Kun pari vuotta sitten kuulin, että Rogainingin MM-kisat ovat tulossa Suomeen ja vieläpä kaikkien kaljupäiden isoisälle eli Kiilopäälle, olin aivan onneni tuntureilla. Sinne mukaan ilman muuta - Uulalaa! Vuosi sitten alkaneet polvivaivat kuitenkin vesittivät haaveeni, kunnes kokeilin MSM:ää. Viime keväänä kivuista ei ollut enää tietoakaan, joten ei muuta kuin soitto harvoille ja valituille suunnistustaitoisille hulluille. Eihän kotikisoja voinut missata. Johanna ja Kari suostuivat mukaan, joten ei muuta kuin ilmo sisään, rasvaamaan jalkoja ja reenaamaan mäkiä, joita Oulusta ei muuten montaa löydy. Lisäksi konsultoimme paria gurua, jotka olivat kiertäneet vastaavia kisoja aiemmin. Henkinen ja fyysinen valmistautuminen oli alkanut.
Viikko ennen kisaa mursin kylkiluuni ja nukkuminen oli sitä sun tätä. Kun vielä kisaa edeltävä yö vietettiin mökissä, jossa ei ollut verhoja, univelat vain paisui kuin pullataikina. Johanna paiskoi yövuoroja, joten unet oli jäänyt vähiin. Kari muutti kesällä naisen perässä Etelä-Suomeen, joten unet ja juoksureenit oli jäänyt vähiin. Lopputulemana oli, että kisaan osallistui kolme ZZZombieta.
 |
| Suurin työ on tehty ja on aika nauttia MM-kisojen tunnelmasta. |
Osallistuimme siis vaellusuunnistuksen eli Rogainingin MM-kisoihin, jotka järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Kisaajien oli kerättävä 24 tunnin aikana mahdollisimman monta rastia jalan, jotka oli pisteytetty eriarvoisiksi. Eniten pisteitä kerännyt voittaisi. Ennen skabaa saimme kolme tuntia aikaa suunnitella reittimme ja sekös vasta kivvaa oli. Päädyimme reittisuunnittelussa siihen, että kiertäisimme ensin länsipuolen helpohkot rastit, jonka jälkeen suuntaisimme eteläpuolen helpohkoille rasteille. Tunturit jättäisimme viimeiseksi. Suunnitelma perustui siihen, että alussa jaksaisimme varmuudella vielä juosta ja lopun raskaimmat osiot voisi sitten kävellä. Toisaalta helteinen keli puolsi sitä seikkaa, että alun metsäosuuksilla olisi enemmän varjossa kuin avotuntuntureilla. Tiesimme osaavamme suunnistaa pimeässä maastosta riippumatta, joten sillä ei ollut vaikutusta suunnitteluumme. Hashhousea (huoltoteltta, jossa evästä yms.) emme reitille osanneet laittaa, joten tulisimme vetämään kisan ns. yhden lenkin taktiikalla vastapäivään.
 |
| Suunnittelimme reitin 3 metrin langan ja nuppineulojen avulla. Samalla oli hyvä tankata ja nostattaa fiilistä toisten kisaajien kanssa. (Kuva: Jussi Mäkelä) |
Ennen suunnittelua piti arvioida kuljettava matka. Arvelimme jolkottelevamme linnuntietä 120 kilsaa, joten leikkasimme kolmen metrin langan, johon laitoimme tussilla merkkejä 1,5 tunnin välein. Langan pujottelimme eri väristen nuppineulojen avulla niin, että mahdollisimman monta "tuhannen taalan" rastia tulisi mukaan. Laitoimme karttaan ajat ylös, jotta tietäisimme olemmeko aikataulussa. Samalla teimme karttaan muutamia oikoja ja lisälenkkejä, jos näyttäisi siltä, että aikataulu ei pidä. Suunnittelun lähtökohtana oli mennä rasteille niin suoraan kuin mahdollista, sillä 1:40 000 kartalla pienetkin mutkat tuovat huomattavan paljon lisämatkaa. Jotta se olisi mahdollista, teimme karttaan vielä lisää pohjoisviivoja helpottamaan suunnistusta. Suunnistuksen ajattelimme toteuttavamme niin, että yksi suunnistaa ja toinen varmistaa. Kolmas voisi kahtella vaikka maisemia ja lepuuttaa aivoja. Välillä vaihtaisimme osia. Kaikki ylämäet meinasimme kävellä, tasangot ja alamäet jolkutella niin pitkään kuin mahdollista.
