Kyproksen kahtia jakautumiseen johtanut selkkaus juontaa
juurensa 60-luvulle. Vuodesta 1974 maa on ollut jaettuna kahteen osaan.
Eteläinen 2/3 saaresta on Kyproksen tasavalta ja pohjoista osaa hallitsee 1975
itsenäiseksi julistautunut Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta.
Turkkilaishallinnon on tunnustanut ainoastaan Turkki. Vuoden 1963 sisällissodan
johdosta maahan tulleet YK:n rauhanturvajoukot ovat siellä edelleen turvaamassa
pohjoisen ja etelän välistä rajaa.
Kaksi vuotta sitten asuimme pari kuukautta Kyproksen kahtia
jaetussa pääkaupungissa, Nikosiassa. Visiittimme aikana pääsin tutustumaan
monipuolisesti Kyproksen vuorten polkuihin Cyprus Trailrunners- facebookryhmän
perustajien Bryanin ja Chrisin kanssa. Bryan ja Chris haaveilivat kilpailun
järjestämisestä Pohjois-Kyproksen vuorilla ja kävimme siellä useamman reissun
kartoittamassa mahdollista kisareittiä. Tuolloin lupasin heille ja itselleni tulla osallistumaan
kisaan, jos he sellaisen joskus järjestäisivät.
Tammikuussa alkoi näyttää todennäköiseltä, että lunastaisin lupaukseni. Saavuimme Kyprokselle maanantaina, viisi päivää ennen kisaa. Viikon ohjelmassa oli lomailua ja löhöilyä perheen kanssa ja samalla lämpöön totuttautumista.
Perjantaina sain kyydin kahden muun ultra-kisaan
osallistuvan mukana Nikosiasta kilpailun maaliin ja kisakeskukseen Ambelia
Village-hotelliin Bellapaisiin. Kisakeskukseen jätimme kaksi drop bagiä (CP5 ja
CP7) ja saimme tarvittavan infon kisaan. Briiffissä Chris varoitti käärmeistä, tähdensi
reittimerkkien seuraamisen tärkeyttä ja muistutti kisan loppuosan raskaudesta.
Kilpailun voi jakaa kahteen osaan lähtö-CP5 n.50km ja CP5-maali 27km.
Ajallisesti nämä tulisivat kestämään suunnilleen saman verran. Nousumetrejä
reitille kertyisi n.2700. Laskua vähän enemmän.
Suurin huolen aiheeni ennen kisaa oli kuumuus. Siihen ei
voinut talven aikana oikein valmistautua. Muun tarvittavan sain tehtyä
kohtuullisesti. Tammikuusta toukokuun alkuun juoksin kohtuullisen paljon ja
yritin saada mukaan mäkitreeniä silloin tällöin. Parhaimmat mäkisetit tein
Kivesvaaralla ja Syötteellä. Noissa mäissä tonnin saa kerättyä vähän vähemmällä
ramppaamisella kuin kotimäessä Ruskossa. Talvi oli onneksi vähäluminen ja
lumettomille poluille kotona ja mökillä Manamansalossa pääsi jo pääsiäisenä.
Lähtöä edeltävän yön vietimme ultran kisaajien kanssa pienessä
majatalossa Kantarassa, minne meidät kuljetettiin bussilla perjantaina
iltapäivällä. Bussin vasemmalla puolella näkyi turkoosi välimeri kauniine
rantoineen, mutta kaikkien matkustajien katseet olivat naulittu oikealle,
seuraavan päivän leikkikentälle, Kyrenian vuoristoon. Illastimme ja vaihdoimme
kuulumisia, kunnes aamulla klo 3.30 odottava herätys houkutteli kaikki unten
maille.
Selvitäkseni kuumuudesta olin päättänyt juoda kurinalaisesti
koko päivän Powerbarin elektrolyyttijuomaa ja syödä samaisen valmistajan
hyviksi kokemiani geelejä 40min välein. Ainoa pakollinen varuste kisassa oli
puhelin, joten pieni vyölaukku riitti. Vyölaukkuun tungin lisäksi paskapaperia
ja suolatabletteja. Matkaan lähdin kahden käsipullon kanssa. Drop bageissa
odotti lisää geelejä, juomatabuja, vaseliinia yms. CP5:ltä otin juomaliivin
selkään, jotta sain kannettua enemmän nestettä. CP7:llä hylkäsin liivin drop
bagiin ja juoksin lopun taas kahdella käsipullolla. Pysyin tiukasti
suunnitelmassani ja sen lisäksi nautin CP:lla vähän kolaa, vettä,
banaania, vesimelonia sekä sipsejä.
Tiukka kuri palkitsi, eikä vatsa vaivannut koko matkalla.
Samainen bussi kuljetti 30 urheaa ultraajaa Kantaran linnan
alapuolelle lähtöön klo 5 lauantaiaamuna. Olin ennakkoon tutkinut
kilpailijalistaa ja tiesin mukana olevan ainakin kaksi juoksijaa, joiden mukaan
ei startissa tulisi lähteä. David, Kyproksella asuva skotti, joka on erittäin
kokenut ultrajuoksija ja kyseisen kisan kaksinkertainen ja ainoa voittaja sekä
Mahmut, turkkilainen kansainvälisesti menestynyt aavikkoultraaja, olivat
ennakkoon ehdottomat voittajasuosikit. Startista he lähtivätkin reippaasti
rinta rinnan. Heidän edelleen ryntäsi todella kovaa yksi juoksija, jota en
tässä vaiheessa ehtinyt tunnistaa. Itse asetuin kolmanteen ryhmään ja yritin
ottaa alun rauhallisesti. Alun kumpuileva 3km asfaltti osuus mentiin reippaasti
alle 5min/km ja ensimmäinen kymppikin täyttyi alle 50min, vaikka nousuakin
tälle alamäkivoittoiselle osuudelle kertyi n.300m. Reipasta vauhtia 80km
kisaan. CP1 (n10km) jälkeen erkanin porukasta ja laskeskelin olevani sijalla
5.
17km kohdalla tavoitin turkkilaisen Husseinin, joka lisäsi heti vauhtia, kun tulin rinnalle. Jättäydyin suosiolla sata metriä taakse. Luotin turkkilaisen tempperamentin tekevän työtä edukseni. CP2:lta lähdin Husseinin edelle ja huomasin hänen jäävän jyrkässä ylämäessä. Hurjastelin nousua seuraavan teknisen alamäen ja sain taas taivaltaa yksinäni. 20km tienoilta alkoi alamäkiosuus, jonka 6km matkalla laskeuduttiin n. 500m. Tämä osuus tuli mentyä hiukan liian reippaasti ja tyhjät etureidet muistuttivat siitä loppumatkan ja muutaman päivän kisan jälkeenkin. CP3:lta reitti lähti siksakkia ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Aurinko paahtoi rinteeseen tosi kuumasti. Kello oli kahdeksan aamulla ja tajusin edessä olevan pitkän ja raskaan päivän.
Monet poliittiset hankkeet ovat yrittäneet lähentää ihmisiä rajan eri puolilla -usein heikoin tuloksin. Kaksi vuotta sitten eräs etelä-kyproslainen ulkoliikunta-aktiivi -ystäväni esimerkiksi kertoi,
ettei voisi ajatellakaan menevänsä saarta halkovan rajan pohjoiselle puolelle, oli siellä kuinka hienot kiipely- tai juoksumaastot tahansa. Nyt jo kolmatta vuotta järjestetyllä tapahtumallaan Chris ja Bryan ovat saaneet aikaan mullistavia asioita: tänä vuonna monet kilpailijat tulivat rajan etelä-puolelta. Illalla ystäväni, jolle
rajan ylitys oli hänen elämänsä ensimmäinen, kertoi tuon päivän olleen erityisen tunteikas. Erityisen hienoa oli, että ilmoittautuessaan kukaan kyproslaisista ei ollut kertonut kummalta puolelta
on. Kaikki yksinkertaisesti kirjasivat kansallisuudekseen ”cypriot”.
CP4:llä (38km) tavoitin kilpailun kolmosen turkkilaisen
Firatin, joka osoittatui startin spurttaajaksi. Tein nopean huollon ja siirryin
edelle. CP:ltä alkoi hivuttava, pitkä nousu teknisesti helppoa uraa. Päätin,
etten katso taakse vaan tallustan omaa tahtia ylöspäin. Olkani yli vilkuillen
kävelin ja juoksin pitkää nousua ja lopulta totesin, että ketään ei näy.
Kuuluisa Heart Break Hill tuli vastaan ennen CP5:ä. Mäki oli jyrkkä, kuuma ja teknisesti
haastava. Välillä piti ottaa kädet avuksi lohkareiden yli kiipeämiseen. Lopulta
mäki taittui ja pääsin alamäkeen. Olo alkoi olla kohtuu huono, etureidet aivan
loppu ja juomaa pulloissa vähän. Laskeskelin mielessäni matkaa CP:lle, murehdin
juoman riittävyyttä ja surkuttelin kohtaloani, kun Brian juoksi vastaan ja
huusi, että olen väärällä uralla. Olin sokeasti juossut komean punaisen nuolen
ohi. Onneksi hukkareissuni oli vain pari sataa metriä pitkä. CP5:llä (50km)
kuulin olevani kisassa toisena, koska Mahmut oli eksynyt reitiltä samassa
paikassa missä minäkin, mutta kukaan ei ollut ohjaamassa häntä oikealle
reitille. CP:llä hengähdin hetken, täytin pullot, heitin liivin päälle ja
jatkoin matkaa.
Hyvin pian CP5:n jälkeen Mahmut otti minut kiinni ja ohitti
samoin tein. Herran askel näytti reippaalta ja jäin heti kyydistä. Yksinäinen
taival alkoi tuntua raskaalta ja etenemisen pitäminen juoksuna vaati tiukkoja
päätöksiä. Juomaa, geeliä, juoksua, kävelyä, juomaa… Yksitoikkoista puuhaa,
mutta silti todella hienoa. Vasemmalla näkyi eteläisen Kyproksen alavat maat ja
oikealla aukesi välimeri. Kaksi vuotta olin tästä haaveillut.
CP6:lle (n.60km) päästäkseen piti kiivetä jyrkkä mäki läpi
piikkipensaiden. Kaksi vuotta sitten sanoin samaa mäkeä kiivetessämme Chrisille ja Bryanille, että tästä
ette voi laittaa kisaajia menemään. Huollossa sain kaataa pullollisen jäistä
vettä päähän ja olo helpotti hetkeksi. CP7:lle reitti oli minulle aiemmalta
reissulta tuttu ja nimenomainen syy haluta juosta tämä kisa. Ensin todella
vaikea, pitkä, kivikkoinen nousu harjanteen yli ja sieltä huippujen alla
kumpuilevaa täydellistä polkua Buffaventon linnan alle. Kaksi vuotta sitten
tuoreilla jaloilla tuo pätkä oli hiukan nautinnollisempi, mutta parhaani mukaan
fiilistelin nytkin.
CP7:ltä ultran juoksijoiden tuli käydä mutka linnassa, joka
sijaitsee reilut 200m korkeammalla kivisten portaiden päässä. Lähtiessäni
kiipeämään vastaan tuli ensin kärjessä David ja muutaman minuutin perässä
Mahmut. Pojilla oli kisa käynnissä. Kävin mutkan linnassa poseeraamassa
valokuvaajalle. Tullessani takaisin huoltopisteelle näin Firatin huoltamassa ja
lähdössä omalle linnareissulleen. Laskin tuon keikan vieneen minulta vajaa
puoli tuntia ja matkaa maaliin oli jäljellä n.10km. Melko turvallinen tilanne.
Päätin ottaa loppumatkan rauhallisesti, keskittyä reitillä pysymiseen ja
olemaan kaatumatta.
Harjanteen yli ja alamäkeä maaliin. Kuulostaa helpolta,
mutta oli todella hankalaa. Hävisin viimeisellä 10km:lla kärjelle yli 20min.
1,5km ennen maalia vastaani tulikin EA-miesten auto. Olivat epäilleet minun
pyörtyneen, kun matkantekoni oli hidastunut niin paljon. Lopulta Ambelia
villagen portti näkyi ja Ronja tien mutkassa odottamassa. Hieman ennen maalia
Rasmuskin liittyi mukaan ja sain ylittää maalilinjan lasten kanssa. Aika 9.52,
sijoitus 3.
Maalialueella tunnelma oli mainio. Eri matkojen kisailijoita
tippui maaliin pitkin iltaa ja kaikki saivat raikuvat aplodit. Uima-allas,
kylmä Efes, hyvä ruoka ja uudet ja vanhat ystävät kruunasivat täydellisen päivän.
Kiitokset Maijalle kannustuksesta ja tilannetietojen
päivittämisestä Suomeen. XX
Ensi vuoden kisan info on jo netissä. Tämän vuoden kisasta lyhyesti järjestäjien kynästä.Suosittelen tätä tapahtumaa, jos ultrajuoksu haastavalla reitillä, hyvässä
seurassa ja lämpimässä tunnelmassa tuntuu omalta jutulta. Jos kaipaat tuhatta
muuta kisaajaa, torvisoittokuntaa ja ilotulitusta, harkitse jotain muuta.
Niitäkin on ja kaikenlaisia tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti