Viro 48H EXTAR, saaga jatkuu...

Klo 04:00

Let the story continue… Lupuksen valot katoaa hitaasti mutta varmasti pitkien suorien olemattomien mutkien taakse. Hirven juoksu on vaihtunut trekki & hölkkä osastolle. AP:lla isoja vaikeuksia, kroppa ei jostain syystä käynnisty. Kolmen tunnin höyryäminen keulilla alkaa syödä itseäkin. Päästiin kartalle takaisin. Pusketaan pilkko pimeässä metsässä ja ryhdytään kalkuloimaan hiljaa mielessä, että tiukkaa tekee seuraavan melontaosuuden aikaikkunaan. Kerran sysimustassa metsässä tipahdetaan kunnolla kartaltakin, mutta pienellä varmistamis kierroksella päästään kuitenkin takaisin peliin mukaan. Hiljalleen aamu nousee, muttei fiilikset.

Nyt rupee jalkaosastolla olemaan vaikeata ja eteneminen enimmäkseen sitä trekkausta. 

Eteen tulee sähkölinjan pohja jossa vetistä suomaastoa ja kunnon ryteikköä. Ei auta, tätä pitää puskea vaikka silmissä pyörii ja jalka painaa. AP valittaa, että pyörryttää. Ulla taas osoittaa, että tämä nainen on marinoitu pitkän kärsimyksen liemissä. Vauhti sen kun vain kiihtyy ja osat vaihtuu kun hän kannustaa nyt meitä vauhtiin. Mielessä pyörähtää, että ollaan taas sillä kuuluisalla peruskunnon oppitunnilla.

Kun suosta selviää, eteen tulee ensin pitkät pitkospuut ja perään tämän kisan todellista extreme mättöä eli sepeliteitä joissa kivimurskan halkaisija lähenteli miehen nyrkin kokoa. Näitä teitä oli jo ensimmäisessä pyöräilyosuudessa todella paljon ja niissä vauhdin pitäminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Pyörän päällä oli kuin rodeossa sen pomppiessa kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt juoksu osuudella tuo herkku oli vielä pahempaa ohuiden suunnistuskengien alla ja tien reunoja hyödynnettiin harvinaisen tarkkaan.

Klo 06:30

Melontaan juuri ja juuri aika rajassa ja hilpeissä tunnelmissa tutuille pintavesien läpyttely osuudelle. Meno oli yhtä hidasta kuin aina ennenkin. Tästä ei tule meidän bravuurinumeroa vaikka ommeltaisiin mela käpälään kiinni. Tuttua virolaista joki sekameteli soppaa eli kaatuneita puita, tiukkoja mutkia, roikkuvia pensaita ja ruskeata vettä. Koska homma on mielenkiintoista kuin eduskunnan kyselytunti alkaa silmä luppasemaan itse kullaisellakin. Ullan mela kopsahtaa useammankin kerran ja sitä seuratessani alkaa itsellänikin tehdä tiukkaa komentosillalla takana hoitaa jonkinnäköiset ohjaustoimenpiteet.

Pari rastia lompsitaan juosten rannoilta, mutta viimeistä edeltävällä joudutaan toteamaan, että aika loppuu kesken. Vihdoin noin viiden tunnin lappamisen jälkeen joki tulee Peipus järvelle joka on käsittämättömän iso lätäkkö. Vastarantaa ei juuri näy ja tunnelma on kuin merellä. Jälleen kerran osuuden aika raja alkaa puskemaan päälle ja hommaan saadaan hieman uutta puhtia. Kolme kilsaa ennen loppua haetaan vielä yksi rasti melkein kontaten, niin on neljän tunnin kippurassa istumisen jälkeen jalat jumissa. Vihdoin noin 18 tunnin paahtamisen jälkeen ensimmäiseen vaihtoon jossa odottaa lisää juotavaa ja hieman syötävääkin. Tässä toisen pyöräilyn osuudessa joudutaan tekemään ensimmäisen kerran päätös, että rasteja haetaan maltillisesti meikäläisen jalan tilannetta kuulostellen. Osuus on vain 1,5 tunnin siirtymä seuraavaan trekkiin.

Klo. 1300

Fillarointi oli tuskaista. Jalka brakaa ja alkaa käydä tunti tunnilta jäykemmäksi. Pelkkä kevyellä vaihteella pyörittäminenkin alkaa sattua ja isommalla vaihteella vääntäminen miltei mahdotonta. Koko etureisi kuin tulessa, polvi kipeä. Kivvoo hommaa, ei ollut laskut eikä naiset mielessä viimeiseen kymmeneen tuntiin. Ennätys sekin.

Klo. 1430

Seuraavan trekkiosuuden vaihdossa ja ensimmäisen kerran taukokassilla omien ruokien ja juomien pariin. Taitaa olla tähän mennessä ennätys meille, 21 tunnin osuus ilman muita täydennyksiä kuin pari kertaa vettä ja hieman hillo leipiä järkkäreiltä. Tarkkaavaisimmat GPS seurannan seuraajat huomasivat varmaan tässä vaiheessa, että 1Lifen pallukka ei paljon liikkunut. Todettiin, että nyt otetaan pitkä tauko ja haetaan vain muutama rasti. Koitetaan josko meikäläisen kinttu yhtään toipuisi jos tankataan kunnolla ja levätään hetki. Saan jopa vartin unet aikaiseksi kovalla terassilla nukkuen. Lämmöstä ei ole puutetta, mittari hakkaa lukemia varmaan lähempänä kolmeakymmentä.

Ammattiseikkailijana annan TV haastattelun kameramiehille ja kerron hilpeänä, että mun kinttu on paska mutta tää kisa upea, noin niin kuin lyhyesti viiden minuutin haastattelu referoituna. Katselen muiden teamien toimintaan ja en voi kuin ihailla esim Lupuksen toimintaa: meno vain paranee ajan edetessä ja hetken torkkujen jälkeen teami lähtee just eikä melkein seuraavan aikaikkunan auetessa liikkeelle. Tää on kova ja kovien ihmisten laji.

Lähdetään tunnin elbaamisen jälkeen suorittamaan osuutta käytännössä kävellen ja haetaan Peipus järven upeilta hiekkarannoilta muutama rasti. Homma huipentuu kahluuseen järveen jonka vesi ei takuulla ollut kuutta astetta enempää. Vaikka rasti ei ollut kuin muutaman kymmenen metrin päästä rannasta ja enimmillään vettä rinnuksille saakka sai Ulla kuulla kahden aikuisen miehen valitusta siitä kuinka kulkuset oli kovilla. Siitä on kauan kun suomalainen mies selvisi talvisodasta… Meikäläisen kipeälle jalalle tämä kylmähoito tuntui kuitenkin tehoavan ja seuraavaksi siirryttiin viime vuodesta tutulle saunarastille: kymmenen minuuttia löylyissä ja vasta sitten sai jatkaa matkaa. Väsy näkyi joukkueessa ja AP tais jo miltei ehtiä uneen ylälauteilla.

Klo 1600

Takaisin pyörän päälle, mihinkäs muualle. Jalka ongelmat senkuin pahenee. Nyt tulee eteen ne viimeiset arkun naulaukset, joudun toteamaan että Ruuskan poika siirtyy ensimmäisen kerran ihan oikeasti hinattavaksi näissä karkeloissa. AP veturiksi ja se sonnihan repii vaikka kantoja polkien. Tulen perässä ja yritän auttaa polkemisella sen kun pystyn, mutta silti yhdistelmä riuhtoo AP:n pyörää muutaman kerran aika hurjan näköisesti tiukkojen nousujen ja laskujen seuratessa toisiaan. En vain pysty nousuissa paljon polkemaan vaikka itkua vääntäisi. Yritetään välttää niitä edellä mainittuja sorateitä luovilla suunnistusratkaisuilla, mutta niin vain eteen tulee tätä täristin herkkua joka puolella.

Parin tunnin vääntämisen jälkeen tulee sitten totuuden paikka eteen. On pakko istuttaa teami vaellusreitin nuotiopaikalle istumaan ja palaveeraamaan. Tämä ei nyt toimi. Miltei vuorokausi on tullut menty koko ajan enemmän kipeytyvällä jalalla ja edessä toinen vuorokausi josta arviolta 15-18 tuntia jalkaisin etenemistä pyörällä, rullaluistellen ja trekaten. Jalka ei taivu enää kyykkyyn menemiseen, polkeminen on yhtä hyytelöä meikäläisen puolelta. Jos jatkan, en tiedä mitä se tekee loppukauden kisoille. Meneeko kinttu sellaiseen kuntoon, että seuraavaan Rokuan kisaan en enää sitä kuntoon saa?

En tiedä miten tämän nyt muotoilisi, mutta vaikka olen saanut kuulla että keskimäärin neljännes seikkailukisoista keskeytetään (ja se koskee kaiken tasoisia joukkueita) ei päätös siitä ettei vuoden valmistauduttu kisaa saadakaan päätökseen ole koskaan kovin helppo. Ei edes silloin kun tietää, että kyseessä on kuitenkin oma terveys. Näissä karkeloissa on aina välikuolemia ja kipuja & kramppeja siellä täällä, mutta motivaatio rakennetaan sellaiselle tasolle että ne yleensä kestää. Ja kun sellaisen päätöksen joutuu tekemään yhden teamin jäsenen vuoksi, tietää kantavansa aina jonkinlaisen syyllisyyden tunteen siitä tiedosta että on tuottanut pettymyksen teamin jäsenilleen. Nyt tämä oli kuitenkin tehtävä ja asetin viimeisen kerran hinausköyden AP:n avustettavaksi ja lähdimme puskemaan kivikkoisia ja pölyisiä teitä vielä viimeisen kerran pari kymmenen kilometrin päässä odottavaan seuraavaan vaihtoalueeseen.

SEURAAVASSA OSASSA LOPPUTUNNELMAT JA TESTAMENTTI!