Koska menisimme koko reitin yhtenä lenkkinä, reppuihin piti laittaa evästä aika tavalla. Pääpaino oli rasvoissa ja sokereissa, joita olimme tankanneet myös etukäteen, jotta saisimme ravintoa ja nestettä varastoon. Vauhti tulisi olemaan sen verran alhainen, että lihakset syövät pääasiassa rasvoja, mutta yläkerta tarvitsee sokeria (glukoosia). Mukaan tuli siis geelejä, ruisleipää, pasteijaa, kroissanttia, viineriä, PULLAA, pähkinöitä, sipsejä ja karkkeja. Koska keli oli helteinen, myös suoloista piti huolehtia runsaan hikoilun vuoksi. Lopullinen repun paino olikin 4-5 kiloa, vaikka nestettä oli kullakin vain 1,5 litraa (Johannan reppu taisi painaa vieläkin enemmän, vaikka koitettiin siitä miehille salaa kamaa siirrellä - on se vaan kova mimmi!).
Tunturipurojen vesi oli juomakelpoista, joten miksipä kantaa mukana ylimääräistä nestettä. Otimme mukaan tyhjiä pulloja, joita voisi sitten täytellä tarpeen mukaan. Teipattiin varmuuden vuoksi nilkat venähdysten estämiseksi ja laitoimme jo etukäteen teippiä tai rakkolaastaria sellaisiin paikkoihin, joita voisi alkaa hiertää(mielen hiertämistä ei osattu huomioida). "Se joka vaseliinissa säästää, ihteään vihaa", sanotaan. Minä laiton linolaa sinne sun tänne, koska ihteäni rakastan. :) Nilkkoihin laitoimme gaiterit (nilkkasuojat), ettei roskat pääse popoihin kinttuja rikkomaan. Yritimme ennakoida mahdolliset ongelmat niin hyvin kuin mahdollista.
Jolkottelu
Kisa lähti käyntiin suunnitelmiemme mukaan ja rastit löytyivät hyvin. Alussa intoa oli tosin niin paljon, että piti oikein jarrutella. Onneksi mukana oli sykemittari, joka auttoi siinä, ettei vauhti kasvanut liian suureksi. Johannalla ja Karilla oli mukana uudehkot kengät, joten aika ajoin piti pysähdellä jalkoja säätämään. Keli on sen verran kuuma, että pysähtelimme lähes joka purolla tankkaamassa ja kastautumassa. Välillä kengät kuumeni niin paljon, että teki hyvää vilvoitella niitäkin. Tauot pyrimme pitämään varjopaikoissa. Parin tunnin jolkottelun jälkeen olimme jo puoli tuntia aikataulua edellä. Neljän tunnin kohdalla olimme jo tunnin kaavailtua edellä, joten hyvältä näytti. Suunnistus sujui kohtuullisesti ja olimme selvinneet parilla viiden minuutin pummilla. Fiilinki oli mitä parhain.
