7summits Ylläksellä - Rakkautta ensi silmäyksellä

Valmiina lähtöön. Kuva: 7summits 

Se oli joskus viime vuoden lopulla, kun kuulin tästä häppeninkistä eka kerran. Jo sillon aattelin, että TOI on mun juttu - se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Lappiin ja sen tuntsiin mulla oli ollut jo yli 20 vuotta kestänyt rakkaussuhde. Ei siis ihme, että 7 tunturin huipun vallottaminen 12 tunnissa tuntui seksikkäältä, jopa eroottiselta. :). Nyt vain piti löytää tarpeeksi hullu kamu, jonka kanssa jakaa tämä tunne. Onneksi saman tiimin Janne suostui pariksi pienen suostuttelun jälkeen. Spekulointi kisaa varten alkoi about tammikuussa huipentuen viimeiseen viikkoon, jolloin laukattiin kaupoissa ja testattiin sopivia vermeitä. Endorfiininmetsästäjän kohdalla kisa kesti 2 kuukautta, mutta meidän kohdalla siihen meni jälkipeleineen 4 kuukautta, jollakin varmaan vieläkin enemmän. :)

Vielä kisaa edeltävänä iltana arvottiin, että otetaanko lumikenkiä mukaan, kun keli vaikutti niin plösöltä. Päätettiin ottaa varmuuden vuoksi ja alle laitettiin normaalit pakkaskelin luistelusukset, kun varastosta ei juurikaan muita löytyny. Nousukarvoiksi valikoitui pitkät, joita vähän tuunattiin. Tarkoituksena oli kiertää reitti ns. vastapäivään, jotta ehtisimme valloittaa mahdollisimman monta baanatonta tuntsaa ennen kuin hanki pettäisi kunnolla. Kukaksen ja Kuerin ehtisi vallottaa myöhemminkin, kun niille molemmille meni kunnon baana. Lisäksi Ylläs kannatti ottaa ekana, koska valmiita rinteitä ei saanut nousta rinteiden aukioloaikana. Näin taisi ajatella moni muukin.

Se on menox. Kuva: 7summits

Kisa-aamuna herättiin klo 4.30 simmut ristissä. Onko ihan pakko nousta? Ylös päästyämme pidettiin semmosta mekkalaa, että kohta koko mökki oli pystyssä. Heitettiin aamupala huiviin ja ampastiin luontokeskus Kellokkaaseen, josta siis tapahtuisi lähtö klo 6 lyhyen kisainfon jälkeen. Lähtöviivalla bongattiin, että meillä oli aikaste isot reput, jos vertasi muihin sukkahousumiehiin. Ollaanko me retkelle menos? Se näkyki heti ekassa nousussa, kun kiivettiin Ylläksen päälle loivinta mahdollista rinnettä. Luistelu tuntui takkuiselta eikä suksikaan tuntunut luistavan, niinpä viritettiin nousukarvat pohjiin säästääksemme ihteä ja reisiä. Ylläksen yllä oli sumua, mutta mitä ylemmäksi kiivettiin, sitä kirkkaammaksi keli muuttui. Oli hienoa kiivetä sumuverhon läpi Ylläksen huipulle katselemaan maisemia. Alas tullessa mamoiltiin ja valittiin jälleen loiva rinne ja päästiin alas suhteellisen nopeasti, mutta takkiin tuli aika monta minuuttia.

Kesängille päätettiin mennä Kellostapulin itäpuolta ja sitten Pirunkurua pitkin ylös. Se tuntuikin aluksi ihan hyvältä idealta, mutta heitettyäni 90 kilon ruhollani kunnon lipat erään möykkyisen mäen juurelle, mieli muuttui. Päin peetä meni tämäkin homma. Kieriskelin maassa pari minuuttia kivusta ulvoen ja totesin häntäluun saaneen osumaa. Hetken jo ajattelin, että kisa oli siinä, mutta kerättyäni luut, hiuslisäkkeen, hampaat ja proteesit, kampesin itseni ylös ja jatkoimme matkaa. Samalla totesin, että myös vasen peukalo oli venähtänyt, joten musta tuli ihan lammas, joka hiihteli häntä koipien välissä. Päästyämme vihdoin Pirunkurulle otettiin sukset jalasta ja käveltiin se ylös. Oli muuten suorastaan pirullinen nousu. Ylhäällä seurasimme korkeuskäyrää ja Kesängin huiputus onnasi suhteellisen helposti noin 2 tuntia lähdön jälkeen. Otettiin vähän evästä ja saatiin seuraksi Kovat pojat. Kovat pojat läksivät Lainiolle länsipuolta hiihtämällä, me suorinta reittiä lumikenkäilemällä, kun ne kengätkin oli kerran mukana rahdattu.

