"Voi pojat nyt me vasta liemessä ollaan". Team 1Lifen laskettu aika oli vuonna 2010 Oulussa, kun kolme selkärangatonta, kädetöntä, ihralla kuorrutettua ja elämäänsä kyllästynyttä pullapoikaa päätti "tappaa" toisensa toripolliisin silmien edessä: "Tartteis kai tehä jotain?" Syntyi veret seisauttava ja pelkoa viljelevä kommandojoukko, joka on erikoistunut suorittamaan vaarallisia ja mahdottomia tehtäviä vaativissakin olosuhteissa ympäri maailmaa. Tässä joukossa ylisuuri ego yhdistyy luontevalla tavalla kroonisesti alisuorittavaan ja kuolonkankeaan ruhoon ja tyhmyys ja hulluus tiivistyvät muodostaen epäuskottavia, tärähtäneitä ja sensuroimattomia stooreja, joiden lukemiseen kannattaa ottaa vakuutus. Kun mausteiksi lisätään vielä erilaiset fobiat, tunteettomuus, traumaattinen ja turvaton lapsuus sekä loputon vastuunpakoilu, sitä soppaa ei syö nälkää näkevä Erkkikään. Tuska avartaa mieltä ja epäonnistumisillekin löytyy aina toinen toistaan parempia selityksiä. Ja niitä tilityksiä ei kuuntele kuurokaan. Kaikki ei suju aina käsikirjoituksen mukaan, mutta ainakin on jotain mitä ilman hampaita, karvoja ja koipi amputoituna muistella. Yksi elämä, kerranhan täällä vain ollaan....

Alisuorittava kroppa tarvitsee seurakseen ylisuorittavat varusteet. Joukkueen vaatetuksesta huolehtii HAGLÖFS, pyöristä CANYON, kengistä INOV, kanooteista BEAR & WATER ja lisäravinteista POWERBAR. Jotta voimme menestyä, varusteista ei voi tinkiä. Kerromme totuudenmukaisesti kyseisistä tuotteista blogissamme...


maanantai 17. lokakuuta 2011

Pyörärogaining Virpiniemi 16.10.2011

Team 1life oli tällä kertaa edustettuna kahden miehen voimin, sillä Harska ilmoitti jo edellisiltana asettavansa varpajaiset meidän joukkueen edelle. Mitkä piip varpajaiset? Missä oli Harskan sitoutuminen? Miten piip mikään voi mennä meidän jengin edelle? Olimme juuri edellisessä yhteistreenissä puhuneet porukkaan sitoutumisesta ja sitten tämä suffelipoika tekee oharit. :) Ilmoitimme Harskalle tietysti heti, että tästä ei voi selvitä ilman elinkautista. Taisi olla muuten hyvät varpajaiset, kun ei miehestä kuulunut sunnuntai-iltanakaan mitään. No kisaan oli silti päästävä. Tällä kertaa ohjelmassa oli pyörärogaining, jossa piti etsiä mahdollisimman monta rastia 2 tunnissa ja 20 minuutissa.


Muiden kisojen tapaan tämänkin kisan alku oli kaikkea muuta kuin lupaava. Kisan järjestäjä komensi ensin kaikki lähtöviivalle. Eturiviin asettui noin 10 atleetin näköistä miestä, joilla oli tuima ilme kasvoillaan. Paikalla oli lähes koko Oulun kerma. Minäkin asetuin uhmakkaasti eturiviin, vaikka näytin lähinnä aloittelevalta mäkihyppääjältä. Yritin pullistella ”lihaksiani” muille kilpailijoille, mutta kukaan ei sitä huomannut. Kukaan ei siis tälläkään kertaa ottanut mua vakavasti. No, ehkä altavastaajana oli helpompi lähteä kisaan kuin suosikkina.


Kilpailu käynnistyi prologilla, jossa piti polkea noin 1 kilometrin matka mäkistä maastoa niin, että hippulat vinkui. Voittajille oli luvassa bonuspisteitä. Minulla ei ollut hajuakaan mihin päin lähteä, niinpä päätin seurata muita ja iskeä lopussa. Kun lähtömerkki tuli porukka lähti liikkeelle kuin tykin suusta. Jäin heti alussa kuin nalli kalliolle. Ai niin, tämähän oli kilpailu. Seuraavan kerran otan mukaan lähtötelineen, se on varmaa. No ei muuta kuin takaa-ajoon. Heti toisen nousun jälkeen "lihakseni" huusivat hoosiannaa. Olin niin hapoilla, että näytän happamalta varmaan vielä ensi keväänäkin. V-käyrä alkoi nousta, mutta yritin säilyttää mielen plussan puolella. Yritin miettiä onnistuneita suorituksiani, mutta mieleen ei tullut yhtään. Samalla yritin miettiä syytä tähän kangistumiseen. No niinpä tietysti. Eihän näitä reisien kohdalla näkyviä naruja ole kerta kaikkiaan luotu nousuihin. Sen takia mä varmaan oon joskus Pohjanmaalle päätynytkin. Hyvästi palkintosijat.


Jossain puolessavälissä prologia meikäläisen vauhti hidastui siinä määrin, että AP päästeli tasaisella ohi. Meni niin kovaa, että meinasin kaatua siitä ilmavirrasta, kun se ohitti mut. Ei varmaan ees huomannu mua. AP on niin positiivinen veikko, että se ei mee happamaks, vaikka upotettais happoon. No saipahan ne AP:n koivet kuitenkin hyvän mäkitreenin ja lämmön päälle.


