Squak Mountain 50k

Suunnitellessamme perhelomaa USAn luoteis-rannikolle löysin netistä Squak Mountain trail running-kisan, joka on osa Evergreen Trail Runs-sarjaa. Trail running on täällä päin niin suosittua, että joka kuukaudelle löytyy kisoja kohtuullisen välimatkan  päässä.  Squak Mountainin kisassa oli tarjolla matkat 12k, puolimara, mara ja 50k. Pihinä miehenä satsasin halvimpaan kilometrihintaan ja ilmoittauduin pisimpään. Ajattelin pienen metsähölkän olevan laadukasta omaa aikaa perheloman keskellä.

Facebookista löysin Oly Trail Runners –ryhmän (Oly=Olympia, Washington), jonka torstaisella yhteislenkillä kävin karistamassa matkustusturvotuksen jaloista heti ensimmäisenä reissupäivänä. Yksinään oudoilla poluilla juostessa jää helposti parhaat palat näkemättä. Paikallisten kanssa pääsee suoraan parhaille poluille. Lenkki oli sopiva, mäkinen kolme varttia.

Viikolla ennen kisaa olimme road tripillä Oregonin rannikolla, missä juoksin muutaman mukavan pikkulenkin. Enemmän keskityin perhelomailuun ja paikallisiin, loistaviin pienpanimotuotteisiin ja vahvaan kahviin. Päivää ennen kisaa kävin REIssä täydentämässä geelivalikoiman. Espresso- ja suklaageelit olivat uusia tuttavuuksia. En ollut varma järjestäjien tarjoilujen laadusta ja määrästä, joten otin varmuudeksi muutaman geelipussin mukaan.

Kisapaikalla suoritin perinteiset rituaalit. Luottosukat jalkaan (kaksi ohutta: alle varvassukka, päälle  normi), teipit nänneihin, vaseliinia sinnesun tänne (joka vaseliinia säästää, se itseään vihaa), geelit ja suolatabut sortsien taskuihin, elektrolyyttijuoma pulloon ja viivalle.

Musta on luonnollinen valinta sprinttikisaan. Musta on nopein.

Klo 8.30 lähdössä olivat 42 ja 50 km juoksijat, paitsi ne jotka halusivat startata jo tuntia aiemmin. Yhteensä kisassa oli n. 250 osallistujaa, joista 24 starttasi pisimmälle taipaleelle. Mukava pieni kisa. Kisa reitti muodostui kierroksesta, jonka päässä kierrettiin 8km lisälenkki. Yksi kierros oli puolimara ja 50k juoksijoiden tulisi toisella kierroksella kiertää takalenkki kaksi kertaa. Startti tapahtui soratieltä, joka lähti heti tosi jyrkkään nousuun. Kärkeen ampaisi muutama juoksija. Antaa mennä. Itse löysin kolmen miehen letkan, jossa seurasin paikallista koukkupolvea. Koukkupolven selkä loittoni ylämäessä, kunnes hävisi näkyvistä.

Tieltä poikettiin hetkeksi polulle, takaisin tielle, polulle, tielle ja oltiinkin reitin korkeimmassa kohdassa, josta alkoi takalenkki. Tässä oli myös kierroksen ainoa huoltopiste, jolla tulisin  vierailemaan yhteensä 5 kertaa. Huolto oli tämän lisäksi myös puolessa välissä, eli maalialueella. Aikaa nousuun meni vajaa 50min ja jo 20min kohdalla pohkeet olivat täysin tukossa. Kylmä keli, ei lämmittelyä ja tosi jyrkkä nousu tekivät tehtävänsä ja siinä kohtaa tiesin edessä olevan pitkän päivän. Sää oli melko viileä, reilun tunnin kohdalla satoi hetken jopa lunta. Muuten tihuutti vettä pitkin päivää.

Takalenkki oli reitin teknisintä pätkää. Mahtavaa singleträkkiä ylös alas jyrkkää rinnettä. Koukkupolven selkä tuli vastaan ensimmäisessä hankalassa alamäessä. Noustessani lenkin viimeistä mäkeä ylös mietin, että miksi oululaisen hölkkääjän pitää ilmoittautua pisimmälle matkalle, vaikka kilpailun nimessä on sana ”mountain”. Olisi pitänyt muuttaa myös ilmoitettu nousumäärä, 8300ft, metreiksi.

Huollosta alkoi mahtava piiitkä alamäki kohti maalialuetta. Säästelin jalkoja ja kruisailin rennosti alas mutkittelevaa polkua. Maalialue, evästä naamaan ja toiselle kierrokselle. Tässä vaiheessa laskeskelin 6h alituksen olevan haarukassa, jos mitään ongelmia ei matkalla ilmene. Otin nousun rauhassa ja suuntasin rauhallisin mielin kahdelle takalenkille. Olin edennyt tähän asti vuorovedoin Seattlelaisen juoksukaupanpitäjän kanssa, mutta tienousussa en uskaltanut vastata, vaan annoin kauppiaan mennä. Seuraavan kerran tavattiin maalissa.

Vaaditut kaksi takalenkkiä sujuivat yllättävän hyvin, eikä vauhtikaan suuresti hidastunut. Viimeinen nousu huipulle tuntui tosi jyrkältä. Pullo housun kaulukseen ja käsillä polvia painaen etanan vauhtia ylös. Tuntui todella hyvältä olla viimeistä kertaa huoltopisteellä. Kiitin huoltopisteen henkilökunta kauniisti ja lähdin laskettelemaan kohti maalia. Viimeiset viisi kilometriä oli yksi hienoimmista juoksukokemuksistani. Mitään ei tarvinnut säästellä, päästelin niin paljon kuin jaloista  lähti halki ikivanhan metsän ja miehen korkuisten saniaisten pitkin mutkittelevaa singleträkkiä. Etureidet valittivat saamaansa kohtelua, mutta armoa ei annettu. Tiesin saavani maksaa tästä ilonpidosta pökkelöjalkojen muodossa tulevalla viikolla, mutta kannatti. Maalissa ajassa 5.31. Missään vaiheessa kisaa en tiennyt sijoitusta, vain tilanteeni parin osin yhtämatkaa kulkeneen kisailijan kanssa. Seuraavana päivä sijoitus selvisi: 4.

Kisa sujui kaikin puolin ilman ongelmia, kunhan pohkeetkin toipuivat ensimmäisen nousun järkytyksestä. Energiaksi nautin lähinnä geelejä, joita huoltopisteillä tarjoiltiin. Uusia, eksoottisia makuja tuli testattua useita, mieleenpainuvimpana cherry-chocolate. Lisäksi pari palaa banaania, suolakeksiä ja juomaksi elektrolyyttilitkua, mitä myös oli tarjolla huollossa. Mahtavat tarjoilut Ameriikan malliin. Maalissa oli keittoa, palautusjuomaa, leipää, ymsyms.

Pohkeet eivät yllättäen ole olleet  kipeät kisan jälkeen. Kiitos Boostereiden? Reidet ovat olleet ja ovat vieläkin kipeät. Maanantain ja keskiviikkona kävin vajaan tunnin lenkit Port Angelesissa ja Quinault rain forestin poluilla. Viikonloppuna on tarkoitus juosta legendojen hengessä Mount Si ylösalas. Toivottavasti jalat tokenevat siihen mennessä. Siitä enempi ensi kerralla.

Tervahiihtoa, Vuokattihiihtoa ja Lapponiaa

Viime syksynä juttelin Törmäsen Markon kanssa talviajan harjoittelusta ja hän suositteli Markon prässiksi nimettyä kuntopiiriä.  Samalla tuli liityttyä OTC:hen, josta löytyi muita samanhenkisiä  urheiluun hurahtaneita. Talven aikana uinti, spinning, hiihto ja tietenkin raastava prässi verryttelyhölkän kanssa (Jos ehdin pukeutua mukaan) tuli tutuksi.
Viime vuonna hiihdin ensimmäisen pidemmän hiihtomatkan Vuokattihiihdossa  ja se koukutti rasittavuudellaan tähän talveen. Olin kuullut kaveriltani Lapponia-hiihdosta, jossa viiden päivän aikana  hiihdetään kolme pitkää hiihtoa. Siinäpä motivaatiota treenaamiseen.

Talven ensimmäinen pidempi massahiihto oli Tervahiihto 70 km vapaalla tyylillä. Lähtöä siirrettiin tunnilla, jotta pakkanen saatiin siedettäviin lukemiin. Vitikeliä oli tiedossa, mutta suksi tuntui luistavan hyvin. Ensimmäinen kierros meni kärkiletkassa roikkuen suhteellisen kevyesti. Ei näyttänyt olevan kärjessä menohaluja. Toiselle kierrokselle lähdettäessä kärki nykäisi ja minulla pipo nousi pystyyn. Se tiesi sitä, että saan vetää toisen kierroksen yksin, takana ei ollut porukkaa näkyvillä.  Neljän geelin taktiikka piti 60 kilometriin asti. Siitä alkoi hiipivä pystykuolema, joka toteutui n. 5 km ennen maalia. Jalat jäykkänä ja sormet jäässä maaliviiva tuntui kaukaiselta haaveelta. Oloa ei helpottanut ollenkaan, kun pari letkaa meni heittämällä ohi. Nyt tiedän miltä tuntuu, kun käpy on jäässä ja hampaat ei pysty. Tulee se maali joskus, kun aikansa lappaa, niin nytkin. Sijaluku 17 ja sormenpäät tunnottomina kaksi viikkoa. Jes.