Lainion huiputus reilun 3 tunnin kohdalla oli yksi kisan tähtihetkistä. Ei ollu helppoo löytää huippua, kun näkyvyys oli noin 30 metriä. Ei siinä mitään, ihan sumussahan me oltiin oltu ennenki ja olihan näkyvyys sentään parempi kuin Haltilla aikoinaan. Luotettiin siihen, että suunnassa pysymällä ja ylöspäin kapuamalla huippu kyllä tulee vastaan ja niin se tulikin, vaikka aika monta kertaa luultiin jo huipulla olevamme - meitä siis huiputettiin. Lainion huipulla päätettiin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja suunnata rinne alas juoksemalla lumikengin itäpuolelta, josta oli lyhin reitti hiihtoladulle. Sitten sukset jalkaan ja kohti Aakenusta, jonka juurella totesimme, että on paree laittaa skinit alle. Samalla karttaa vilkuillessa kummasteltiin Aakenuksen huippujen nimiä. Pallilaki ja Moloslaki ovat arvatenkin saaneet nimensä Aake-pojan miehekkäästä muodosta. :)

Ohessa voittajien reitinvalinta. Meidän reitti oli hyvin samankaltainen paitsi että käytiin Aakenuksella ennen Pyhätunturia. Kuvasta näkyy myös se Aakenuksen muoto. :) Kuva: 7summits

Kovat pojat saapuivat myös Aakenuksen juurelle, joten laitettiin hanaa, mutta missattiin vauhdin huumassa yksi risteys ja vedettiin väärää uraa pitkin ihan kuutamolle paikkaan, jossa kukkui äimän käki. Jotain puoli tuntia siinä hukattiin. Paikallistettiin itsemme jostain 7 suon takaa ja vedettiin omaa uraa usvaiselle huipulle yhdessä Kovien Poikien kanssa. Mukavia poikia ovat, mutku ei niistä takiaisista taho oikeen eroon päästä, ei vaikka eksyy. :)  Lasku Aakenukselta alas noin 5 tunnin kohdalla oli kaikkine pomppuinen ja kurveineen yksi kisan kohokohdista. Välillä vauhti kiihtyi sen verran hurjaksi, ettei auttanu muu kuin ajaa umpeen. Laskin pylly pitkällä, sillä enää ei ollu varaa kaatua pepulle, sen verran häntää kolotti. Puolivälissä laskua oli toinen Ylikiimingin Nuijamiesten kivikovista ukoista kenossa, kun oli kuulema reisi rampannu hangen pettäessä. Ihmekös tuo, kun olivat vetäneet koko reissun ilman nousukarvoja - Respect! Heitettiin kamuille vähän suolaa ja kohta ne jo tuli meiän ohi.

Käytiin kattomassa Varesparkumassa miltä siellä näytti - kannatti käydä. :). Kuva: 7summits

Pyhätunturille kiivettiin itäpuolelta lumikengillä, kun hanki ei tahtonut suksea enää kantaa. Pienillä lumikengilläkin olimme välillä munia myöten hangessa. Tarpominen oli hidasta ja aikaa kului. Huiputuksen jälkeen reilun kuuden tunnin kohdalla vaihdettiin sukset jalkaan ja laskettiin ihan höyrypäinä alas kaatuneitten puitten päällystämää rinnettä, johon en menis uuestaan ees telakoneella. Mentiin vuoronperään mukkelismakkelis päätyen mitä ihmeellisimpiin asentoihin ja vain ihmeen kaupalla selvittiin siitä ilman loukkaantumisia ja välinerikkoja. Laskun jälkeen päätettiin pitää Kotamajalla pieni tuumaustauko - kylläpä oli muuten munkit maullaan. Kovat pojat tuli "yllättäen" perässä ja olihan heitä ehtiny tulla jo ikävä. Tuntui jo, ettei ees osata mennä ilman niitä. Niiltä oli sauva hajonnu laskussa, joten päätettiin antaa niille meitin varasauva, ettei vaan erottas. Pojat olivat nimensä verosia, sillä ottivat meiltä vastalahjaksi lumikengät kantoon. Siinäpä vasta gentlemanneja, joita ei kasva ihan joka oksalla - Respect!

