Hikihiihto

Ylikiimingin hikihiihdon 20 km osoittautui nimensä mukaisesti hyvin hikiseksi. Siitä pitivät huolen juuri ennen kisaa satanut nuoskainen lumi, muutamat nousut, epäonnistunut voitelu ja hikoiluun erikoistuneet geenit. Mukana olivat tällä kertaa AP, Harde ja meikä. Viiteen kilsaa saakka kaikki sujui kuin tanssi. Suksi luisti, ohittelin porukkaa ja voimia riitti. Sen jälkeen menin halpaan ja jouduin vetämään letkaa pellolle, jossa oli melkoinen vastatuuli. Pellon taituttua annoin vetovuoron muille, mutta se oli liian myöhäistä. Porukkaa alkoi tulla ohi molemmilta puolilta. Tunsin olevani kuin karavaanari, ei kenenkään kaveri, josta kaikki halusi ohi. Samalla suksi alkoi imemään kosteutta ja hiihto meni kuokkimiseksi. Kävin vilkasta keskustelua noutajan kanssa, mutta keskustelu päättyi siihen, että käskin sitä noutamaan jonkun muun. Piristyin hetkellisesti, mutta muutama kilsa ennen maalia mua koeteltiin taas. Ohitseni tuli ikäiseni nainen. Tuohan ei minua voita - ajattelin. Aikani katselin hänen perävalojaan, kunnes ne katosivat horisonttiin. Se oli viimeinen niitti, kovia kokenut selkärankani katkesi lopullisesti. Olin valmis ripustamaan sukseni naulaan. Sain kuin sainkin sitkuteltua itseni maaliin noin 13 minuuttia kärkeä ja apinamiestä perässä. Aika jotain 1.04 h. Lopussa sain hieman lohtua, kun kokeilin AP:n suksia, jotka luisti kuin unelma. Ensi kerralla en tingi suksesta enkä voitelusta. Hiihto on välineurheilua, siitä ei pääse mihinkään. Onneksi seikkailu-urheilu ei sitä ole vai onko? Kaikesta huolimatta kunto vaikuttaa olevan nousussa, joten vapiskaa. Hotti hiljenee...

Toinen näkemys kisasta (kipparin raportti)...

Teami kaverini Hotin kuvaus hikihiihdosta sisälsi yliannoksen optimismia ja hyvänolon tunnetta. Joukon kipparilla samainen keikka oli sodoma suksien kera. Jo vitosen kohdalla pohkeet liittyivät laulukuoroon ja kroppa toimi kuin tulpaton mopo. Kroonisesti alisuorittava keho yhdistyy nykyään yhtä lepsuun pääkoppaan.

Jossain siellä Matin kuvaamalla avoimella suopätkällä totesin, että nyt ei näy edessä eikä takana hiihtäjiä, taidanpa olla kisan viimeinen. Sumentunut mieli tajusi, että jos olen kahdenkympin viimeinen ja kympin viimeistenkin hiihtäjien on pakosta oltava maalissa ennen pitkämatkalaisia, tulen autioon kylään maaliin. Vastassa on varmaan vaan tyhjät mehumukit ja tuulen repimä maalibanderolli. Itsensä voittamistahan näissä skaboissa haetaan, mutta lujaa menee kun mies osallistuu yleisö kuntotapahtumaan ja maaliin tullessa porukka on kadonnut, kuntaliitoskin on jo toteutunut ja paikkakunta vaihtanut nimeä. Jotta homma ei olis käynyt liian helpoksi viidentoista kilsan kohdalla taivaanisä aukais vesihanan. 

Siinä vesisateessa mietin, että elämä on liian helppoa kun nöyryytyksiä pitää hakea vapaa-aikana ja vielä maksaa siitä. Joka potkulla suksista tuntui kuuluvan imukuppimainen maiskahdus, tämä on spinningiä suksilla.

1.16 ajalla maaliin ja kymmenen minsaa hottista jäljessä, AP:han oli jo ehtinyt ottaa päivätorkutkin (52 minsaa ja kisan kolmas). Jostain järjestäjä oli kaivanut vielä neljä minua hitaampaa hiihtäjää tuloslistalle vaikka ei ne varmaan olleet edes suksilla liikkeellä. 

Olis helppo syyttää pari viikkoa aikaisemmin todettua mykoplasmaa, työkiireitä ja heikkoja geenejä, mutta kyllä se ainoa oikea vastaus löyty illalta peilistä. Mä aion rangaista sitä kaveria ja lujaa…