Heräsin aamulla pää kenossa. Nooh, jos Harri Kirvesniemi on kamppaillu pää kenossa maailmanmestaruuksista, niin miksei meitsi vois taistella Pertsan hiihdon kuntosarjan peräpään sijotuksista. Ei muuta ku ibusalia huiviin ja baanalle. Edessä oli siis 35 kilsaa vapaan tyylistä hiihtoa Kempeleen upeissa maastoissa alle 200 kilsan hiihtotreenillä. Ja pokaaleja lähdettiin tietty taas metsästämään, vaikka tekniikka oli aika hakusassa.
Lähtölaukaus pamahti ja koitin löytää sopivatahtisen letkajenkan. No sellanen 10 hengen epämääräinen jengi löytyikin yllättävän kivuttomasti. Nyt vaan sitten peesaillaan ja naatiskellaan - aattelin. Viiden kilsan hiihdon jälkeen yks typykkä alkoi hyytyä ja letka meni kahtia. Koitettiin siinä sitten vuorovedolla saaha veturi kiinni, mutta turhaan. Omalla vetovuorolla olin ihan nakit ja muussi, mutta koitin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Vähän väliä joku koitti saada karkulaiset kiinni ja matkanteko oli aikamoista nykimistä. Ja aina silloin meitsi oli yhtä ahtaalla ku toukka omenassa. Yhden mäen päällä näin pari hienoo tähtikuviookin ja noutaja kolkutteli jo oveen. Köysi alkoi kiristyä kaulassa. Tiesin kuitenkin olevani hyvä roikkuja, ja eihän musta muuhun ollutkaan.
Koko loppumatkan odottelin jonkin sortin alamäkiä, että olisin päässy huilimaan, mut eihän niitä koskaan tullu tai sit en niitä vaan huomannu. Otin tavoitteeksi selviytyä aina seuraavalle ryyppypaikalle ja se tuntui toimivan muuten paitsi, että sain ottaa sen jälkeen aina letkan kiinni jäätyäni asumaan juomapaikalle. On henkisesti lamauttavaa ajatella jäljellä olevaa kokonaismatkaa, kun olet kieli vyön alla - carpe diem. Puolen välin jälkeen menin samaa tahtia kahden koukkupolven kanssa. Jos mä noilta otan pataan, on sama laittaa sukset naulaan ja naula arkkuun - mietiskelin. Loppua kohti pappamopoista alkoi loppua bensa ja pääsin ne kuittaamaan. Mitäs eivät juoneet riittävästi juomapaikoilla. Tuntuihan se vähän epäreilulta, kun olivat vetäneet melki koko matkan, mut ei niille voinu hävitäkään.
Ehkä ekaa kertaa elämässäni mulla oli vehkeet kunnossa. Suksi huilasi paremmin kuin ikinä. Kahta tuntia lähdettiin tavoittelemaan, mutta loppuaika oli 1.49, kahdeksan minuuttia sarjan voittajaa perässä. Siitä iso kiitos myös Keltamäen Simolle, joka oli taikonut kapuloihin hyvät mömmöt. Jep, olen ulkoistanut voitelun. Tekniikasta ei ollut tietoakaan ja hiihto tuntui sähellykseltä, mutta ei voi valittaa. Meni sen verran hyvin, että pitää jatkossakin miettiä pää kenossa hiihtämistä. Oli ilo hiihdellä Kempeleen maastoissa. Varsinkin erämaiset suotaipaleet olivat mieltä kutittavia. Sauna hiihdon päälle maistui taivaalliselta. Ja päästiinhän sitä palkinnoillekin, kun onnetar arpoi Marttiinin kuksan ja voi-voiveitsen. Parhaalta tuntui kuitenkin kokea esikoisen ensimmäisen hiihtokisan fiilikset. Ja palkinnotkin miellyttivät lapsia. Baanat olivat paikka paikoin aika heikossa hapessa, joten siitä satikutia järjestäjille. Muutoin järjestelyt vaikuttivat toimivilta. Kisassa oli myös kiva tunnelma ja aitoa liikunnan riemua. Ensi vuonna uudelleen... Tuloksia
t. Hokkis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti