Ursak - Ilomantsin iloja

Ei aina käy niin kuin haaveillaan! Olimme Arton kanssa päättäneet lähteä uudistamaan viimekeväisen Ursak kokemuksemme tällä kertaa Ilomantsissa, mutta Artsia jo Iin kisan alla vaivannut flunssa iski uudelleen torstaina ja perjantaiaamuna pettynyt seikkailija ilmoitti minulle, ettei kisareissu nyt onnistu. Harmitti vietävästi molempia, mutta terveys on aina etusijalla. Alkujärkytyksen jälkeen rullasin mielessäni varamiesvaihtoehtoja ja edellisen Ursak reissumme B&B Ruuskan isäntä nousi nopeasti mieleeni. Pitkän kestävyysurheilutaustan omaava jääräpäinen mies voisi vaikka suostua. Siispä perjantai aamupäivällä pikasoitto Joensuuhun ja puolen minuutin taivuttelun jälkeen Masa oli valmis viivalle. Ei onneksi vielä silloin tiennyt mihin lupautui. Aina ystävälliset ja joustavat järjestäjät hommasivat meille kanootin ja pyöräkin saatiin vuokralle Okkosen Mikalta. Joten varusteet saatiin kuntoon ja kisa toteutuu. 

Matkasin kamoineni perjantai-iltana Joensuun ja kokosimme varamiehen kamat valmiiksi aamun starttia varten. Vähän alkoi miehellä ilme jo vakavoitua, kun alkoi pikku hiljaa selvitä, minkälaisesta urakasta on kyse. Yritin aktiivisesti vain kertoa kisakokemusten positiivisia puolia ja painotin, että otetaan ihan rennosti vaan.

Aamulla viimeiset juomapullojen täytöt ja matka kohti Petkeljärven kansallispuistoa alkoi. Ihana aurinkoinen aamu ja komeat maisemat nostivat meidät iloiseen kisatunnelmaan. Matkalla käytiin läpi vaihtopaikkarutiineja ja muuta olennaista kisaan liittyvää säätöä sellaisella innolla, että hurautimme yhden risteyksen ohi ja päivän ensimmäinen pummi tuli tehtyä jo ennen starttia. Tulimme kisapaikalle juuri kun kisamateriaalin jako alkoi eli hieman myöhässä. Aikamoinen hässäkkä syntyi ennen lähtöä, mutta ehdimme juuri ja juuri suunnitella reitit, muovittaa kartat ja laittaa huoltolaatikot kuntoon ennen lähtöä. Huh huh, rennosti ottaminen karkasi käsistä jo ennen lähtöä.

Ensimmäisenä oli tarjolla prologi, jossa oli mahdollisuus uida kapeahkon vesistön yli tullen mennen ja hakea niemestä rastit juoksemalla tai sitten edetä koko reissu juoksemalla. Viime hetkellä päätimme hylätä uinti-idean ja hakea rastit juoksemalla, kun uinti oli varamiehen laaja-alaisen lajiosaamisen listalla viimeisellä sijalla. Lähtölaukauksen pamahdettua 99 % porukasta singahti veteen, mutta lähdimme juosten kiertämään reittiä. Hyvin pian selvisi, että tällä valinnalla tulee vähintään vartti takkiin, mutta emme antaneet sen lannistaa – ainakaan kovin paljoa.

Muut kirmasivat veteen!

Tulimme siis viimeisten joukossa ensimmäiseen vaihtoon, jossa hypättiin pyörille ja lähdettiin lyhyelle 4 rastin pyöräpätkälle. Mukavassa kangasmaastossa etenimme virheittä ja napsimme nopeasti rastit ja saavuimme Ahvenlammen rantaan, johon jätimme pyörät. Vaihdoimme juoksukengät jalkaan ja lähdimme juosten takaisin kohti kisakeskusta. Alkumatka oli samaa reittiä, jota olimme pyörällä tulleet ja yllätykseksemme vastaan tuli useita joukkueita pyörällä eli olimme onnistuneet nostamaan sijoitustamme tällä lyhyellä pyöräpätkällä. Mieliala alkoi nousta ja kenkäkin nousi keveästi Taitajan taipaleella. Kisakeskuksessa meitä odotti ensimmäinen Quest, jossa pääsimme sota-ajan tunnelmiin hiipimällä juoksuhaudassa ja viskomalla käsikranaatteja kohti vihollispesäkettä. Osumatarkkuudessa olisi kyllä ollut toivomisen varaa, sillä jouduimme kiertämään liian monta penalty rinkiä telamiinoja kantaen. Ei olisi meistä sodankäyntiin!