Tervahiihdossa 2013

Vuohattihiihto oli pari viikkoa Tervahiihdon jälkeen. Tervahiihdosta viisastuneena seisoin lähtöalueella kuin joulukuusi, vyö täynnä geelejä. Nyt ei lopu energiat kesken. 60 km:n matka oli yhtenä lenkkinä ja reitillä oli riittävästi nousuja ja laskuja. Tavoilleni uskollisena lähdin matkaan sen minkä rahkeet antaa myöten. Välillä teki pahaa, mutta laskujen jälkeen helpotti. Hiihto maittoi paljon paremmin, kun ei ollut  tappavaa tasamaata. Geeliä ja juomaa puolen tunnin välein ja juottopaikoilla muki urheilujuomaa lisäksi. Vajaa kymmenen kilometriä ennen maalia avautui pitkä suora, jossa näkyi muutamia hiipuvia matkalaisia edessäpäin. Siinäpä oli tavoitetta saada pari päänahkaa. Eihän se sitten mennytkään niinkuin piti, ei tullut päänahkoja. Itsestä tuli päänahka. Kahdeksan kilometriä  maaliin ja suksi alkoi  tarttumaan ladun pintaan. Takaa huusi kaveri, että sinulla on suksi poikki. Ei voi olla totta, miten se on mahdollista. Käyrä nousee...nousee... päässä. No, niin suksi jalasta ja pienellä vääntelyllä se edes vähän suoraksi ja menoksi. Yksipuoleista luistelua hajonnut suksi perinteisen ladulla homma jatkuu, äiti ei hae ladulta. Takaa tulee porukkaa heittämällä ohi ja huikkaa, onko mies simahtanut. Kyllä syö miestä. Tähänhän on jo tottunut. Tuli se maali jälleen, sijaluku 74 ja sinni kasvoi, kele. Muutaman tunnin jälkeen jo helpotti, mutta liukas suksipari oli rikki.

Lapponia hiihtoviikko alkoi pääsiäisen jälkeen. Olin saanut tällin kylkeeni ja lääkärin ohjeiden mukaan reissuun oli lähdettävä kivun sallimissa rajoissa. Pääsin mukaan porukkaan, jotka olivat kokeneita Lapponia-hiihtäjiä. Alkusäheltäminen jäi siten vähemmälle.
Ensimmäinen hiihto oli Keimiön Kiekerö 65 km. Lähdin matkaan tunnustellen, miten kylki kestää. Siinähän se tuli mukana. Matkalla sain tehdä tuttavuutta Juha Miedon treenausmaastoihin. Nousimme Jerismajalta Sammaltunturin kupeelle. Nousua riitti ja reisiä ahdisti, mutta ahdisti se muillakin. Onneksi oli prässissä tehty penkille nousuja. Reitille mahtui myös pitkiä huikosia järven jäällä hiihtoa, joka varsinkin vastatuuleen oli myrkkyä. Maaliin sijaluvulla 117. Varsin hyvävoimaisena maaliin, mukava kokemus.

Välipäivän hiihtelyä upeissa maisemissa

Välipäivinä pystyi nautiskelemaan upeista maisemista hiihtelemällä ja hölkkäämällä. Oloksella ja Pallaksella hiihtoreittejä on jokaiseen makuun. Reppu selkään ja lenkki latukahvilan kautta palauttaa reisiä mukavasti.

Toinen matka oli Himmelriikin hiihto 50 km. Matkaan lähdettiin Vuontisjärven jäältä todella rivakasti kapenevaan ränniin kohti tunturia. Yhtämittaista nousua riittikin noin 7 km ja reisissä kuumotti. Reittti kulki Pallaksen ja Toras-Siepin kautta Olokselle. Mukava reitti, jossa tultiin välillä reippaasti alamäkeä, onneksi ladut eivät olleet jäisiä. Maalissa sijaluvulla 84. Tiukka sprintti, joka toimi hyvänä aukaisuna viimeistä matkaa varten.

Kevät se tulee Lappiinkin

Päätösmatkana oli Karra Huikonen hiihto 80 km. Kuljetus lähtöpaikalle Hettaan oli järjestetty aamulla kello 6.30, joten aamutoimet piti tehdä rivakasti. Lähtö tapahtui Ounasjärven jäältä ja alun tasaisemman osuuden jälkeen alkoi taas kiipeäminen tunturiin. Tunturijonoa pitkin hiihto kulki kohti Pallasta. Vauhti oli sen verran verkkaista, että kerkesi ihailla upeita maisemia. Tänne on päästävä joskus vain hiihtelemään ja patikoimaan, pysäyttäviä maisemia. Pallakselta matka jatkui tuttua reittiä kohti Olosta ja maalia. Johtuikohan ensimmäisen matkan rennommasta menosta, tämä matka verrattuna muihin tuntui maittavan parhaiten. Sijaluku tällä matkalla 70. Kokonaistuloksissa  olin 72.

Reissuun lähtiessäni tavoitteenani oli päästä kaikki matkat kunnialla läpi, sijoituksesta niin välittämättä. Tottakai sitä tuloslistaakin on pitänyt tuijottaa. Loppuajassa muutama minuutti vaikuttaa monta sijaa, siinäpä aihetta jälkipeliin maalialueella ja myöhemminkin.

Taas on yksi tavoite saavutettu ja muistijälki tallennettuna mieleen. Suosittelen.

Jälkipeli maalialueella on alkanut

1Elämä on

Urheileminen voi itseasiassa olla aika kivaa. Seikkaulu-urheilu on ympärivuotinen matka joka huipentuu maalibanderolliin jossain päin maailmaa. Joku voi syväanalysoida urheilun perimmäistä tarkoitusta vaikka koko elämänpituisen uran verran, mutta kyllä totuus on keskinkertainenkin treeni tuo enemmän tunnetta ja elämystä kuin saman ajan sohvalla makaaminen ja telkan tuijottaminen. Mitä tilastojen mukaan tämän maailman kolmanneksi nopeimmin lihoava kansa harrastaa miltei kolme tuntia päivässä.

Viime päivinä on ollut hyviä hetkiä. Sellaisia yhden elämän elämyksiä. Hyviä fiiliksiä aivoissa ja lihaksissa, mukavia tunteita koko kropassa. Tänään oli viikolle kruunu, uusi teami uusine jäsenineen ensimmäisen kerran yhteistreenissä. Luonto hymyili meidän mukana. Tästä se vain mono kevenee.

Kompressiosäärystimistä boostia treeneihin ja kisoihin

Yritetäänpäs olla vaihteeksi hieman vakavampia. Otettiin testiin 24hsport liikkeestä jotain ennen kokematonta. Kädessäni on upea paketti, jossa lukee booster eli tehostaja. Paketin sisällä on kompressiosäärystimet eli boosterit, joiden pitäisi tehostaa suorituskykyä. Vautsivau, nämä on kuin luodut perheenisälle, jonka suorituskyky ei ole paras mahdollinen - vihdoinkin saan buustia elämääni. Jatkan paketin esittelytekstin lukemista. 10 vuoden tieteellinen tutkimus ja kolme patenttia - suorituskykyni parani jo siltä seisomalta ja mielenkiintoni heräsi todella. Luettuani paketin tekstin olin lähes vakuuttunut siitä, että boosterit todella tehostavat laskimoverenkiertoa, jonka pitäisi siis edistää suorituskykyä. Pitihän niitä päästä testaamaan sen enempää aiheeseen tutustumatta...

Otetaanpa ensi alkuun pieni fysiologian oppitunti koipien verisuonista. Eli jaloissahan on kolmenlaisia verisuonia: valtimoita, hiussuonia ja laskimoita. Valtimot sijaitsevat syvällä ja kuljettavat hapekasta ja ravinteikasta verta kudoksiin. Valtimoiden päissä on hiussuonia, joiden läpi happi ja ravinteet pääsevät esim. lihassoluihin, jotka tekevät niistä energiaa. Tämän seurauksena syntyy mm. hiilidioksidia, joka pitää poistaa soluista hiussuoniin, jotka sijaitsevat valtimoiden ja laskimoiden välissä. Laskimoita on syvällä ja pinnalla, ja niiden tarkoitus on palauttaa hiilidioksidipitoinen veri takaisin sydämeen. Laskimopaluu tapahtuu kahdella tavalla - joko laskimoissa olevien läppien avulla tai sitten lihasten supistumisten avulla. Näiden lisäksi jaloissa on vielä imusuonia, jotka imevät kudoksista nestettä ja kuljettavat sitä takaisin verenkiertoon.

Boosterit ja Inovit passaavat hyvin yhteen.

Kompressisäärystimien idea on hyvin simppeli. Ne aikaansaavat kompression eli painevaikutuksen pohkeen ja säären alueelle, jolloin verenvirtaus pintalaskimoissa vähenee. Tämä johtaa siihen, että veri pääsee jaloista pois suurempia laskimoita pitkin. Asian voisi sanoa niinkin, että veren punasolu ajaa moottoritietä pitkin sen sijaan, että kiertäisi pieniä kärrypolkuja pitkin. Kun pintalaskimoissa ei ole verta niin paljon, veren pitäisi ohjautua sinne missä sitä enemmän tarvitaan? Kompressisäärystimet tehostavat laskimopaluuta, mutta vaikuttavatko ne valtimokiertoon lainkaan? Voisi ajatella, että painevaikutus yltää osittain myös syvemmällä oleviin valtimoihin ja hiussuoniin, mutta onko sillä merkitystä? Voisiko säärystimet vähentää myös turvotusta, jota usein esiintyy varsinkin pitkien treenien tai kisojen jälkeen lähinnnä sen vuoksi, että kudoksiin kertyy enemmän nestettä kuin sitä ehtii poistua? Entä toimiiko säärystin silloinkin, kun pohkeet ovat kireät kuin viulun kielet? Paljon kysymyksiä, vastauksia lähdettiin selvittämään...

Testailin boostereita eri lajeissa kuten hiihdossa, salibandyssä, kuntopiirissä ja juoksussa. Ne ovat olleet jaloissa 1-4 tuntia kerrallaan, joten kokemus pitkistä treeneistä jäi vielä vähiin. Aika ajoin olen käyttänyt niitä vain toisessa jalassa nähdäkseni erot paremmin. Silloin tällöin olen jättänyt ne jalkaan myös treenin jälkeen nähdäkseni onko niillä vaikutusta palautumiseen. Kokemukset ovat olleet enimmäkseen positiivisia. Ensinnäkin säärystin on erittäin helppo laittaa jalkaan ja ottaa pois, jos vertaa esim. kompressiosukkiin. Aluksi booster tuntui hieman epämukavalta, mutta siihen tottui hyvin nopeasti. Toisaalta paine on hyvin tasainen eri alueilla.

Nähdäkseni turvotusta on esiintynyt aiempaa vähemmän. Mikrorepeämistä johtuvat lihaskivut ovat olleet vähäisempiä, joka saattaisi johtua boostereiden lihaksia tukevasta vaikutuksesta ja tärinän vähentymisestä. On vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa, onko niillä vaikutusta suorituskykyyn, mutta sekin varmasti selviää, kunhan pääsee kisoihin. Vaikutukset palautumiseen ovat vielä auki, mutta alustavan selvittelyn jälkeen se jalka on tuntunut vähemmän väsyneeltä treenin jälkeen, jossa booster on ollut. Epäilemättä säärystin myös nostaa pohkeen lämpötilaa, mikä lisää myös hiostumisen tunnetta. Uskon ja toivon, että nämä tyylikkäät boosterit parantavat mahdollisuuksiani saavuttaa elämäni ensimmäinen voitto. Lisää infoa boostereista tulee myöhemmin, mutta jo tällä kokemuksella voin lämpimästi suositella niitä kuntoilijoille ja urheilijoille. 24hsport

Markon Prässi in memory

Tämä olkoon lyhyt ja koruton kiitos miehelle jonka ansiosta moni Oululainen Oulu Triathlon & Cycling seuran jäsen pääsee pidemmälle, korkeammalle ja nopeammin. Viimeiset kolme vuotta myös Team 1Life on saanut nauttia tämän piiskurin kyvystä nostaa tavallinen taatelin tallaaja kärsimyksen korkeimmalle alttarille ja maistamaan hetken mitä huippu-urheilijan armoton treeni parhaimmillaan on.

Olen viimeisen kolmen vuoden seikkailu-urheilu innostukseni aikana saanut tutustua muutamaan urheilun persoonaan jotka eivät vain ole innoittaneet normi harrastajaa, vaan ovat osoittaneet mitä oikea urheilija on. Luulin tietäväni siitä jotain, mutta nöyränä saanut todeta että olen tavannut elämässäni vain kolme Urheilijaa. Marko Törmänen on sellainen.

