kari-465 matkalla höyhensaarille. Sukellusveneemme pysähtyi sattumoisin isoon kivikkoon aivan Passion Adventuren kanootin viereen. "No he-hei tytöt, o-o-oisittekste tarvinnu apua"? Tyhjennettyämme kanootin huomattiin, että kartta oli lost ja likat myös. Oltiin aika Hoo Moilasia seuraavalla rastilla, jossa piti kulkea 190 asteen suuntaan ja löytää joku hiivatin ranchi käyttäen teitä ja polkuja ja tietysti ilman sitä karttaa.

Vaihtopaikalla riitti säätöä.

Kivinen on seikkailijan koski.
Hoppu on loppu nyt.

Kanjoneeraus oli varsinainen namupala tai niin se piti olla. Siinä mentiin vähän väliä Muhosjoen yli lähinnä uimalla ja rasti oli tietty aina jonkun jyrkän nyppylän päällä tai muuten vaan "sikamaisessa" paikassa. Pätkä oli myös suunnistuksellisesti aika vaativa varsinkin loppuvaiheen osalta. Siinä vaiheessa yhdellä meiän tiimin kavereista loppui huumori, joten tallusteltiin melkein suoraan vaihtopaikalle. Todettiin myös, että mitäpä tässä höntyilemään, kun kärkisijat ovat karanneet jo kauas. Harmitti vaan, kun käyrät jäi ottamatta mukaan. Lopuksi vedettiin vielä noin 40 kilsaa pyörillä, jonka jälkeen oli vielä yksi Quest, jossa selvisi maalin sijainti. Siitä sitten Lohipatsaalle Muhoksen keskustaan, jonne Harde oli järjestänyt kaikkien yllätykseksi kuoharipullon. On se maaliinpääsy yli 200 kilsan, 28 tunnin ja 20000 kilokalorin jälkeen aina vaan yhtä kutkuttavaa, kutittavaa ja kurluttavaa.

Lopuksi virkistäydyttiin vielä suihkulähteessä. 
1Life Special Bike ja esikoiselta saatu kukka

Lopputulemana sanottakoon, että oli kiva retki, mutta kisa meni meidän osalta (jälleen kerran) poskelleen. Vaikka kisa oli erittäin kovatasoinen, 13. sija oli kaikkea muuta mitä lähdettiin hakemaan. Kisa meni pieleen myös siltä osin, että emme tälläkään kertaa ja kovasta yrityksestä huolimatta onnistuneet tekemään vaikutusta Passion Adventuren tyttöihin. Onneksi 1Life toinen porukka onnistui ja pääsi podiumille sekasarjassa. Mieltä ilahdutti myös pohjoisen joukkueiden onnistuminen laajalla rintamalla. Erityisesti Oulun porukat jyräsivät. Miesten sarjassa oululainen Free Adventure otti ehkä hieman yllättäen hopeaa ja JP-rakennustekniikka pronssia. Naisten sarjassa AC Adventure otti pronssia ja oululainen Passion Adventure sijoittui hienosti neljänneksi vain hieman kärjestä jääneenä. Huomioitakoon myös, että Gappy Adventure pääsi maaliin (hörinää). Nostettakoon vielä esille oululaisten Paksumahojen  ja Passion Adventuren hieno menestys adventure-sarjassa.

Arto, Ulla ja Tommi ja sekasarjan 3. sija

Paksumahat


On kiitospuheenvuoron aika. Ylistykset ratavelho Seppo Mäkiselle, joka oli jälleen kerran loihtinut veret seisauttavan kilpailun. Toivottavasti vielä joskus pääsemme mukaan kilpailuun, jonka Sinä olet suunnitellut. Sain myös Sepeltä viestin, että GPC järjestetään niin kauan kuin innokkaita riittää ja niitähän riittää. Seikkailu-urheilun suosio on voimakkaassa kasvussa. Kiitos myös kaikille talkoolaisille ja kanssakilpailijoille. Te teitte tästä tapahtumasta ainutlaatuisen. Kiitos Tapani Launoselle, Tuulia Miettiselle ja Harri Ruuskalle upeista valokuvista ja kisan raportoinnista. Kumarrus kannustusjoukoille ja perheille arvokkaasta tuesta! Oli mahtavaa nähdä läheiset reitin varrella kannustamassa - siitä sai tavattomasti uutta energiaa. Kiitokset myös yhteistyökumppaneille. Varusteista ei menestyminen jäänyt kiinni tälläkään kertaa. Tehtävä suoritettu.

Launosen Tapani ja Ruuskan Harri.