 |
| Reittikäppyrä (by Kari Kokkinen) |
Seuraavan rastin jälkeen evästimme tuntsan rinteessä katsellen auringon laskua - se hetki kutitti kivasti mieltä ja aiheuttaa vieläkin kylmiä väreitä. Kun vielä osuimme ison suon laidassa olevalle rastille 72 kuin telkkä pönttöön, tunnelma oli katossa, mutta meikäläisen aivot hapoilla. Siinä kohtaa piti tehdä ratkaisu. Lähteäkö hakemaan kaksi suorastia vai mennäkö suoraan rastille 40? Suo näytti sen verran märältä, että ratkaisu oli helppo. Rastille 40 teimme pienen ylimääräisen ketunlenkin, jonka jälkeen laitoimme lamput päähän. Siinä vaiheessa sanoin kamuille, että mä oon ihan kuutamolla. "Älkää kuunnelko mua, jos jotain täältä perästä huutelen". Huutelinhan minä, mutta turhaan. Pimeydessä klo 24-03 suunnistimme lähes ilman virheitä, mutta vauhti oli hitaanpuoleista. Juoksuaskelia emme juuri enää ottaneet. Väsymys alkoi hiipiä kehoon. Fiilis alkoi laskea ja ärsytyskynnys oli matalalla.
 |
| Tupasvillit elävöittivät maisemaa. (Kuva: WRC) |
 |
| Kisan jälkeinen paljastus :) |
Loppusijoituksemme oli yleisessä sekasarjassa lopulta 15. Kokonaistuloksissa olimme 372 jengin joukossa 68. kerättyämme 2210 pojoa ja haettuamme 37/68 rastia. Ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen rogaining-kisamme jalan, emme voi olla tulokseen kovin pettyneitä. Vetomme jätti sen sijaan parantamisen varaa. Etenimme reitin aikana "vain" 110 kilsaa, joka oli jonkin verran aiottua vähemmän. Puoleen väliin asti olimme vielä 130 kilsan vauhdissa, mutta loppu meni mateluksi. Toisaalta reittimme oli hyvä ja siinä oli mietitty mahdolliset oikaisut ja lisälenkit etukäteen. Meillä oli liian vähän evästä, joka aiheutti väsymystä ja sitä kautta virheitä, joita teimme noin 45 minsan verran. Geelejä taas oli mukana liikaa. Suunnistuksemme oli suoraviivaista kuten pitääkin, emme juurikaan tehneet turhia kierroksia, jos pummeja ei lasketa. Kunnossa ei ollut mitään vikaa, se loppuu aina jossain vaiheessa. :)
Osalla meistä oli liian uudet tai vääränkokoiset jalkineet, joita ei ollut sisäänajettu kunnolla. Parhaiten jalat pysyi kunnossa sillä, joka käytti vanhoja kenkiä ja voiteli jalkansa hengittävällä linolalla (vain yksi rakko varpaiden väliin). Onneksi kuitenkin teipattiin jalkoja heti kun siihen tuli aihetta. Ennakkovalmistautuminen meni osittain pieleen, sillä univelkaa kertyi liian paljon, joka näkyi väsymisenä ja kostautui suunnistuksessa. Jaksoimme kuitenkin maaliin ja meillä oli nastaa. Treenauksen osalta ottaisin ohjelmaan vieläkin enemmän mäkijuoksua ja reppujuoksua, sillä alamäet oli loppua kohti yhä pahempia. Etureidet kärsivät eniten, myös alaselkä ja pohkeet (ja akillesjänteet) olivat yllättävän tiukilla. Jalat olivat kuitenkin yllättävän hyvässä kunnossa ja kivut hävisi parissa päivässä, mikä kertoo myös alustan ystävällisyydestä. Asfalttimaraton olisi ollut jaloille huomattavasti pahempi. Ja nyt tiedän oikeasti mitä tarkoittaa, kun aivot menevät hapoille. Olin puoleen väliin mennessä käyttänyt kaiken aivokapasiteettini. :) Pitäisi käyttää vähemmän energiaa suunnistukseen. Pelkäänkö kenties liikaa virheitä? Vai onko veren sokeri liian alhaalla. Siinä onkin haastetta tuleville vuosille, että miten osata säästää aivoja, ettei ala ottaa liikaa aivoon.
 |
| Näissä maisemissa kelpasi jolkotella. (Kuva: WRC) |
Kirjoitti Hotti
P.s. Keskisykkeeni oli muuten 132, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti