1Elämä on

Urheileminen voi itseasiassa olla aika kivaa. Seikkaulu-urheilu on ympärivuotinen matka joka huipentuu maalibanderolliin jossain päin maailmaa. Joku voi syväanalysoida urheilun perimmäistä tarkoitusta vaikka koko elämänpituisen uran verran, mutta kyllä totuus on keskinkertainenkin treeni tuo enemmän tunnetta ja elämystä kuin saman ajan sohvalla makaaminen ja telkan tuijottaminen. Mitä tilastojen mukaan tämän maailman kolmanneksi nopeimmin lihoava kansa harrastaa miltei kolme tuntia päivässä.

Viime päivinä on ollut hyviä hetkiä. Sellaisia yhden elämän elämyksiä. Hyviä fiiliksiä aivoissa ja lihaksissa, mukavia tunteita koko kropassa. Tänään oli viikolle kruunu, uusi teami uusine jäsenineen ensimmäisen kerran yhteistreenissä. Luonto hymyili meidän mukana. Tästä se vain mono kevenee.

Kompressiosäärystimistä boostia treeneihin ja kisoihin

Yritetäänpäs olla vaihteeksi hieman vakavampia. Otettiin testiin 24hsport liikkeestä jotain ennen kokematonta. Kädessäni on upea paketti, jossa lukee booster eli tehostaja. Paketin sisällä on kompressiosäärystimet eli boosterit, joiden pitäisi tehostaa suorituskykyä. Vautsivau, nämä on kuin luodut perheenisälle, jonka suorituskyky ei ole paras mahdollinen - vihdoinkin saan buustia elämääni. Jatkan paketin esittelytekstin lukemista. 10 vuoden tieteellinen tutkimus ja kolme patenttia - suorituskykyni parani jo siltä seisomalta ja mielenkiintoni heräsi todella. Luettuani paketin tekstin olin lähes vakuuttunut siitä, että boosterit todella tehostavat laskimoverenkiertoa, jonka pitäisi siis edistää suorituskykyä. Pitihän niitä päästä testaamaan sen enempää aiheeseen tutustumatta...

Otetaanpa ensi alkuun pieni fysiologian oppitunti koipien verisuonista. Eli jaloissahan on kolmenlaisia verisuonia: valtimoita, hiussuonia ja laskimoita. Valtimot sijaitsevat syvällä ja kuljettavat hapekasta ja ravinteikasta verta kudoksiin. Valtimoiden päissä on hiussuonia, joiden läpi happi ja ravinteet pääsevät esim. lihassoluihin, jotka tekevät niistä energiaa. Tämän seurauksena syntyy mm. hiilidioksidia, joka pitää poistaa soluista hiussuoniin, jotka sijaitsevat valtimoiden ja laskimoiden välissä. Laskimoita on syvällä ja pinnalla, ja niiden tarkoitus on palauttaa hiilidioksidipitoinen veri takaisin sydämeen. Laskimopaluu tapahtuu kahdella tavalla - joko laskimoissa olevien läppien avulla tai sitten lihasten supistumisten avulla. Näiden lisäksi jaloissa on vielä imusuonia, jotka imevät kudoksista nestettä ja kuljettavat sitä takaisin verenkiertoon.

Boosterit ja Inovit passaavat hyvin yhteen.

Kompressisäärystimien idea on hyvin simppeli. Ne aikaansaavat kompression eli painevaikutuksen pohkeen ja säären alueelle, jolloin verenvirtaus pintalaskimoissa vähenee. Tämä johtaa siihen, että veri pääsee jaloista pois suurempia laskimoita pitkin. Asian voisi sanoa niinkin, että veren punasolu ajaa moottoritietä pitkin sen sijaan, että kiertäisi pieniä kärrypolkuja pitkin. Kun pintalaskimoissa ei ole verta niin paljon, veren pitäisi ohjautua sinne missä sitä enemmän tarvitaan? Kompressisäärystimet tehostavat laskimopaluuta, mutta vaikuttavatko ne valtimokiertoon lainkaan? Voisi ajatella, että painevaikutus yltää osittain myös syvemmällä oleviin valtimoihin ja hiussuoniin, mutta onko sillä merkitystä? Voisiko säärystimet vähentää myös turvotusta, jota usein esiintyy varsinkin pitkien treenien tai kisojen jälkeen lähinnnä sen vuoksi, että kudoksiin kertyy enemmän nestettä kuin sitä ehtii poistua? Entä toimiiko säärystin silloinkin, kun pohkeet ovat kireät kuin viulun kielet? Paljon kysymyksiä, vastauksia lähdettiin selvittämään...

Testailin boostereita eri lajeissa kuten hiihdossa, salibandyssä, kuntopiirissä ja juoksussa. Ne ovat olleet jaloissa 1-4 tuntia kerrallaan, joten kokemus pitkistä treeneistä jäi vielä vähiin. Aika ajoin olen käyttänyt niitä vain toisessa jalassa nähdäkseni erot paremmin. Silloin tällöin olen jättänyt ne jalkaan myös treenin jälkeen nähdäkseni onko niillä vaikutusta palautumiseen. Kokemukset ovat olleet enimmäkseen positiivisia. Ensinnäkin säärystin on erittäin helppo laittaa jalkaan ja ottaa pois, jos vertaa esim. kompressiosukkiin. Aluksi booster tuntui hieman epämukavalta, mutta siihen tottui hyvin nopeasti. Toisaalta paine on hyvin tasainen eri alueilla.

Nähdäkseni turvotusta on esiintynyt aiempaa vähemmän. Mikrorepeämistä johtuvat lihaskivut ovat olleet vähäisempiä, joka saattaisi johtua boostereiden lihaksia tukevasta vaikutuksesta ja tärinän vähentymisestä. On vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa, onko niillä vaikutusta suorituskykyyn, mutta sekin varmasti selviää, kunhan pääsee kisoihin. Vaikutukset palautumiseen ovat vielä auki, mutta alustavan selvittelyn jälkeen se jalka on tuntunut vähemmän väsyneeltä treenin jälkeen, jossa booster on ollut. Epäilemättä säärystin myös nostaa pohkeen lämpötilaa, mikä lisää myös hiostumisen tunnetta. Uskon ja toivon, että nämä tyylikkäät boosterit parantavat mahdollisuuksiani saavuttaa elämäni ensimmäinen voitto. Lisää infoa boostereista tulee myöhemmin, mutta jo tällä kokemuksella voin lämpimästi suositella niitä kuntoilijoille ja urheilijoille. 24hsport

Markon Prässi in memory

Tämä olkoon lyhyt ja koruton kiitos miehelle jonka ansiosta moni Oululainen Oulu Triathlon & Cycling seuran jäsen pääsee pidemmälle, korkeammalle ja nopeammin. Viimeiset kolme vuotta myös Team 1Life on saanut nauttia tämän piiskurin kyvystä nostaa tavallinen taatelin tallaaja kärsimyksen korkeimmalle alttarille ja maistamaan hetken mitä huippu-urheilijan armoton treeni parhaimmillaan on.

Olen viimeisen kolmen vuoden seikkailu-urheilu innostukseni aikana saanut tutustua muutamaan urheilun persoonaan jotka eivät vain ole innoittaneet normi harrastajaa, vaan ovat osoittaneet mitä oikea urheilija on. Luulin tietäväni siitä jotain, mutta nöyränä saanut todeta että olen tavannut elämässäni vain kolme Urheilijaa. Marko Törmänen on sellainen.

Todellinen urheilija suorittaa suunnitellun harjoituksen sekunnilleen. Se alkaa silloin kun se on suunniteltu ja se loppuu aikaisintaan silloin kun se on suunniteltu loppuvaksi. Kahvitaukoja ei 150 kilometrin maantiepyöräilyn 08-lenkillä pidetä koska se ei kuulu treeniin. Aamulla herätään kuudelta koska silloin ehtii tehdä päivän ensimmäisen treenin ennen duunia. Kun mäkeä on suunniteltu ravattavaksi 25 kertaa, se hinkataan vaikka pyörryttää ja maitohappo polttaa reisiä. Pyörtymisen rajamailla liike suoritetaan puhtaasti, koska vain se kehittää hermostoa ja lihaksia kohtaamaan sen rasituksen joka tämän urheilijan järkähtämätön päämäärä on. Todellinen urheilija on ennenkaikkea psyykkeensä täysin urheilulle rakentanut ja kroppa tulee perässä.