Prologin jälkeen huomasin, että kärki oli karannut. Oli helppo tajuta, että myös voitto oli karannu. Olin iloinen ainoastaan siitä, että AP oli kärjen kannassa vain hieman Kaitsun, Jussin ja Tuomon perässä. Koko kärkiporukalla tuntui olevan varsin samanlainen reitti. Yritin polkea sen minkä pääsin, mutta jostain kumman syystä pyörä ei vain liikkunut. Oli kuin olis kuntopyörää polkenu. Katselin josko olisi vastatuuli, mutta ilma oli tyyni kuin rauhan tyyssijassa. Olin valmis myymään pyöräni ensimmäiselle vastaantulijalle. Yritin päästä jonkun porukan peesiin, mutta turhaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli kärki, jossa Jussi ”suunnistaja Jumalan armosta” veti letkaa. AP seurasi letkaa kuin hai laivaa. Siinä letkassa minunkin piti olla. Huusin AP:lle, että ota porukka kiinni ja niin hän tekikin. Taisi mennä vielä ohikin, ainakin hetkeksi. Hyvin on poika koulutettu, kun noin hyvin tottelee. Harmittaa vaan, etten käskenyt AP:tä voittamaan koko kisaa.


Kisan jälkeen AP totesi, että ei kannattanut yrittää puskea väkisin kolmikon kantaan yksinään, kun ei se kuitenkaan olisi onnistunut ja tarkoitus oli kuitenkin harjoitella kartanlukua eikä peesaamista ja niin hän päätti keskittyä siihen. AP:n syke oli takonut reippaita lukemia, mutta hän silti onnistui pysyttelemään kartalla ja etenemään suunniteltua reittiä. Jossain kohtaa kolmatta rastia lähestyttäessä edellämenevät jakaantuivat, jolloin AP koitti vilkuilla kartasta, onko siinä joku oikotie. Hän jatkoi kuitenkin suunniteltua reittiä tietä pitkin. Kaitsu edellä oli tehnyt samoin. AP piti edelleen sormen kartassa, eikä sortunut seuraamiseen ja laski risteyksiä, vaikka pientä apua itse rastin paikantamisessa saikin. Tämän jälkeen kärkijätkät pisti kampiin kierroksia tai taktiikka/reitti oli hieman eri, joten AP jatkoi yksin samaa - niin kovaa kuin pystyi ja lukemalla samalla karttaa – tahtia.


Kun happamuuteni alkoi vaihtumaan emäksisyyden puolelle, pyörä alkoi taas liikkumaan. Tein pari onnistunutta reitinvalintaa ja ohitin paljon porukkaa. Osa heistä taisi tosin olla vanhainkodin pyöräretkeläisiä, mutta who cares. Flow alkoi jo raottaa ovea, mutta sitten yhdessä urassa eturengas lipesi ja lensin kaaressa kolmella kierteellä taittaen pusikkoon. Kerättyäni luuni ja nähtyäni pari hienoa tähtikuviota suuntasin takaisin baanalle. Tämän jälkeen vastaan tuli just se juttu mitä olin odottanut - ura täynnä PERUNOITA! Ei ollut juuri aiempaa kokemusta perunoiden päällä ajamisesta, mutta päätin antaa hanaa. Pyörä vaappui sinne sun tänne, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä. Jos joku haluaa vinkkejä miten ajaa perunakasan yli, niin ottakoon yhteyttä.


Vähitellen sain myös AP:n kiinni kisan loppupuolella kuten arvelinkin. Totesimme, että meillä on samanlainen reittisuunnitelma, joten miksi emme menisi loppua kimpassa. Huomasimme myös, että olimme menneet täsmälleen samanlaisen reitin toisistamme tietämättä ja ihmekös tuo, kun samaa tiimiä ollaan. Ja on kliffaa saada tiimiin lisää suunnistajia, että voidaan välillä vähän jakaa sitäkin vastuuta, vaikka kaikkihan me ollaan vastuunpakoilijoita. Ennen viimeistä rastia joku kannassa roikkunu kanssakilpailija tuli naama irvessä ohi. Yritti ilmeisesti voittaa meiät. Päätimme antaa kaverille hieman siimaa ja iskeä lopussa. Kaveri oli viimeisellä rastilla aika pihalla, niinpä kiitimme ja kuittasimme. Loppu oli pelkkää kosmetiikkaa.


Pokaalit jäivät tälläkin kertaa haaveeksi, mutta kisan lopussa saamani vanhemman tyttöni halaus oli mun paras palkinto ever. Jälkipeleissä päätimme, että tästä on hyvä jatkaa, mutta Harskalla riittää vielä matkaa. Hän nimittäin saa meiltä samaisen kartan, hakee jokikisen rastin ja aikaa on käytössä tasan kaksi tuntia. Ja jos tämä ei onnistu, siitä seuraa tietysti uusi rangaistus… Heikille ja kanssakilpailijoille suuri kiitos hienosta kilpailusta, jonka voimalla jaksaa hymyillä taas pitkään ja jota on taas mukavata talven pimeinä iltoina muistella!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti