Uusia yhteistyökumppaneita

Kroonisesti alisuorittava ruumis tarvitsee seurakseen kroonisesti ylisuorittavat varusteet. Varusteista ei siis ole varaa tinkiä, siksi teemme yhteistyötä alan huippujen kanssa. Vaatteet meille toimittaa NONAME ja STONEHAM, kengistä huolehtii INOV. Team1life kiittää ja kumartaa.

Hikihiihto

Ylikiimingin hikihiihdon 20 km osoittautui nimensä mukaisesti hyvin hikiseksi. Siitä pitivät huolen juuri ennen kisaa satanut nuoskainen lumi, muutamat nousut, epäonnistunut voitelu ja hikoiluun erikoistuneet geenit. Mukana olivat tällä kertaa AP, Harde ja meikä. Viiteen kilsaa saakka kaikki sujui kuin tanssi. Suksi luisti, ohittelin porukkaa ja voimia riitti. Sen jälkeen menin halpaan ja jouduin vetämään letkaa pellolle, jossa oli melkoinen vastatuuli. Pellon taituttua annoin vetovuoron muille, mutta se oli liian myöhäistä. Porukkaa alkoi tulla ohi molemmilta puolilta. Tunsin olevani kuin karavaanari, ei kenenkään kaveri, josta kaikki halusi ohi. Samalla suksi alkoi imemään kosteutta ja hiihto meni kuokkimiseksi. Kävin vilkasta keskustelua noutajan kanssa, mutta keskustelu päättyi siihen, että käskin sitä noutamaan jonkun muun. Piristyin hetkellisesti, mutta muutama kilsa ennen maalia mua koeteltiin taas. Ohitseni tuli ikäiseni nainen. Tuohan ei minua voita - ajattelin. Aikani katselin hänen perävalojaan, kunnes ne katosivat horisonttiin. Se oli viimeinen niitti, kovia kokenut selkärankani katkesi lopullisesti. Olin valmis ripustamaan sukseni naulaan. Sain kuin sainkin sitkuteltua itseni maaliin noin 13 minuuttia kärkeä ja apinamiestä perässä. Aika jotain 1.04 h. Lopussa sain hieman lohtua, kun kokeilin AP:n suksia, jotka luisti kuin unelma. Ensi kerralla en tingi suksesta enkä voitelusta. Hiihto on välineurheilua, siitä ei pääse mihinkään. Onneksi seikkailu-urheilu ei sitä ole vai onko? Kaikesta huolimatta kunto vaikuttaa olevan nousussa, joten vapiskaa. Hotti hiljenee...

Toinen näkemys kisasta (kipparin raportti)...

Teami kaverini Hotin kuvaus hikihiihdosta sisälsi yliannoksen optimismia ja hyvänolon tunnetta. Joukon kipparilla samainen keikka oli sodoma suksien kera. Jo vitosen kohdalla pohkeet liittyivät laulukuoroon ja kroppa toimi kuin tulpaton mopo. Kroonisesti alisuorittava keho yhdistyy nykyään yhtä lepsuun pääkoppaan.

Jossain siellä Matin kuvaamalla avoimella suopätkällä totesin, että nyt ei näy edessä eikä takana hiihtäjiä, taidanpa olla kisan viimeinen. Sumentunut mieli tajusi, että jos olen kahdenkympin viimeinen ja kympin viimeistenkin hiihtäjien on pakosta oltava maalissa ennen pitkämatkalaisia, tulen autioon kylään maaliin. Vastassa on varmaan vaan tyhjät mehumukit ja tuulen repimä maalibanderolli. Itsensä voittamistahan näissä skaboissa haetaan, mutta lujaa menee kun mies osallistuu yleisö kuntotapahtumaan ja maaliin tullessa porukka on kadonnut, kuntaliitoskin on jo toteutunut ja paikkakunta vaihtanut nimeä. Jotta homma ei olis käynyt liian helpoksi viidentoista kilsan kohdalla taivaanisä aukais vesihanan. 