Tänään saimme "nauttia" ehkä viimeisen koskaan Markon prässin, kuntopiirin joka kunnioittaa ikiaikaisia oppeja perustreeni metodeista ja jonka julmuus nousi vuosien aikana legendaarisiin mittoihin. Aluksi mukana oli usein vain kourallinen osallistujia, viime aikoina miltei kolmekymmentä kävijää keskimäärin täytti urheilusalin äärijään myöten täyteen. Näiden treenien tunnelma oli jotain ainutlaatuista. Sitä voisi kuvailla kai nautinnon sekaiseksi pyörryttäväksi kärsimykseksi. Näissä treeneissä ei kasvatettu vain lihasta, siellä ennenkaikkea kasvoi jokaisen pedon mieli, sellainen joilla mennään vielä pikkaisen pidemmälle seuraavassa kisassa.

Olympia mitalisti, euroopan mestari, moninkertainen suomen mestari. Meriittejä ei tähän juttuun tarvitse luetella,saatte ne googlaamalla. Mutta legendaariset vinoilut Team 1Lifelle nousevat vielä jossain suon reunalla aamun kaatosateessa esiin ja nostavat hymyn pintaan. Ja saavat jalat taas liikkumaan.

Tää viimeinen kuva pitäisi melkein olla lapsilta kielletty. Tuollaista ilmettä kehiin kisassa ja osa porukasta vaihtaa pöksyt jo ennen alkupaukkua. Myös yleisön joukossa.

Luulen, että aika moni Oululainen urheilija yhtyy näihin sanoihin: kiitos Marko tästä matkasta, siitä että olit potkimassa eteenpäin.

Niin ja saihan se Make vinoiltua näistä teamin viimeisistä sponsori herkuistakin. Tukisukat ne vasta miehen luo ja nää uudet popot on niin ypärit ettei näillä voi kuvitella juoksevansa kuin yöllä tanssilattialla...

Kärsimys

Kärsimyksen ylipappina talven on toiminut taas Mr. Pain Marko Törmänen

Käsittääkseni pääsiäinen on alkujaan jokin uskonnollinen kinkeri. Kertoman mukaan joku muodikkaasti parrakas kaveri chillaili jollain risti tsydeemillä aika pitkän non-stop kisan.Tästä sai englannin kielinen sanontakin ”how’s it hanging?”. Homma tosin loppui johonkin overkilliin, mutta kunnon seikkailijan tapaan se kuulemma otti kohta taas uudet nousut. Suoritus oli niin kova, että sillä kundilla on ihan järjettömän iso fani klubi vielä näinä päivinäkin vaikkei se oo twiitannu enää pariin tuhanteen vuoteen…

Alun perin tätä kautta 2013 miettiessä fundeerattiin jopa kuuden päivän mittaista non-stop sodomaa. Ihan ilman ilmoittautumista pääsinkin sellaiselle jo ihan alkukaudesta, tämän karkelon nimi on A-virus. Kuusi päivää oli tuossa vähän niin kuin ”heat is up, if you know what I mean”. En ole vähään aikaan nollanut fyysistä yleistilannetta tähän malliin. Koko alkuvuosi on itse asiassa mennyt sitten virallisesti päin persikkaa mitä treenaamiseen tulee. Tästä nouseminen kisakuntoon vaatiikin jo pientä suorittamista, mutta ei hätää. On tämä tehty ennenkin. Ensimmäisen epäonnistuneen 24h kisan jälkeen ei varsinaisesti paluuni uskovia ollut lehterit täynnä. Niin vain seuraavana vuonna sekin rajapyykki pamautettiin ensimmäisen kerran kokonaisena teaminä.

Luin viikonlopun Helsingin Sanomien teema liitteessä olleen koskettavan kirjoituksen kärsimyksestä. Sitä on aikalailla kahdenlaista: itse haettua & hankittua ja yllättäen elämään ilmestyvää. Kirjoituksessa kosketettiin arkaa aihetta saattohoidossa olevien ihmisten viimeisiä tuntoja. Miltä se tuntuu kun tietää, että viimeisiä viedään? Näillä ihmisillä elämänsä viimeisinä hetkinä kärsimykset ovat kaiken muun tuskan lisäksi yleensä ne kovimmat mitä elämä voi tarjota. Silti heillekin, viimeisilläkin hetkillä tärkeintä hoitajien ja tutkimuksen mukaan on toivo. Toivo siitä, että kärsimys loppuu ja joku kannattaa heidät siitä yli.

Seikkailu-urheilussa on aika paljon kysymys kärsimyksestä, mutta siis vapaehtoisesti hankitusta. Miksi? Onko elämämme vain liian helppoa jotta kärsimystä pitää hankkia kaikin mahdollisin keinoin? Hyvän ratamestarin suunnitteleman rata on sellainen joka luo silkkaa kärsimystä niille kaikkein kovakuntoisillemmekin ja kokeneillemme teameille. Ja silti tai juuri siksi häntä todennäköisesti kiitellään kisan jälkeen just oikeanlaisesta radasta.

Ehkä osa tämän lajin suloa juuri nyt henkilökohtaisesti on juuri se, että minulla ei ole tuohon tyhjentävää vastausta. Kyllä, se on jotain narsistista itsensä etsimistä ja omien rajojen kolkuttelua. Mutta on se myös uskomatonta onnistumisen fiilistä nimenomaan teaminä. Kyllä, se on elämysten hakemista siten että lähimaisematkin muuttuvat yhtäkkiä uudenlaisten henkisten kynnysten ylittämisen leikkipuistoiksi jota ei ole aikaisemmin ympärillään huomannut. Se on maailman näkemistä täysin eri näkökulmasta. Tuhat ihmistä ottaa valokuvan samasta paikasta, vain sinä ja pari muuta löydätte siihen hieman uuden näkökulman.

Ehkä helpompaa kuin miksi on luetella mitä se on tuonut elämään. Moni arkinen murhe tuntuu aika pieneltä, kun siinä hetkessä muistaa mitä on olla oikeasti kusessa. Väsymyksen hallitsee erilailla, koska tietää mitä on kokea totaalinen väsymys. Pitkä urheilusuoritus ei olekaan enää ihan niin pitkä kun on mennyt putkeen kaksi vuorokautta, tyyliin ennen 35 maastojuoksu oli huikea suoritus nyt se on vain viimeinen legi ennen maaliintuloa.

Kivun hallitsee ja tulkitsee nykyään hieman erinlailla jos vaikka sitä edelleenkään tietenkään vapaaehtoisesti halua. Monissa kaaos tilanteissa huomaa olevansa aika rauhallinen koska on kantapään kautta oppinut, että hötkyilemällä ei tule kuin housuun. Kaikenlainen kurjuus on kuitenkin väliaikaista ja ”kuuluu lajiin” kuten meillä on teamissa tapana sanoa kun homma menee oikein hauskaksi.

Masalla ei juttu katkea vaikka henki ei kulkisikaan

Ehkä se on se toivo sitten meilläkin. Toivo maaliin pääsemisestä. Toivo hyvästä sijoituksesta, upeista elämyksistä, yhteisistä muistoista. Toivo päästä kerran elämässään fyysisen kunnon huipulle joka tuo ,toivon mukaan, paljon uusia miellyttäviä elementtejä elämään. Toivo iän tuoman fyysisen rapistumisen hidastamisesta (no joo jätkät, ei tarvi sanoa kuinka pieleen tämä on mennyt ja paljon joka kisassa on elinvuosia lyhennetty). Toivo pienestä hetkessä maineen keskipisteessä. Tai kuten esim tällä blogilla, toivo siitä että nämä tarinat jäävät elämään historiassa ja saavat jonkun muunkin innostumaan heittämään itsensä kärsimyksen keskelle löytääkseen itsensä.

Kärsimättömänä tässä nyt kuitenkin odotan, että pääsisin rääkkäämään itseäni taas terveenä miehenä. Jotta kohta voisi taas teaminä kärsiä ja voittaa se kärsimys. Ja nämä kuvat ovat yhdestä talven mittaan joka maanantai suoritetusta vapaaehtoisesta kärsimyksestä, Markon prässistä jossa Oulu Triathlon ja Cycling seuran olympia urheilija Marko Törmänen on antanut tasaisen tappavaa palautetta Team 1Lifen kyvystä nousta mistään suosta ensi kesän kisoissa...

Kevään katsaus ja kesää kohti

Jaha, siitä onkin aikaa kun Valtanen on viimeksi bloggaillut..

1. Kvartaali, siis 25% on tästäkin vuodesta jo lusittu, takana on todella tiivis ja kiireinen talvikausi. Omat treenit suunniteltiin täysin lasten treeniaikataulujen ja pelireissujen ehdoilla.

Hiihtokausi jäi loppujen lopuksi kahden kisan mittaiseksi. Helmikuun lopun Haukipudashiihdossa tuli kierrettyä lyhyempi 20km lenkki mistä taistelin maaliin kisasarjan sijalla 2.
Maaliskuun kansallisissa "kotikisoissa", Oulunsalon Maunonhiihdoissa oli puolustettavana viime vuoden 3. sija M35 sarjassa. Homma olikin tällä kertaa vain kahden miehen kauppa ja selvisin siitä voittajana hieman alle 2 minuutin erolla.

Sijahan olisi kohentunut edellisestä joka tapauksessa, mutta kun on lappu rinnassa niin kieli vyön alla mennään vaikka kisassa olisi yksi osallistuja. Aina pitää taistella vaikka itseä vastaan.
Palkinnoksi saadulla leditaskarilla lienee käyttöä, muovinen pysti hajosi jo ennen kotiovea..

Mutta nyt tuo talven yksinäinen puurtaminen ja kiire alkaa helpottaa - on aika täräyttää muutamat kunnon yhteistreenit - yritetään ainakin saada näitä järjestymään.
Käsillä on kevään komeimmat kelit, jolloin myös multitreeni alkaa maistua pitkän ja pimeän talven jälkeen. Nyt aprillipäivänä eletään jo kesäajassa ja kevään ensimmäiset maastopyörälenkit on heitetty. Team 1Life alkaa pikkuhiljaa heräillä uuteen kisakauteen.
Kippari Haba pitää vielä raapia kasaan sairastuvalta ja lenkkipolulle.


Aprillia!



Teamilaiset treenailevat kevään aikana tahoillaan ja osallistuvat myös erilaisiin tapahtumiin. Tommi pistää kinttua toisen eteen jenkeissä 50 kilsan edestä.

Meikäläinen suuntaa kuun loppupuolella 10 päivän pyöräily/juoksu leirille Espanjaan. Ohjelmassa on myös 140km mittainen Majorca Classic-maantieajo. Viime vuonna jo alkumatkan massiivisen ukkoskuuron säestämänä jäädyttiin vuoriston raekuuroissa ja +5 asteessa, jospa nyt olisi parempi tuuri säiden suhteen. 

Classic on muuten todella hieno kokemus: Alle ehtii vääntää 3-4 pidempää lenkkiä maantiellä. Kilometrien mittaista serpentiiniä noustessa tasangon pojan jalat huutaa äiti Teresaa hätiin kun graniittipohkeiset vuoristogasellit veivaa ohi oikealta ja vasemmalta. Ja huimissa laskuissa kaistapäät vilahtaa ohi, meikäläiselle on tärkeintä keskittyä jarruttamiseen ja hengissä pysymiseen. Maantiepyöräily muuten on huomattavasti vaarallisempaa kuin seikkailu-urheilu.

Mr. Majorkan on tarkoitus vetää jälleen lähes 40 tuntia treeniä reiluun viikkoon, mikä antaa boostia alkavaan kesäkisakauteen. Riittävä lepo pitää toki sitten muistaa.

Sama setti on toiminut hyvin parina aiempana keväänä. 

Tällä kertaa allekirjoittanut leireilee ilman Hardea, mutta aiemmista kokemuksista päätellen saarella ei todellakaan tarvitse yksin treenata.

Tuosta homma jatkuu sitten toukokuussa MuddyX:n kautta Viron Extar 48h seikkailukisaan Ullan ja Hartsan kanssa. Myös Virossa viime vuonna taidettiin todella hytistä jossain vaiheessa.

Kylmää ja märkää taisikin riittää lähestulkoon jokaiseen kisaan ja tapahtumaan 2012. Mun mielestä kahta yhtä viileää ja sateista kesää ei voi olla peräkkäin, eihän..?

---A-P Kuittaa...

Mistä on voittajat tehty?

Tähän piti tulla mieletön tarina Belgialaisesta kura- ja mukulakivi helvetistä jonka teamin kapteeni runttasi cyclocrossilla suomen lippu olkapäässä. Toisin vähän kävi. Nokassa venttiili vika, keuhkoissa ahtaanpaikan kammo, yläkerrassa lämmöt tapissa yötä päivää. Kolmen viikon niin emotionaalinen kuin fyysinen vuoristorata pitkin suomea ja pohjoismaita vaihtui elimistö punaisiksi valoiksi ensimmäisellä vähän tasaisemmalla osuudella.

Ehkä nää breikit on hyvästäkin. Vaikkei peruutuspeilistä ohjatakkaan, on välitilinpäätös joskus pohja uudelle kasvulle. Niin elämää kuin treenaamista on viimeaikoina sävyttänyt ääripäiden haku. Tasapainon järkytyksistä syntyy kenties vahvempi voimalinja? Nykyään jokainenhan osaa mennä ”out of comfort zone”, mutta mitä kun se sattuu oikeasti? Tuska harjoituksissa vähentää kipua kilpailuissa. Meneeköhän se elämässä yleensäkin näin? Kovempi pää, nopeammat jalat? Raudan maun suussa kestää kun on tunto mennyt?

Mua kiehtoo seurata kisoissa voittajia. Niitähän me kaikki seurataan. Halutaan sille paikalle. Mutta mistä ne syntyy? Jos homman voisi matkia, olisi kaikki podiumilla. Jos se olisi geeneissä, olisi voittaja aina sama. Jos se olisi luonne, kannattaisi meidän kaikkien keskittyä treenaamisessa lanttumaakarin palveluihin. Jos se olisi välineet, ruotsinsuomalainen sukunimi ja oikein ajoitetut optiot takaisivat paikan fame galleryssa. Jos se olisi onnea, voittaja vaihtuisi joka kerta.

Ei, se on mun mielestä elämän älykkyyttä. Fyysistä älykkyyttä ymmärtää rajallisten resurssien jakaminen mahdottoman tehtävän edessä siten, että viimeiset voiman rippeet ajoittuvat ratkaisevasti eri hetkeen kun pahimman kilpailijan. Henkistä älykkyyttä olla hieman liian narsisti ylittääkseen itsensä, mutta riittävästi realisti ymmärtääkseen lopullinen rajansa. Nämä kaksi yhteensä muodostavat sen kovien urheilusuoritusten ja elämän yleensäkin kovimman ylijumalan: motivaation.

Kun elämässä on motivaatiota, teot ennakoivat tunteita eikä toiste päin. Tavoitteet jäsentyvät osakokonaisuuksiksi jotka rakentavat isomman palapelin mihin koskaan uskoimme pystyvämme. Motivaatio on aitoa rakkautta sitä tavoitetta kohtaan minkä haluaa saavuttaa. Motivaatiota voi sparrata, mutta silti sitä ei voi näytellä. Kuinka monta fyysisesti meitä kovempia joukkueita olemmekaan jo nähneet kaatuvan tuonne soille, niille pitkille aamuyön maantien suorille, loputtomattomille nousuille harjanteisessa maastossa. Ryhdyt vihaamaan joukkuekaveriasi jos näet ettei hänellä ole todellista motivaatiota, unohdat oman tavoitteesi jos et siihen usko.

Nämä mä sanoisin Tamin sanoin on ne prinsiipit. On se paljon muutakin, mutta kun on nuo isot linjat selvitettynä omassa korvienvälisessä johtoryhmässä alkaa ne muut palaset loksahteleen paikalleen. Siksi on hyvä tehdä itselleen lähtiessä selväksi mitä tavoittelet ja miksi. Sitä kun miettii siellä kuravellissä voimat ja energiat täysin loppuneena ei tuu kuin keskeytys joka syö miestä ja naista lopun vuotta kuin lihansyöjä bakteeri. Ei, se pitää olla yksi sentence,yksi selkeä tavoite jonka haluaa tavoittaa. Yhdessä teamin kanssa.

Voin tunnustaa, että tästä harrastuksesta on jo tullut elämäntapa. Osa pientä tarinaa nimelta Harri Ruuska. Niin moni asia duunista ihmissuhteisiin kietoutuu tähän. Eikä voisi olla parempaa tavoitetta, parempaa liimaa yhdistämään nuo asiat yhteen. Vaikka se on jo vienyt monet kynnet jaloista, tuhannet tunnit vapaa-ajasta on se just se resepti joka on rakentanut sen psykofyysisen kokonaisuuden joka itse asiassa kaikin tavoin tuntuu nyt elävän elämän kulta-aikaa. Siksi kai sopivasti kirjoitankin tämän päivänä jolloin taas vanhenen yhden vuoden. Ensi kesän kisoissa vanhenenkin sitten joka kisassa yhden vuoden vielä lisää…

Enhän minä tätä sillä kirjoita, että me välttämättä tänä vuonna voitamme. Mutta sillä, että tahdon uskoa että elämän suuntaviivat on meidän omissa käsissä ja pitää vain tietää mitä tahtoo. Me tiedämme. Malja sille.