Todellinen urheilija suorittaa suunnitellun harjoituksen sekunnilleen. Se alkaa silloin kun se on suunniteltu ja se loppuu aikaisintaan silloin kun se on suunniteltu loppuvaksi. Kahvitaukoja ei 150 kilometrin maantiepyöräilyn 08-lenkillä pidetä koska se ei kuulu treeniin. Aamulla herätään kuudelta koska silloin ehtii tehdä päivän ensimmäisen treenin ennen duunia. Kun mäkeä on suunniteltu ravattavaksi 25 kertaa, se hinkataan vaikka pyörryttää ja maitohappo polttaa reisiä. Pyörtymisen rajamailla liike suoritetaan puhtaasti, koska vain se kehittää hermostoa ja lihaksia kohtaamaan sen rasituksen joka tämän urheilijan järkähtämätön päämäärä on. Todellinen urheilija on ennenkaikkea psyykkeensä täysin urheilulle rakentanut ja kroppa tulee perässä.

Tänään saimme "nauttia" ehkä viimeisen koskaan Markon prässin, kuntopiirin joka kunnioittaa ikiaikaisia oppeja perustreeni metodeista ja jonka julmuus nousi vuosien aikana legendaarisiin mittoihin. Aluksi mukana oli usein vain kourallinen osallistujia, viime aikoina miltei kolmekymmentä kävijää keskimäärin täytti urheilusalin äärijään myöten täyteen. Näiden treenien tunnelma oli jotain ainutlaatuista. Sitä voisi kuvailla kai nautinnon sekaiseksi pyörryttäväksi kärsimykseksi. Näissä treeneissä ei kasvatettu vain lihasta, siellä ennenkaikkea kasvoi jokaisen pedon mieli, sellainen joilla mennään vielä pikkaisen pidemmälle seuraavassa kisassa.

Olympia mitalisti, euroopan mestari, moninkertainen suomen mestari. Meriittejä ei tähän juttuun tarvitse luetella,saatte ne googlaamalla. Mutta legendaariset vinoilut Team 1Lifelle nousevat vielä jossain suon reunalla aamun kaatosateessa esiin ja nostavat hymyn pintaan. Ja saavat jalat taas liikkumaan.

Tää viimeinen kuva pitäisi melkein olla lapsilta kielletty. Tuollaista ilmettä kehiin kisassa ja osa porukasta vaihtaa pöksyt jo ennen alkupaukkua. Myös yleisön joukossa.

Luulen, että aika moni Oululainen urheilija yhtyy näihin sanoihin: kiitos Marko tästä matkasta, siitä että olit potkimassa eteenpäin.

Niin ja saihan se Make vinoiltua näistä teamin viimeisistä sponsori herkuistakin. Tukisukat ne vasta miehen luo ja nää uudet popot on niin ypärit ettei näillä voi kuvitella juoksevansa kuin yöllä tanssilattialla...

Kärsimys

Kärsimyksen ylipappina talven on toiminut taas Mr. Pain Marko Törmänen

Käsittääkseni pääsiäinen on alkujaan jokin uskonnollinen kinkeri. Kertoman mukaan joku muodikkaasti parrakas kaveri chillaili jollain risti tsydeemillä aika pitkän non-stop kisan.Tästä sai englannin kielinen sanontakin ”how’s it hanging?”. Homma tosin loppui johonkin overkilliin, mutta kunnon seikkailijan tapaan se kuulemma otti kohta taas uudet nousut. Suoritus oli niin kova, että sillä kundilla on ihan järjettömän iso fani klubi vielä näinä päivinäkin vaikkei se oo twiitannu enää pariin tuhanteen vuoteen…

Alun perin tätä kautta 2013 miettiessä fundeerattiin jopa kuuden päivän mittaista non-stop sodomaa. Ihan ilman ilmoittautumista pääsinkin sellaiselle jo ihan alkukaudesta, tämän karkelon nimi on A-virus. Kuusi päivää oli tuossa vähän niin kuin ”heat is up, if you know what I mean”. En ole vähään aikaan nollanut fyysistä yleistilannetta tähän malliin. Koko alkuvuosi on itse asiassa mennyt sitten virallisesti päin persikkaa mitä treenaamiseen tulee. Tästä nouseminen kisakuntoon vaatiikin jo pientä suorittamista, mutta ei hätää. On tämä tehty ennenkin. Ensimmäisen epäonnistuneen 24h kisan jälkeen ei varsinaisesti paluuni uskovia ollut lehterit täynnä. Niin vain seuraavana vuonna sekin rajapyykki pamautettiin ensimmäisen kerran kokonaisena teaminä.

Luin viikonlopun Helsingin Sanomien teema liitteessä olleen koskettavan kirjoituksen kärsimyksestä. Sitä on aikalailla kahdenlaista: itse haettua & hankittua ja yllättäen elämään ilmestyvää. Kirjoituksessa kosketettiin arkaa aihetta saattohoidossa olevien ihmisten viimeisiä tuntoja. Miltä se tuntuu kun tietää, että viimeisiä viedään? Näillä ihmisillä elämänsä viimeisinä hetkinä kärsimykset ovat kaiken muun tuskan lisäksi yleensä ne kovimmat mitä elämä voi tarjota. Silti heillekin, viimeisilläkin hetkillä tärkeintä hoitajien ja tutkimuksen mukaan on toivo. Toivo siitä, että kärsimys loppuu ja joku kannattaa heidät siitä yli.

Seikkailu-urheilussa on aika paljon kysymys kärsimyksestä, mutta siis vapaehtoisesti hankitusta. Miksi? Onko elämämme vain liian helppoa jotta kärsimystä pitää hankkia kaikin mahdollisin keinoin? Hyvän ratamestarin suunnitteleman rata on sellainen joka luo silkkaa kärsimystä niille kaikkein kovakuntoisillemmekin ja kokeneillemme teameille. Ja silti tai juuri siksi häntä todennäköisesti kiitellään kisan jälkeen just oikeanlaisesta radasta.

Ehkä osa tämän lajin suloa juuri nyt henkilökohtaisesti on juuri se, että minulla ei ole tuohon tyhjentävää vastausta. Kyllä, se on jotain narsistista itsensä etsimistä ja omien rajojen kolkuttelua. Mutta on se myös uskomatonta onnistumisen fiilistä nimenomaan teaminä. Kyllä, se on elämysten hakemista siten että lähimaisematkin muuttuvat yhtäkkiä uudenlaisten henkisten kynnysten ylittämisen leikkipuistoiksi jota ei ole aikaisemmin ympärillään huomannut. Se on maailman näkemistä täysin eri näkökulmasta. Tuhat ihmistä ottaa valokuvan samasta paikasta, vain sinä ja pari muuta löydätte siihen hieman uuden näkökulman.

Ehkä helpompaa kuin miksi on luetella mitä se on tuonut elämään. Moni arkinen murhe tuntuu aika pieneltä, kun siinä hetkessä muistaa mitä on olla oikeasti kusessa. Väsymyksen hallitsee erilailla, koska tietää mitä on kokea totaalinen väsymys. Pitkä urheilusuoritus ei olekaan enää ihan niin pitkä kun on mennyt putkeen kaksi vuorokautta, tyyliin ennen 35 maastojuoksu oli huikea suoritus nyt se on vain viimeinen legi ennen maaliintuloa.

Kivun hallitsee ja tulkitsee nykyään hieman erinlailla jos vaikka sitä edelleenkään tietenkään vapaaehtoisesti halua. Monissa kaaos tilanteissa huomaa olevansa aika rauhallinen koska on kantapään kautta oppinut, että hötkyilemällä ei tule kuin housuun. Kaikenlainen kurjuus on kuitenkin väliaikaista ja ”kuuluu lajiin” kuten meillä on teamissa tapana sanoa kun homma menee oikein hauskaksi.

Masalla ei juttu katkea vaikka henki ei kulkisikaan

Ehkä se on se toivo sitten meilläkin. Toivo maaliin pääsemisestä. Toivo hyvästä sijoituksesta, upeista elämyksistä, yhteisistä muistoista. Toivo päästä kerran elämässään fyysisen kunnon huipulle joka tuo ,toivon mukaan, paljon uusia miellyttäviä elementtejä elämään. Toivo iän tuoman fyysisen rapistumisen hidastamisesta (no joo jätkät, ei tarvi sanoa kuinka pieleen tämä on mennyt ja paljon joka kisassa on elinvuosia lyhennetty). Toivo pienestä hetkessä maineen keskipisteessä. Tai kuten esim tällä blogilla, toivo siitä että nämä tarinat jäävät elämään historiassa ja saavat jonkun muunkin innostumaan heittämään itsensä kärsimyksen keskelle löytääkseen itsensä.

Kärsimättömänä tässä nyt kuitenkin odotan, että pääsisin rääkkäämään itseäni taas terveenä miehenä. Jotta kohta voisi taas teaminä kärsiä ja voittaa se kärsimys. Ja nämä kuvat ovat yhdestä talven mittaan joka maanantai suoritetusta vapaaehtoisesta kärsimyksestä, Markon prässistä jossa Oulu Triathlon ja Cycling seuran olympia urheilija Marko Törmänen on antanut tasaisen tappavaa palautetta Team 1Lifen kyvystä nousta mistään suosta ensi kesän kisoissa...

Kevään katsaus ja kesää kohti

Jaha, siitä onkin aikaa kun Valtanen on viimeksi bloggaillut..

1. Kvartaali, siis 25% on tästäkin vuodesta jo lusittu, takana on todella tiivis ja kiireinen talvikausi. Omat treenit suunniteltiin täysin lasten treeniaikataulujen ja pelireissujen ehdoilla.

Hiihtokausi jäi loppujen lopuksi kahden kisan mittaiseksi. Helmikuun lopun Haukipudashiihdossa tuli kierrettyä lyhyempi 20km lenkki mistä taistelin maaliin kisasarjan sijalla 2.
Maaliskuun kansallisissa "kotikisoissa", Oulunsalon Maunonhiihdoissa oli puolustettavana viime vuoden 3. sija M35 sarjassa. Homma olikin tällä kertaa vain kahden miehen kauppa ja selvisin siitä voittajana hieman alle 2 minuutin erolla.

Sijahan olisi kohentunut edellisestä joka tapauksessa, mutta kun on lappu rinnassa niin kieli vyön alla mennään vaikka kisassa olisi yksi osallistuja. Aina pitää taistella vaikka itseä vastaan.
Palkinnoksi saadulla leditaskarilla lienee käyttöä, muovinen pysti hajosi jo ennen kotiovea..

Mutta nyt tuo talven yksinäinen puurtaminen ja kiire alkaa helpottaa - on aika täräyttää muutamat kunnon yhteistreenit - yritetään ainakin saada näitä järjestymään.
Käsillä on kevään komeimmat kelit, jolloin myös multitreeni alkaa maistua pitkän ja pimeän talven jälkeen. Nyt aprillipäivänä eletään jo kesäajassa ja kevään ensimmäiset maastopyörälenkit on heitetty. Team 1Life alkaa pikkuhiljaa heräillä uuteen kisakauteen.
Kippari Haba pitää vielä raapia kasaan sairastuvalta ja lenkkipolulle.


Aprillia!



Teamilaiset treenailevat kevään aikana tahoillaan ja osallistuvat myös erilaisiin tapahtumiin. Tommi pistää kinttua toisen eteen jenkeissä 50 kilsan edestä.

Meikäläinen suuntaa kuun loppupuolella 10 päivän pyöräily/juoksu leirille Espanjaan. Ohjelmassa on myös 140km mittainen Majorca Classic-maantieajo. Viime vuonna jo alkumatkan massiivisen ukkoskuuron säestämänä jäädyttiin vuoriston raekuuroissa ja +5 asteessa, jospa nyt olisi parempi tuuri säiden suhteen. 

Classic on muuten todella hieno kokemus: Alle ehtii vääntää 3-4 pidempää lenkkiä maantiellä. Kilometrien mittaista serpentiiniä noustessa tasangon pojan jalat huutaa äiti Teresaa hätiin kun graniittipohkeiset vuoristogasellit veivaa ohi oikealta ja vasemmalta. Ja huimissa laskuissa kaistapäät vilahtaa ohi, meikäläiselle on tärkeintä keskittyä jarruttamiseen ja hengissä pysymiseen. Maantiepyöräily muuten on huomattavasti vaarallisempaa kuin seikkailu-urheilu.

Mr. Majorkan on tarkoitus vetää jälleen lähes 40 tuntia treeniä reiluun viikkoon, mikä antaa boostia alkavaan kesäkisakauteen. Riittävä lepo pitää toki sitten muistaa.

Sama setti on toiminut hyvin parina aiempana keväänä. 

Tällä kertaa allekirjoittanut leireilee ilman Hardea, mutta aiemmista kokemuksista päätellen saarella ei todellakaan tarvitse yksin treenata.

Tuosta homma jatkuu sitten toukokuussa MuddyX:n kautta Viron Extar 48h seikkailukisaan Ullan ja Hartsan kanssa. Myös Virossa viime vuonna taidettiin todella hytistä jossain vaiheessa.

Kylmää ja märkää taisikin riittää lähestulkoon jokaiseen kisaan ja tapahtumaan 2012. Mun mielestä kahta yhtä viileää ja sateista kesää ei voi olla peräkkäin, eihän..?

---A-P Kuittaa...