Siinä vesisateessa mietin, että elämä on liian helppoa kun nöyryytyksiä pitää hakea vapaa-aikana ja vielä maksaa siitä. Joka potkulla suksista tuntui kuuluvan imukuppimainen maiskahdus, tämä on spinningiä suksilla.

1.16 ajalla maaliin ja kymmenen minsaa hottista jäljessä, AP:han oli jo ehtinyt ottaa päivätorkutkin (52 minsaa ja kisan kolmas). Jostain järjestäjä oli kaivanut vielä neljä minua hitaampaa hiihtäjää tuloslistalle vaikka ei ne varmaan olleet edes suksilla liikkeellä. 

Olis helppo syyttää pari viikkoa aikaisemmin todettua mykoplasmaa, työkiireitä ja heikkoja geenejä, mutta kyllä se ainoa oikea vastaus löyty illalta peilistä. Mä aion rangaista sitä kaveria ja lujaa…

Tervaista Hiihtoa...ja Jääpalloa 9.-11.3.2012

Lauantaina 10.3. koitti jälleen vuotuinen Tervahiihto, tapahtumapaikkana toimi totutusti Hiukkavaaran kassu. Haba oli vielä toipumassa flunssasta ja Masa (hiihto)lomaili muuten vaan. Sää oli aivan loistava, aamulla pakkasta-1 ja aurinko paistoi ja ennustus lupaili iltapäivälle +2 astetta.

Tervis ei ollut loppujen lopuksi se tärkein urheilutapahtuma A-P:lle tuona viikonloppuna, joten humpan juonen skriivaan hiihdon osalta lyhyesti ja sitten hieman muuta..

Sää oli siis loistava ja alkumatkassa suksi luisti hienosti. Suunnitelma oli lähteä rennosti Isoaho Jussin kanssa matkaan, retkisatjan kärjen vauhtiin. 20km asti Valtapekan suksi toimi, jonka jälkeen Kiekonmajan suoralla sanoi sopimuksensa irti. 6 kaveria Jussi mukaanluettuna likuivat kevyen tuntoisesti karkuun ja eroa oli hetkessä toistasataa metriä. Luisto-ongelmia näytti olevan muillakin ja löysäsin vauhtia niin että äijästä ei loppuisi mehu jo puolimatkassa kuten edellisvuonna.

Loput 45km lähestulkoon yksikseni hiihdeltyäni pääsin maaliin ajassa 3.32, sijalla 11. Muutama kaveri ohitti vielä toisella kierroksella mutta peesiin ei ollut minulla asiaa. Pari motillista mehua ja lihakeitot huiviin ja kotia kohti. Ai niin, seikkailukisoissa hyväksi koettu resepti toimi myös tässä lyhyemmässä taivalluksessa hyvin, kun isä oli sitä tarjoilemassa Sankivaaran kieppeillä. Suola ei nyt päässyt loppumaan mikä on yleensä meikäläisen kropassa pidemmillä laturetkillä tuttu ilmiö.

Niin, se tärkein tapahtuma oli Jääpallon P15 SM turnaus joka järjestettiin Oulussa. Hieno tapahtuma siitäkin huolimatta että istuin Pakkalan tekojään kuuluttamo-saunassa toimitsijana noin vuorokauden perjantain ja sunnuntain välisenä aikana (perjantaina valmistautuminen lauantain hiihtoon sujui siis siellä istuskellessa:)

Ja mikä olikaan hienompi päätös viikonlopulle kuin että OLS ja oma poika otti SM kultaa! Joukkue oli tähdännyt jo pari vuotta tähän saavutukseen. Omat saavutukseni eivät tuon rinnalla tunnu kovinkaan isoilta - tai olenkohan edes saavuttanut jotain joskus..?

Urheilusuorituksen jälkeen on aina tosi hieno ja euforinen olo - Mutta sitä tunnetta ei voita kyllä mikään, kun näet oman jälkikasvun voittavan jotain hienoa, kuuluvan joukkueeseen jonka yhteishenki on ehkä jopa parempi kuin 1Lifen sekä tuulettavan tekemäänsä maalia kauden tärkeimmässä pelissä ja nostavan mestaruuspokaalia kultamitali kaulassa...