Ja tämä teksti on muuten omistetu työkaverilleni Petteri Lahtiselle joka on jo voittaja vaikka flunssastaan huolimatta lähti näyttämään flaameille mistä suomalainen maantiepyörä ruikkii... 

Pertsan hiihto

Heräsin aamulla pää kenossa. Nooh, jos Harri Kirvesniemi on kamppaillu pää kenossa maailmanmestaruuksista, niin miksei meitsi vois taistella Pertsan hiihdon kuntosarjan peräpään sijotuksista. Ei muuta ku ibusalia huiviin ja baanalle. Edessä oli siis 35 kilsaa vapaan tyylistä hiihtoa Kempeleen upeissa maastoissa alle 200 kilsan hiihtotreenillä. Ja pokaaleja lähdettiin tietty taas metsästämään, vaikka tekniikka oli aika hakusassa.

Lähtölaukaus pamahti ja koitin löytää sopivatahtisen letkajenkan. No sellanen 10 hengen epämääräinen jengi löytyikin yllättävän kivuttomasti. Nyt vaan sitten peesaillaan ja naatiskellaan - aattelin. Viiden kilsan hiihdon jälkeen yks typykkä alkoi hyytyä ja letka meni kahtia. Koitettiin siinä sitten vuorovedolla saaha veturi kiinni, mutta turhaan. Omalla vetovuorolla olin ihan nakit ja muussi, mutta koitin olla kiinnittämättä siihen huomiota. Vähän väliä joku koitti saada karkulaiset kiinni ja matkanteko oli aikamoista nykimistä. Ja aina silloin meitsi oli yhtä ahtaalla ku toukka omenassa. Yhden mäen päällä näin pari hienoo tähtikuviookin ja noutaja kolkutteli jo oveen. Köysi alkoi kiristyä kaulassa. Tiesin kuitenkin olevani hyvä roikkuja, ja eihän musta muuhun ollutkaan. 

Koko loppumatkan odottelin jonkin sortin alamäkiä, että olisin päässy huilimaan, mut eihän niitä koskaan tullu tai sit en niitä vaan huomannu. Otin tavoitteeksi selviytyä aina seuraavalle ryyppypaikalle ja se tuntui toimivan muuten paitsi, että sain ottaa sen jälkeen aina letkan kiinni jäätyäni asumaan juomapaikalle. On henkisesti lamauttavaa ajatella jäljellä olevaa kokonaismatkaa, kun olet kieli vyön alla - carpe diem. Puolen välin jälkeen menin samaa tahtia kahden koukkupolven kanssa. Jos mä noilta otan pataan, on sama laittaa sukset naulaan ja naula arkkuun - mietiskelin. Loppua kohti pappamopoista alkoi loppua bensa ja pääsin ne kuittaamaan. Mitäs eivät juoneet riittävästi juomapaikoilla. Tuntuihan se vähän epäreilulta, kun olivat vetäneet melki koko matkan, mut ei niille voinu hävitäkään. 

Ehkä ekaa kertaa elämässäni mulla oli vehkeet kunnossa. Suksi huilasi paremmin kuin ikinä. Kahta tuntia lähdettiin tavoittelemaan, mutta loppuaika oli 1.49, kahdeksan minuuttia sarjan voittajaa perässä. Siitä iso kiitos myös Keltamäen Simolle, joka oli taikonut kapuloihin hyvät mömmöt. Jep, olen ulkoistanut voitelun. Tekniikasta ei ollut tietoakaan ja hiihto tuntui sähellykseltä, mutta ei voi valittaa. Meni sen verran hyvin, että pitää jatkossakin miettiä pää kenossa hiihtämistä. Oli ilo hiihdellä Kempeleen maastoissa. Varsinkin erämaiset suotaipaleet olivat mieltä kutittavia. Sauna hiihdon päälle maistui taivaalliselta. Ja päästiinhän sitä palkinnoillekin, kun onnetar arpoi Marttiinin kuksan ja voi-voiveitsen. Parhaalta tuntui kuitenkin kokea esikoisen ensimmäisen hiihtokisan fiilikset. Ja palkinnotkin miellyttivät lapsia. Baanat olivat paikka paikoin aika heikossa hapessa, joten siitä satikutia järjestäjille. Muutoin järjestelyt vaikuttivat toimivilta. Kisassa oli myös kiva tunnelma ja aitoa liikunnan riemua. Ensi vuonna uudelleen... Tuloksia

t. Hokkis