Nopea vaihto ja kohti kanootteja. Edessä olisi noin 2,5 h melontaosuus. Kartasta kävi ilmi, että luvassa olisi myös kanto-osuuksia, joten kiinnitimme kantoliinat perään ja keulaan. Hieman jännitti, että miten tässä käy, kun varamies ilmoitti, ettei hän ole melonut kolmeenkymmeneen vuoteen ja melontakokemus on kajakista. Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti haasteita. Päädyimme siihen ratkaisuun, että minä kiskon edestä ja Masa ohjaa sen minkä pystyy.  Eka rasti meinasi yllättää meidät, mutta kun pääsin taas suunnistusrytmiin kiinni, niin rastit alkoivat löytyä. Meno oli hieman mutkittelevaa, mutta edettiin kuitenkin. Parin rastin jälkeen tuli ensimmäinen ”joki” osuus. Pientä suon keskellä olevaa ojaa piti edetä. Yritimme ensin melomalla, mutta pian huomasimme, että kannattaa hypätä paatista pois ja hinata liinasta kiskoen paattia perässä.  Tällä taktiikalla edettiin lampia ja ojia myöten rastilta toiselle. Vaihtopaikkaa lähestyttäessä oli vielä yhden kannaksen yli kanto. Tulimme hieman liikaa vasemmalla ja pari joukkuetta ohitti meidät tässä ripeämmällä kannolla ja paremmalla reitillä. Selvisimme kuitenkin etukäteen meille pahimmasta osuudesta hienosti, jos ei oteta lukuun niitä satoja mäkäräisen puremia, jotka matkalla saimme. Minulle valui veri pitkin naamaa ja Masalla pitkin paljaita pohkeita. Eikä mäkärätarjonta tähän vielä loppunut.

Mäkärät eivät tunteneet sääliä!

Jätimme paatin rantaa ja järjestäjät ojensivat meille oikean suunnistuskartan. Nopeasti heitimme reput selkään ja lähdimme kohti rasteja. Muutaman metrin juoksun jälkeen totesin, että kengässä oli niin paljon hiekkaa, ettei pysty juoksemaan. Kiisin lähimmän lammen rantaan ja huuhdoin kengät sisältä. Samanaikaisesti noin miljoona mäkäräistä pörräsi ympärilläni. Kiireesti oli lyötävä popot jalkaan ja eikun matkaan. Hienoissa harju-suppa maastoissa juoksimme suunnistusreitin ja rastit löytyivät mukavasti. Huoltopaikalla Ahvenlammen rannassa lajin vaihtoa nopeuttivat mukavasti mustanaan pörräävät pienet ystävämme.  

Hyppäsimme pyörille ja ai sitä autuutta kun tuulenvire kävi kasvoihin eikä elukoita enää pyörinyt ympärillä. Kyllä pyöräily on mukavaa, ajattelin ja toden totta saimmekin sitten vielä pyöräillä ihan koko rahalla. Ensimmäiselle rastille tekemäni reitinvalinta oli teoriassa hyvä, mutta käytännössä jouduimme pieniin vaikeuksiin kun kartassa olevaa polkua ei ollutkaan maastossa, mutta pienellä tetsauksella selvitimme tiemme rastille ja siellähän oli meidän kanssa melontaosuudella ollut porukkakin, joten ei suurta virhettä tullut. Varamies alkoi hieman oireilla pyöräilyvauhdin suhteen, joten hiljensimme hieman ja otimme seuraavalle rastille varman ja helpon reitin asfalttitien kautta. Varamiehen mustahetki ei oikein helpottanut ja pidimme rastilla 14 pikaisen neuvottelun, että jatketaanko 15:sta vai oikaistaanko. Eihän se Masa periksi antanut vaan sisuuntui ja lähdimme rullailemaan mahtavan hienoa järvien välissä olevaa harjannetta myöten kohti seuraava rastia. Reittikirjassa oli mainittu, että kartassa rastin kohdalla oleva polku on heikko ja sitä se tosiaan olikin. Ajoimme ensimmäisen risteyksen ohi kun emme nähneet polun erkanemiskohtaa. Tulimme rastilammen pohjoispuolen polkua rastille. Tämän polun tavoittaaksemme jouduimme kantamaan fillarit alas harjanteelta kivikkoista rinnettä, mutta saimme kuin saimmekin oikean polun alle.

Kanssamme samaa matkaa tullut joukkue päätti lähteä rastilta suorinta reittiä soiden yli kohti kuuttatoista, mutta me käännyimme takaisin tulosuuntaan ja päätimme kiertää pohjoisesta asfalttitien kautta. Varamies yritti ruveta syömään energiapatukkaa keskellä vitelikkoa, mutta komensin, että nyt ei syödä vaan hankkiudutaan ensin tielle ja sitten siellä on vauhdissa hyvä syödä. Varamiehen ilme oli hölmistynyt kun nappasin häneltä patukan ja pistin reppuni taskuun ja suuntasin päättäväisesti metsittynyttä polkua pitkin kohti tietä. Ehkä tässä tuli varamiehelle mieleen, että tämäkö on sitä rennosti ottamista.

Hyvällä tempolla tulimme tielle ja siinä asfaltilla huristellessa mielessäni vilahti muutama myötätuntoinen ajatus niitä kohtaan, jotka parhaillaan rämpivät suolla. Jopa hieman hyytynyt varamieskin hymyili vienosti. Rastilla 17 olevan Questin umpeutumisaika klo 20.00 kannusti meitä reippaaseen menoon tiellä. Halusimme päästä katsomaan mitä Viinitornilla olisi meille tarjottavana. Olihan meillä kymppiraha mukana. Sitä ennen kävimme vielä City silloilla, joka etukäteen hieman mietitytti kun kartassa sillä kohtaa oli oja ja avosuota eikä polkua oikein näkynyt. Kun käännyimme hautuumaan kulmalta kohti suota, näimme jalkakäytävän merkin ja helpotus oli suuri. Tästä menee siis ajettava väylä. Suoalueen yli oli rakennettu oikein mahtava sillasto ja rasti löytyi siltarakennelmien risteyksestä. Nyt enää pikataival tornille – ehtisimme Questiin.

Viinitornille meitä odotti laskeutumistehtävä. Katsahdin varamiestä, jolle olin uskotellut, ettei näissä kisoissa useinkaan ole laskeutumisia. Ilme oli vakava, mutta niin vaan valjaat puettiin päälle ja noustiin torniin. Kävi ilmi ettei Masa ollut koskaan ennen laskeutunut tornityyppisestä rakennelmasta. Uusi elämys siis tämäkin. Tornin huipulla olevassa ravintolassa asiakkaat olivat jo iloisissa tunnelmissa ja kummastelivat mäkärän syömiä ja hieltä haisevia tyyppejä, jotka katosivat yksi toisensa jälkeen tornin reunan yli. Odottelimme laskeutumisvuoroa parikymmentä minuuttia ja joillakin kanssakilpailijoilla kylmän virvoitusjuoman houkutus kävi jo liian suureksi… Pääsimme vihdoin laskeutumaan. Tiimin jäsenet laskeutuivat yhtä aikaa kumpikin omaa köyttä myöten, mutta slingillä yhteen kiinnitettyinä. Tulimme siis alas kuin kaksi marjaa samassa nipussa. Hieno elämys ja mahtavat olivat maisemat tornin huipulta. Mieliala oli taas korkealla.

Kaksin aina kaunihimpi – laskeutuessakin.

Tutkailimme karttaa ja seuraavan Questin aikarajaa - kolme rastia matkalla ja sitten 21.15 sulkeutuva tehtävärasti. Lopputuloksena oli, että lähdimme yrittämään kaikkia rasteja eikä oikaistu. Otettiin se riski ettei ehditä tekemään viimeistä tehtävää. Kaksi seuraavaa rastia oli piilotettu kunnolla pusikkoon. Vaikka tulimme suoraan rastin kohdalle, emme niitä huomanneet vaan jouduimme pöhisemään puskissa. Löytyivät kuitenkin ja sitten pääsimmekin taas asfaltille. Selkeä reitti rastille 20, joka löytyi hienon harjanteen päältä. Nyt oli enää 20 min aikaa ehtiä seuraavalle rastille, jossa odotti viimeinen Quest. Pyörittelimme menemään minkä jaksoimme ja ehdimme ajoissa Ahvenlammen rantaan. Vesistötehtävä, jossa lammelle oli laitettu 4 kanisteria kellumaan. Toisen piti käydä katsomassa kanisterien korkeista lukemat jotakin tarjolla olevia kellutusvälineitä käyttäen. Tähän asti minä jaksoin lukea ohjetta, nappasin ison uimarenkaan alleni ja kauhoin kohti ekaa kanisteria. Huutelin numerot rannalla olevalle Masalle 17, 4, 0 ja viimeinen 10. Rannalla Masa, joka oli malttanut lukea ohjeen loppuun, kertoi että toimitsijalle pitää kertoa näiden numeroiden tulo. Katsoin häntä monttu auki, jolloin Masa totesi, että nolla. Ajattelin hetken, että ai minä vai, mutta hän tarkoittikin oikeaa vastausta. Mitä opimme tästä olisi kannattanut lukea ohje huolella niin ei olisi tarvinnut käydä viimeisellä kanisterilla.

Nyt oli jäljellä enää yksi rasti ja sitten Taitajan taivalta maaliin. Totesimme, että ehdimme perille ennen klo 22, joka oli maalin sulkeutumisaika. Huolellisesti ajelimme pikku polkua, mutta otin kuitenkin kuin kisan loppua juhlistaakseni kunnon lipat yhdessä mutkassa. Onneksi tuli vain henkisiä vammoja ja selvisimme maaliin ajassa 9.47.

Lähtökohdat huomioon ottaen joukkueemme selvisi hienosti kilpailusta. Ei voi muuta kuin nostaa korkealle hattua Masalle.  Harva olisi pystynyt samaan ensikertalaisena ja vuorokauden varoitusajalla. Pistämme tämän varamiehen visusti mieleen vastaisen varalle.

Kiitokset järjestäjille erittäin hienosta ja hyviä haasteita tarjonneesta kilpailusta, joka oli yksi parhaista johon olen koskaan osallistunut. Ensi vuonna taas uudestaan!

Ulla

P.S. Oltiin niin nopeita, että kisan valokuvaaja sai meidät ikuistettua vain tiimikuvaan :)