Onnea OLS P15 ja Niklas!

Loppuun vielä haluan mainita vielä toisen "tekosyyn" miksi tekstin julkaisu hieman viivästyi..(aloin kirjoitella tätä siis 10.3. mutta teksti on julkaistu 18.3.)

Kolmas jälkeläisemme päätti tulla maailmaan torstaina 15.3. aamuyöllä - jälleen kokemus niistä elämän suurista tunteista. Melkoinen superviikko Valtasen perheessä siis, joka ei hevin unohdu.

Ha-ha-ha-Haukipudashiihto

Kun skippari Harde keskittyi juhlimiseen, AP ja Hotti läksi Haukiputaalle hiihtämään vapaan 35 km. Reitti oli magee ja Arska sen kuin säteili. Kaikki meni muuten putkeen, mutta Virpiniemen nousuissa olisin kaivannut hiihtohissiä. Kilpailun pahin takaisku oli juuri noiden nousujen jälkeen, kun saavuin henkeä haukkoen juomapaikalle. Olin juuri ottamassa juomaa eräältä ystävällisen näköiseltä naiselta, kun hän yhtäkkiä alkoi huutamaan Hannua ja vei juotavat hänelle. Ilmeisesti tämä naikkonen oli sitä mieltä, että tarvitsin enemmän ensiapua kuin juotavaa. No näin se varmaan olikin. Kun hapot oli huuhdeltu pois, loppu olikin sitten pelkkää laskettelua paitsi AP:lla, joka otti lukua jo 5 kilsaa ennen maalia. Loppuaika oli siinä parin tunnin tietämissä parikymmentä minuuttia apinamiestä (AP) perässä. Hahahaa, olipas taas hubaa hiihtää Haukiputaalla!

Umpihankihiihdon MM-kilpailut 2012

Team1life oli numero 1 umpihankihiihdon MM-kilpailuissa! Öhöm, tähän lukeminen kannattaa sitten lopettaakin. Vaikka ei mieli tekiskään, niin rehellisyyden nimissä sanottakoon, että kilpailimme kisoissa enteilevästi numerolla 1, mutta maalissa sijalukumme oli vasta 6. Mukana joukkueessa olivat tällä kertaa Jani "selkärampa" Tulppo, Jussi "käsirampa" Keskinarkaus, Mika "vatsatauti" Saraniemi, Juha "energiahukka" Peltoniemi ja Matti "rintarampa" Hokkanen. Joukkueen taktiikka lyötiin lukkoon jo etukäteen - Jani toimii latukoneena, Jussi koittaa eksyttää meiät, Juha yrittää teeskennellä väsynyttä ja Mika sekä Matti ovat tietävinään jotakin. Mutta kuten arvata saattaa, tälläkään kertaa kaikki ei mennyt ihan tuubiin, vaikka meillä oli mukana myös salainen aseemme - nousukarvat!

Homma meni metsään jo perjantaina, kun yövyimme itse kyhätyssä laavussa seitsemän suon takana. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme baanalle jonkin verran myöhässä tarkoituksena hakea kaikki rastit, myös lisärastit. Hiihdimme hiki hatussa, kunnes huomasimme, että eihän tässä ole mihinkään kiirus. Viimeistään ahmatuvan jälkeen muistin miksi tänne tulee aina joka vuosi lähdettyä. Ne tykkylumiset kynttiläkuusikot, upeat rinnesuot ja kauniit vaarat hivelevät silmiä jokikinen vuosi. Niitä katsellessa kiire loppuu ja ajatukset pysähtyvät. No pian sitä taas muistettiin, että mehän ollaan kilpailussa ja suksi huilasi taas kiireellä eteenpäin.

Matkalla teimme muutaman tehtävärastin, joiden jälkeen olimme siinä uskossa, että kaikki meni oikein. Noin 50 km reppuhiihdon ja laavun pystytyksen jälkeen luimme tulosluetteloa ja huomasimme, että meidän joukkueen nimi puuttui listoilta. No, onneksi kaveri huomasi katsoa hieman alempaa ja löysi kuin löysikin meidät listoilta. Matkaa kärkeen oli 10 minuuttia. Samalla tajuttiin, että latinan kieli ja arviointi eivät ehkä ole meidän juttuja. Tulimme siihen johtopäätökseen, että voittaaksemme kisan meidän jokaisen piti ylittää itsensä ainoastaan viisi kertaa, ottaa hillittömiä riskejä ja käyttää kaikki jäljellä oleva onni. Samalla muiden tuli epäonnistua enemmän kuin täydellisesti. No, mehän ei ymmärretty luovuttaa tälläkään kertaa.

Kisan viimeisenä päivänä oli ohjelmassa n. 8 km hiihto takaa-ajolähdöllä. Ajettiin takaa miehiä, vaikka mieluummin oltaisiin ajettu takaa naisia. Ensimmäiset 4,5 km mentiin umpihankea, jonka jälkeen tuli 3 km valmistaa baanaa ja sitten kiivettiin vielä Pikkusyötteen päälle laskettelurinnettä pitkin. Ampaisimme matkaa sijalta 16 tarkoituksenamme mennä mahdollisimman suoraan hangen pinnalla ja ottaa armottomia riskejä keinoja kaihtamatta. Jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen tuli selväksi pelin henki. Meidän Jani-merkkinen latukone jyräsi erään ikihongan vierestä niin, että siitä tippui karahka melkein meidän kakkoshiihtäjän kupoliin. Se sama karahka meinasi tehdä myös reiän meidän kolmoshiihtäjän haaruksiin. Ohitettiin monta joukkuetta ja jossakin vaiheessa huomattiin olevamme ihan keskenään. Siinä vaiheessa Jussi oli päättänyt hieman oikaista ja ohitettiin taas joukkueita.

Päästiin sitten vihdoin rinteen alle, josta alkoi armoton loppunousu. Ilman nousukarvoja siitä olisi voinut tulla painajaista. Maaliin päästyämme saimme tietää olevamme 6., joka tarkoitti myös palkintoja! Mikäpäs siinä. Suuri kiitos Karhun suksille, jotka huilasivat ja kantoivat erinomaisesti! Ilman niitä emme olisi päässeet näinkään korkealle! Stonehamin hiihtotakitkin toimivat loistavasti. Kiitos myös Pudasjärven urheilijoille hienosta kisasta ja kisajärjestelyistä! Ja kiitos hienosta seikkailusta, Team1life!

2012

Jos 2010 sai 1Life alkunsa ja vietti pienen lyhyen ja vaikean lapsuuden, 2011 se pääsi murrosikään. Koki ensimmäisen kertansa ja ihastui. Nimittäin sellaisesta ihmeestä, että koko joukkue saapui maaliin pitkästä extreme multisport kisasta omin jaloin ja tunsi vielä ihan pikkuista mielihyvää siitä. Tuollaisen viikon vertaisen euforian.

Kuten elämässä yleensäkin, paikallensahan ei saa jäädä makaamaan. Niimpä tämäkin hulluus on paisunut kun vaaliraha jupakka. Ei riitä, että reenataan yhdessä ja käydään muutamassa kälysessä kisassa, sitä pitää rummuttaa ihan julkisestikin. Ja kuten ajan kuvaan kuuluu, tarpeeksi kun pitää mekkalaa niin maine kasvaa ja kohta reality show imee tukijoita ja faneja kuin kuusamoon kesän pärräävä kaivurikuski. Näin 1Lifenkin kohdalla.

Blogimme oikeaan laitaan on ilmestynyt ihan oikeita tukijoiden logoja. Käykää klikkaamassa, ne ihan toimiikin ja takaa löytyy just oikeita hilppeitä uuteen uljaaseen elämään jonka tekin lupasitte parin kuohuviini pullon ja epäonnistuneen tinan valannan jälkeen tänä uutena vuotena. Kuten Kummelin ralli-autossa, meidän ei tarvinnu maksaa paljoakaan näistä mainostarroista. Kaudella 2012 takuulla kiitollisena luomme mainetta tukijoillemme, heillä on varmaan varasuunnitelma sen kunnian osalta.

2800 tuntia. Suossa, rännässä, merellä, joessa, järvessä, seinällä, auringonpaisteessa, lumen keskellä, kaatopaikan 20% nousuissa, kuntopiirien ähellyksesä, maantien loputtomilla suorilla, Mallorcan vuorilla, Vätterin vastatuulessa, Muddy-X:n mudassa ja mitä sitä ny vielä valehtelis. Suunnilleen sen verran team 1Life pukkas harjoituksia kaudella 2011 yhteensä. Ei juuri mitää tosi multisportti-holisteille, mutta uusi elämän tapa näille kolmelle räkänokalle joidenka hikoilulle on ensimmäistä kertaa elämässä ihan oikea tarkoitus. Sellainen jota voi käyttää tekosyynä kotona, että täytyy taas mennä...

Perusasetelmaa ei kuitenkaan vaihdeta. Sitä että teamin sisällä ja sen ulkopuolella vinoillaan sen minkä hengästykseltä ulos saadaan, sitä ladataan koteloon heti joka uskaltaakin tehdä tästä vakavaa ja sen minkä vauhdissa kärjelle häviää, blogin selityksillä voi aina jälkikäteen korjata. Tänä vuonna vertaistukiryhmässä otetaan käyttöön isommat kerta-annokset (48h XTAR Viro), oikeat urheilijat peesattavina (ex-ammattipyöräilijät tanskan maalta Vätterrunt) ja leikkaamattomat koko matkat kansallisissa seikkailukisoissa (say no to cut-offs at Geopark Challenge 24h). Kun umpihankien keskeltä on haettu ihan oikea mitali, AP kilauttaa taas ainakin oman firmansa jos ei koko maapallon kovimman ajan Oulun tervaisilla laduilla ja Virossa on näytetty mistä suomi pissii (päästä?) niin tämä likainen tripla on valmis kauden päätavoitteeseen eli Rokuan supat ja suot.

Hulluudella on tapana tarttua koska joukossa tunnetusti typeryys tiivistyy, niimpä näyttää vahvasti siltä, että 1Life teamin mukana epäurheiluun tulee kauden 2012 aikana osallistumaan muitakin elämän suuntansa kadottaneita ja jopa muiden seikkailujoukkueiden kanssa saatetaan järjestää mutaorgioita kevään mittaan. Pitkät multisport harjoitukset tulevat jatkumaan jotenka jokainen teamin jäsen saa vuorostaan tilaisuuden kostaa kaiken sen sonnan mitä muilta on edellisten vuosien aikana niskaan kaadettu. Tämä tunnetusti parantaa teamidynamiikkaa ja olemme päättäneet tänäkin vuonna skipata Jari Sarasvuon sparraukset huolimatta siitä, että teamin budjetti pyörii formulatallin mittaluokassa.

Muutama päivä tästä tekstistä ja teami suuntaan ensimmäiseen lumileiriin Suomen itärajalle. Joukkueen suunnistustaidon tuntien seuraava blogi päivitys tulee venäjältä jos päästävät nettiin. Joukkueen kipparin suuret puheet jää taas tunturin kupeelle ja iso mies taipuu pieneen sikiöasentoon kun isä pakkanen vääntää termostaatin minimille.

Vuosi 2012.  Hitto, pelottaa jo nyt mitä sanottavaa tästäkin tulee. Mutta perhana, niinhän siitä pitääkin tulla! Silloin tietää eläneensä. Tätä ainoaa elämää.

Skippari Harde

Pyörärogaining Virpiniemi 16.10.2011

Team 1life oli tällä kertaa edustettuna kahden miehen voimin, sillä Harska ilmoitti jo edellisiltana asettavansa varpajaiset meidän joukkueen edelle. Mitkä piip varpajaiset? Missä oli Harskan sitoutuminen? Miten piip mikään voi mennä meidän jengin edelle? Olimme juuri edellisessä yhteistreenissä puhuneet porukkaan sitoutumisesta ja sitten tämä suffelipoika tekee oharit. :) Ilmoitimme Harskalle tietysti heti, että tästä ei voi selvitä ilman elinkautista. Taisi olla muuten hyvät varpajaiset, kun ei miehestä kuulunut sunnuntai-iltanakaan mitään. No kisaan oli silti päästävä. Tällä kertaa ohjelmassa oli pyörärogaining, jossa piti etsiä mahdollisimman monta rastia 2 tunnissa ja 20 minuutissa.


Muiden kisojen tapaan tämänkin kisan alku oli kaikkea muuta kuin lupaava. Kisan järjestäjä komensi ensin kaikki lähtöviivalle. Eturiviin asettui noin 10 atleetin näköistä miestä, joilla oli tuima ilme kasvoillaan. Paikalla oli lähes koko Oulun kerma. Minäkin asetuin uhmakkaasti eturiviin, vaikka näytin lähinnä aloittelevalta mäkihyppääjältä. Yritin pullistella ”lihaksiani” muille kilpailijoille, mutta kukaan ei sitä huomannut. Kukaan ei siis tälläkään kertaa ottanut mua vakavasti. No, ehkä altavastaajana oli helpompi lähteä kisaan kuin suosikkina.


Kilpailu käynnistyi prologilla, jossa piti polkea noin 1 kilometrin matka mäkistä maastoa niin, että hippulat vinkui. Voittajille oli luvassa bonuspisteitä. Minulla ei ollut hajuakaan mihin päin lähteä, niinpä päätin seurata muita ja iskeä lopussa. Kun lähtömerkki tuli porukka lähti liikkeelle kuin tykin suusta. Jäin heti alussa kuin nalli kalliolle. Ai niin, tämähän oli kilpailu. Seuraavan kerran otan mukaan lähtötelineen, se on varmaa. No ei muuta kuin takaa-ajoon. Heti toisen nousun jälkeen "lihakseni" huusivat hoosiannaa. Olin niin hapoilla, että näytän happamalta varmaan vielä ensi keväänäkin. V-käyrä alkoi nousta, mutta yritin säilyttää mielen plussan puolella. Yritin miettiä onnistuneita suorituksiani, mutta mieleen ei tullut yhtään. Samalla yritin miettiä syytä tähän kangistumiseen. No niinpä tietysti. Eihän näitä reisien kohdalla näkyviä naruja ole kerta kaikkiaan luotu nousuihin. Sen takia mä varmaan oon joskus Pohjanmaalle päätynytkin. Hyvästi palkintosijat.


Jossain puolessavälissä prologia meikäläisen vauhti hidastui siinä määrin, että AP päästeli tasaisella ohi. Meni niin kovaa, että meinasin kaatua siitä ilmavirrasta, kun se ohitti mut. Ei varmaan ees huomannu mua. AP on niin positiivinen veikko, että se ei mee happamaks, vaikka upotettais happoon. No saipahan ne AP:n koivet kuitenkin hyvän mäkitreenin ja lämmön päälle.


Prologin jälkeen huomasin, että kärki oli karannut. Oli helppo tajuta, että myös voitto oli karannu. Olin iloinen ainoastaan siitä, että AP oli kärjen kannassa vain hieman Kaitsun, Jussin ja Tuomon perässä. Koko kärkiporukalla tuntui olevan varsin samanlainen reitti. Yritin polkea sen minkä pääsin, mutta jostain kumman syystä pyörä ei vain liikkunut. Oli kuin olis kuntopyörää polkenu. Katselin josko olisi vastatuuli, mutta ilma oli tyyni kuin rauhan tyyssijassa. Olin valmis myymään pyöräni ensimmäiselle vastaantulijalle. Yritin päästä jonkun porukan peesiin, mutta turhaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli kärki, jossa Jussi ”suunnistaja Jumalan armosta” veti letkaa. AP seurasi letkaa kuin hai laivaa. Siinä letkassa minunkin piti olla. Huusin AP:lle, että ota porukka kiinni ja niin hän tekikin. Taisi mennä vielä ohikin, ainakin hetkeksi. Hyvin on poika koulutettu, kun noin hyvin tottelee. Harmittaa vaan, etten käskenyt AP:tä voittamaan koko kisaa.


Kisan jälkeen AP totesi, että ei kannattanut yrittää puskea väkisin kolmikon kantaan yksinään, kun ei se kuitenkaan olisi onnistunut ja tarkoitus oli kuitenkin harjoitella kartanlukua eikä peesaamista ja niin hän päätti keskittyä siihen. AP:n syke oli takonut reippaita lukemia, mutta hän silti onnistui pysyttelemään kartalla ja etenemään suunniteltua reittiä. Jossain kohtaa kolmatta rastia lähestyttäessä edellämenevät jakaantuivat, jolloin AP koitti vilkuilla kartasta, onko siinä joku oikotie. Hän jatkoi kuitenkin suunniteltua reittiä tietä pitkin. Kaitsu edellä oli tehnyt samoin. AP piti edelleen sormen kartassa, eikä sortunut seuraamiseen ja laski risteyksiä, vaikka pientä apua itse rastin paikantamisessa saikin. Tämän jälkeen kärkijätkät pisti kampiin kierroksia tai taktiikka/reitti oli hieman eri, joten AP jatkoi yksin samaa - niin kovaa kuin pystyi ja lukemalla samalla karttaa – tahtia.


Kun happamuuteni alkoi vaihtumaan emäksisyyden puolelle, pyörä alkoi taas liikkumaan. Tein pari onnistunutta reitinvalintaa ja ohitin paljon porukkaa. Osa heistä taisi tosin olla vanhainkodin pyöräretkeläisiä, mutta who cares. Flow alkoi jo raottaa ovea, mutta sitten yhdessä urassa eturengas lipesi ja lensin kaaressa kolmella kierteellä taittaen pusikkoon. Kerättyäni luuni ja nähtyäni pari hienoa tähtikuviota suuntasin takaisin baanalle. Tämän jälkeen vastaan tuli just se juttu mitä olin odottanut - ura täynnä PERUNOITA! Ei ollut juuri aiempaa kokemusta perunoiden päällä ajamisesta, mutta päätin antaa hanaa. Pyörä vaappui sinne sun tänne, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä. Jos joku haluaa vinkkejä miten ajaa perunakasan yli, niin ottakoon yhteyttä.


Vähitellen sain myös AP:n kiinni kisan loppupuolella kuten arvelinkin. Totesimme, että meillä on samanlainen reittisuunnitelma, joten miksi emme menisi loppua kimpassa. Huomasimme myös, että olimme menneet täsmälleen samanlaisen reitin toisistamme tietämättä ja ihmekös tuo, kun samaa tiimiä ollaan. Ja on kliffaa saada tiimiin lisää suunnistajia, että voidaan välillä vähän jakaa sitäkin vastuuta, vaikka kaikkihan me ollaan vastuunpakoilijoita. Ennen viimeistä rastia joku kannassa roikkunu kanssakilpailija tuli naama irvessä ohi. Yritti ilmeisesti voittaa meiät. Päätimme antaa kaverille hieman siimaa ja iskeä lopussa. Kaveri oli viimeisellä rastilla aika pihalla, niinpä kiitimme ja kuittasimme. Loppu oli pelkkää kosmetiikkaa.


Pokaalit jäivät tälläkin kertaa haaveeksi, mutta kisan lopussa saamani vanhemman tyttöni halaus oli mun paras palkinto ever. Jälkipeleissä päätimme, että tästä on hyvä jatkaa, mutta Harskalla riittää vielä matkaa. Hän nimittäin saa meiltä samaisen kartan, hakee jokikisen rastin ja aikaa on käytössä tasan kaksi tuntia. Ja jos tämä ei onnistu, siitä seuraa tietysti uusi rangaistus… Heikille ja kanssakilpailijoille suuri kiitos hienosta kilpailusta, jonka voimalla jaksaa hymyillä taas pitkään ja jota on taas mukavata talven pimeinä iltoina muistella!