Kotamajalta lähettiin rauhakseen kohti Kukasta ja oltiin varmoja, että nyt päästään vihdoin eroon Kovista pojista, vaikka mukavia poikia olivatki. Lähettiin epähuomiossa kuitenki väärään suuntaan, koska katottin kai vahingossa kesäreitin kylttiä. Taisi kohtalo puuttua peliin. Palattiin takas ja kiivettiin Kukakselle hieman Kovien poikien perässä. Kukas huiputettiin reilun 7 tunnin kohdalla ja todettiin, että suksen luisto on yhä kehnompi. Alamäkeenki sai lykkiä ihan kunnolla. Äkäslompoloa lähestyttäessä tehtiin parempi reitinvalinta ja saatiin noin 5 minsan ero Koviin poikiin Kuertunturin lakeen mennessä, jonne kiivettiin skineillä, koska hanki petti isot miehet. 

Kuertunturin laella, reilun 9 tunnin kohdalla, oli yksi reissun kohokohdista, kun pääsin omien litkujen loputtua lutkuttamaan Jannen kainalosta juomaa ihan antaumuksella - siinä tuli ihan lapsuus mieleen paitsi että maku ja tuoksu ei ollu sama. Janne taisi nauttia siitä vähintään yhtä paljon. Sen jälkeen ihailtiin upeita maisemia yhdessä Jannen kanssa. :) Kuertunturilta tultiin alas sellasta kyytiä, että taisi siinä väsyneillä jaloilla pari mutkaakin suoristua - oli muutes hengenlähtö lähellä, mutta ainaki oltais lähetty onnellisina. Äkäslompololle laskeuduttuamme todettiin, että eihän tästä vesihiihosta tuu yhtään mitään. Kun kaiken lisäksi hiihtoreitti teki aikamoisen ketunlenkin, mentiin loppu juoksujalkaa auringon antaessa meille lisäenergiaa. Maalissa ero Koviin poikiin oli 10 minsaa kokonaisajan ollessa hieman päälle 10 tuntia, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Järjestäjän tarjoama kylmä olut lisäsi sopivasti endorfiinihumalaa ja keittokin upposi ku häkä. Loppusijoitus oli 7 tuntsan huiputuksen jälkeen 5. Kolmen joukkoon pääsy olis vaatinu lisää rokkenrollia.

Loppuun otettiin parin kilsan juoksu monot jalassa. Kuva: 7summits

Hyvä kisa, parempi mieli. Kuva: 7summits

Ennen palkintojen jakoa saatiin kuulla parin kokeneen tunturijyrän suulla, että jo viime vuosisadalla oli tehty tätä samaa, siis valloitettu viittä tai useampaa huippua saman päivän aikana. Toki vehkeet oli sillon olleet vähän erilaisia. Siinä oli sitä historian siipien havinaa. Oli tosi kiinnostavaa tarinaa.

Kaiken kaikkiaan kisa oli hieno kokemus ja mahtava piristysruiske koko keväälle, vaikka alun loukkaantuminen hieman häiritsi sen naatittavuutta. Haaverin jälkeen meiän kisa meni enemmän tai  vähemmän retkeilyks ja hyvä niinki. Kisa tarjosi hyvät puitteet niin kilpailunhaluisille sukkahousumiehille kuin rentomielisille randotyypeille. Sää oli aika pilvinen ja lauha, mutta kisan loppupuolella nähtiin jo vähän maisemiakin. Sumu oli mukava lisämauste. Ensi vuonna pitää lähtä mukaan ehdottomasti uudelleen. Sitä varten pitää saaha lisää munaa alamäkien laskemiseen, sillä nyt me oltiin niissä ihan laamoja, vaikka loppua kohti sekin hieman parantui. Myös suksien luistoon voisi panostaa, mutta ihan parhaita suksia tuonne ei kannattane ottaa. Keli vaikuttaa varustukseen, mutta jatkossa lumikengät saa jättää kotiin. Ensi vuonna vuokrataan vieläkin isompi mökki, jotta saahaan vieläkin paremmat jälkipelit. :) Team 1Life kiittää kisaorganisaatiota ja muita kanssakisaajia. Erityiskiitos Teemulle, Jarkolle, Markukselle ja Tommille. Ja tietysti Koville pojille. :) Tehtävä suoritettu.

Janne säätää leimauskortin kanssa. Kuva: 7summits

Terveisin,

Hokkis

Lost in Kajaani Winter Edition

Kuva:LIK organisaatio

Aivan fantastinen kisa takana ja mieletön fiilis ensimmäisen talviseikkailun jälkeen. Saatiin tiimistä lopun viimein kaksi joukkuetta mukaan kun Joni hälytettiin kisaan mukaan viikon varoajalla Ullan pariksi. Usein (melkein aina) joukkueisiin tulee muutoksia, tänne lähti mukaan 1Life (Janne&Jukka) sekä 1Life Mix (Joni ja Ulla). Miten kaikki sitten lopulta menikään, siitä seuraavassa… Kaikkihan ei yleensä mene kuin Strömssöössä ja meille se ei mene ikinä. Kisaan valmistauduttiin huolella muttei sitten kuitenkaan riittävällä tarkkuudella. Tärkeiden välineiden osia unohtui kotiin, tavaroita unohtui kotiin ja viimeistään osia välineistä tippui Oulu-Kajaani välille. Kaikesta selvittiin kuitenkin tiiminä ja riittävällä periksi antamattomuudella, niillä tullaan toimeen mitä on saatavilla ja sitä se seikkailu-urheilu itsessään on jo opettanut. Pelkästään saapuminen kisapaikalle venyi miesjoukkueella iltayhdeksään ja kisasuunnitelmaa hierottiin ajomatkalla puhelimella, kiitos Jonin ja Ullan. He olivat valuneet paikalle hyvissä ajoin toisin kuin miesten joukkue ja olivat ehtineet valmistautua rauhassa. Meidän saapuessa paikalle Joni ja Ulla vetivät jo pyjamaa niskaan, ennen sitä olivat ehtineet tutkia maastoa ja tarkastelleet mahdollisuuksia jäällä liikkumiseen. Tästä pitäisi ottaa mallia myös miesjoukkueen jäsenillä, mutta jospa se homma toimisi jo seuraavassa startissa.

Kisajärjestäjä asetti hienon haasteen ja kulkutavoista käytiin kovaa spekulaatiota ennen kisaa. Tarjolla oli hiihtoa, pyöräilyä, juoksua, lumikenkäilyä sekä kaikkien näiden yhdistelmiä. Päädyimme lopulta puhtaaseen hiihto ja pyöräily jaotteluun. Samaan päätyi myös sekajoukkue ja hyvältä vaikutti tässä vaiheessa. Pientä jännitystä iski elämään kun päätettiin että Janne ottaa aamulla suunnistusvastuun. Kyseessä oli ensimmäinen hiihtosuunnistus kokeilu, eikä yhtään onnistunutta pimeän suunnistusta vielä takana ja suunnistus varmuus vaihtelee yhteislähdön hässäkästä johtuen. Haasteet on kuitenkin otettava vastaan kun sitä tarjotaan, eikö vain. Sekajoukkue lähti matkaan Ullan kokemuksella ja suunnitelma oli luotu jokaista mutkaa myöten. Molemmat joukkueet lähti matkaan hiihtämällä ja ukkotiimi ylioptimistisilla suunnitelmilla, jälleen kerran J Onneksi kriittisiin kohtiin merkittiin varoaikoja, jotta miehet heräävät muuttamaan suunnitelmia. Lopulta suunnitelmat muuttuivatkin lähes koko kisan ajan...

Kaksi erillistä suunnitelmaa, mutta lähtökohdat olivat samat tai ainakin melkein. Miesjoukkueen yöunet jäi kolmeen tuntiin sekajoukkueen kuutta tuntia vastaan. Toisaalta valvominen on jo perussettiä, joten se ei keskittymistä paljon häirinnyt. Sähäkkien aamutoimien jälkeen oli kisan aika, kello kuusi tärähti lähtölaukaus ja joukkueet säntäsivät matkaan kuin varpusparvi. Kaikki eri suuntiin ja vaikka minkälaisilla varustevirityksillä. Meidän tiimit päättivät vääntää ensin puolipäivää suksilla ja toisen puolikkaan pyörillä. Sekajoukkue oli vienyt välineiden säädön ihan omiin sfääreihin ja pukeneet sukkahousuja monojen päälle, jotta lumi ei paakkuunnu pohjaan. Tämä ei muuten toiminut! Molemmilla joukkueilla oli ensimmäisillä rastiväleillä pientä haastetta etäisyyksien hahmottamisessa ja tästä aiheutui pientä hakua. Pimeällä suunnistaminen ja kartan iso mittakaava aiheutti hetkellisesti pientä päänvaivaa. Tiimin joukkueiden reititkin kohtasivat pariin otteeseen alkumatkalla, jonka jälkeen miesjoukkue lähti hakemaan kävelypolkuja pitkin kauempana häämöttäviä rasteja ennen ensimmäistä Questiä (Q21).

Puhallusputket kovassa käytössä, Kuva: LIK organisaatio

Tandem hiihtoa, Kuva: LIK organisaatio

Ensimmäiseen Questiin (Q21) mennessä oltiin ehditty kokeilla kaikkia mahdollisia alustoja hiihtopohjasta kapeisiin kävelypolkuihin ja läpi tultiin välillä myös umpihangen puolelta. Questilla päästiin ampumaan nukutusnuolia puhallusputkella vai oltiinko vain niin väsyksissä että ne vain tuntui nukuttavan. Ohi ammunnoista sai kiertää 50 metrin kierroksen tandemsuksilla. Oli muuten melkoiset karvalankut, mutta onneksi meidän puolilatinolla Jukka-pojalla on rytmi veressä ja saatiin homma helposti pakettiin. Tästä matka jatkui hiihtäen vielä pari tuntia seuraavalle Questille (Q22). Tästä lähtiessä molemmat joukkueet tetsasivat autotietä kelkkareitin sijaan ja oli muuten mahtava keli seuraavat viitisen kilometriä. J Miesjoukkue joutui tällä välillä ensimmäisen kerran tunnustamaan että aamun pummaukset ja reitinvalinnat olivat tehneet tehtävänsä. Jouduimme oikaisemaan ja jättämään ison määrän pisteitä myöhempää hakua varten. Tärkeät rastit 6G ja 8B jäi miehiltä hakematta kun aikataulusta oltiin jo kolme varttia myöhässä. Sekajoukkueella oli taas suunnistusjärjestys hieman erilainen.

Hiihdon loppuosuus ennen tehtävärastia Q22.

Q22:lla lähestyttäessä piti poimia pari rastia Vimpelinvaaralla. Viimeinen rasti osoittautui haastavaksi kun alue oli miinoitettu muilla rasteilla ja kaikkia polkuja ei löytynytkään kartalta. Mitä epävarmat jannut tekevätkään? Leimaavat tietenkin neljä viimeistä rastia ihan varmuuden vuoksi. J Tästä questille ja suorittamaan tehtävärastia, jossa tarkoitus oli hiihtosuunnistaa karttaan ja maastoon merkittyä reittiä myöten ja merkitä karttaa neulalla jokaisen reitillä olevan hisu-rastin paikka 20m säteellä. Suorituksen aikana tuli mieleen että olisiko tästä pitänyt jälleen kerran ottaa suoraan penaltyt ja jättää tehtävä suorittamatta. No, niin totisesti olisi pitänyt tehdä kun sekajoukkue otti yhden ja miesjoukkue kaksi sakkokiekkaa neljästä. Sakkokierroksella paukuteltiin tiukka syöksylasku alas ja sama ylös, joka oli hapokkailla reisillä sekä noin 7 kilon repun kanssa haastava pysyä pystyssä.

Tästä suunnaattiin vaihtopaikalle välppään kamat pyöräilyä varten. Sekajoukkue tuli vaihtoon hieman miesjoukkueen jälkeen ja heillä vaihto sujui jopa esimerkillisen hyvin ilman turhia välppäämisiä. J Mites vaihto menikään miehillä, no jatkettiin siitä mihin aamulla jäätiin. Jukan polkimesta tippui lukituksesta kriittinen osa välille Oulu-Kajaani ja vaihtopoljinta koitettiin vaihtaa ennen pyöräilyyn lähtöä, samalla Janne juoksi edes takasin kun ensin unohti täytellä juomareppua ja sitten vielä muita tavaroita piti hakea milloin mihinkin tarkoitukseen. Rikkinäistä poljintakaan ei saatu lopulta irroitettua kun kierre oli juminut kampeen kiinni. Jukka oli varmaan insinöörimäiseen tapaan käyttänyt kiinnittäessä astetta isompaa vipuvartta. J Säädimme lopulta turhaan varttitunnin ylimääräistä. Tästä molemmat tiimin joukkueet suuntasivat lopulta kohti Q23 ja lumilinnaa joen rannassa. Tehtävänä hakea sanoja ”karttaan” merkityistä paikoista, sanoista saatiin koottuna Ukkohallasta alkaa lost in kajaani. Näillä sanoilla seuraavan kesän seikkailukisasta odotettavissa mahtava viritys.

 

Q22:n tehtävärasti, Kuva: LIK Organisaatio.

Tästä joukkueet painelivat eri reitin valinnoilla miesten hakiessa isot rastit joen rannasta ja sekajoukkueen hakiessa pienet pohjoisen rastit. Molemmat koittivat sovittaa saapumisen viimeiselle Questille (Q24) parhaimpaan aikaan. Viimeisin quest osoittautuikin väsyneille miehille haastavaksi kun louhoksella Quest-rastin teema oli kiivetä ylös mäen päälle lukemaan A4 verran tekstiä ja koettaa painaa yksityiskohdat mieleen ilman muistiinpanovälineitä yms. apuvälineitä. Alhaalla odotti vuorollaan kolme kysymystä ja väärästä vastauksesta pitää kiivetä takaisin mäki ylös tarkastamaan mikä on oikea vastaus jotta pääsee jatkamaan seuraavaan kysymykseen. Miehillä homma ja aivot eivät toimineet, joten ylös saatiin kivuta kaksi ylimääräistä kertaa ja yksi kysymyksistä ei meinannut taipua edes toisella yrittämällä kun muisti toimii kuin kanan lento. Sekajoukkue oli hieman nohevampi ja jumppasivat vain yhden sakkonousun tarkistamaan vuosilukua.

Kriittinen rastin haku.

Questin jälkeen sekajoukkue suuntasi rastia 4G ja 20B, ottaen vielä muutaman lisärastin matkalla. Miesjoukkue kuuli Questiltä lähtiessä että ero kärkeen 20 pistettä ja oli pakko lähteä hakemaan riskillä 30 pisteen rastia kartan kauimmaisesta kolkasta. Riskinä oli yrittää järven yli varorajaa pitkin tai sitten oli kurvailtava 30 pisteen kanssa maaliin. Järven ylistys kuitenkin onnistui mainiosti ja kävimme loppukirin turvin haalimassa yhteensä 51 pistettä.

Maaliin päästiin viimeisillä voimilla, no Janne pääsi, kun Jukalla pyörä olisi kulkenut vielä hieman kovempaan. Kahlattiin näytöstyyliin viimeiseltä rastilta pyörien kanssa risukon läpi, uhmaten järjestäjän varoitusta jättää pyörä kisapaikalle ennen viimeisen rastin hakua. Mutta mehän ei turhia nössöillä, väsyneenäkään. Sekajoukkue oli ehtinyt jo tovin odotella maalissa ennen Jannen ja Jukan saapumista. Maalissa nopea tilanneanalyysi ja järjestäjä oli päivittänyt tuloksia niin rivakasti että osasi sanoa joukkueen sijoittuneen neljänneksi ja erojen olevan tiukkoja. Raastavaa kisata 10 tuntia, erojen ollessa sijoilla 1-4 seitsemän pistettä! Tässä on kuitenkin myös Rogainingin hienous kun yksikään joukkue ei suorita kisaa samalla taktiikalla, mutta ollaan silti lopputuloksissa lähellä toisia. Kokemus erottaa jyvät akanoista ja toivottavasti tästä saatiin kisavarmuutta tuleviin koitoksiin. Sekajoukkue suoritti kisan loistavalla varmuudella voittaen oman sarjansa. Kisana talviseikkailu oli aivan mahtava elämys ja järjestäjä sai taiottua kisasta todella mielenkiintoisen setin. Tämän tyylisi uusia kokemuksia tavoitellaan jatkuvasti ja suosittelemme ehdottomasti jokaista lajin harrastajaa talvikisaa kokeilemaan. Ensi kesänä Ukkohallasta 1Lifen tiimi starttaa taas ainakin kahden joukkueen voimin.

Terkuin,

1Lifen tiimi