Täydellistä suudelmaa etsimässä ja Yhden elämän pituinen hinauspalvelu

Tiede sen on jo ajat sitten todennut, elämä on kaaoksen muodostama kokonaisuus jossa näennäisesti irralliset tapahtumat muodostavat lopulta loogisen kokonaisuuden. Sen vain usein huomaa vasta kun on välimatkaa, aikaa ja vastoinkäymisiä mittarissa riittävästi. Tämän seikkailuvuoden henkilökohtaiset ylä- ja alamäet kasaantuivat kauden lopuksi Kajaanin maisemiin maitohapon makuiseksi röykkiöksi joka itseltä olisi jäänyt auraamatta, mutta TuulenHalkojaHokkasen ja HinausPalveluValtasen serviicet olivat jälleen kerran onneksi lyhyellä lead timella tilattavissa ja osamaksulla maksettavissa.

YhdenElon kipparin SOME osasto on ollut astetta kroonisemmassa verbaali jäässä ja blogi aktiviteetit ovat olleet kääntäen verrannollisia kesän lämpötiloille. Tätä kautta ovat leimanneet yli 9 viikkoa pakotettua treenitaukoa (ja siis yli sata treenituntia vähemmän kuin edellisinä kausina) erinäisten ylirasitusten vuoksi, yllättävä urakehitys työelämässä joka vie kalenterista loputkin vapaat raot ja matkustamaan kolmella continentilla. Loppusyksystä kävi ilmeiseksi että elannokseni saan vedettäväkseni astetta isomman, noin kolmesataa yksilöä neljässä eri maassa sisältävän seikkailujoukkeen ja suhteeni urheiluun ja sen vaatimiin ajallisiin uhrauksiin meni hetkeksi uudelleen arviointiin. Tuon arviointiprosessin tuloksista hieman myöhemmin jutun lopussa.

Jotenkin erityisen henkilökohtaisesti tuo Virosta saakka haettu alaraajan ylimääräinen määräaikaishuolto sujautti päälle emotiaalisen stopparin jakaa kaikelle kansalle seikkailun ilosanomaakin ja vasta kun mutaan ja hikeen addiktoitunut kroppa pääsi takaisin korkeasykkeiseen korvaushoitoon joulukuun alussa pystyin taas aktivoitumaan niin tämän meidän oman rakkaan teamin kuin kollektiivisen mediankin suhteen.

Tällainen kattaus löytyi NUTS:n (https://www.facebook.com/nutsfi) astetta hullumman porukan pikkujouluista jossa eri sarjoissa sai jauhaa jalkaisin vapaalla tyylillä Kempeleen Köykkyrin 17% rinnettä 0-6 tuntia. Koska unohdin ilmoittautumisessa ilmoittaa osallistumissarjan, ystävällisesti Kaarteenahon Jouko laittoi tietenkin minut viiden hengen täydellisen-lobotomian porukkaan. Sain tahkottua rinnettä räntäsateessa vajaat 70 kertaa kärjen vetäessä miltei sata täyteen ja lopussa silmissä välkkyi valkoista ilman lumisadettakin. Keskisykkeet 82% maksimista kuusi tuntia ja illalla energian imeytymisongelmat tarkentuivat kunnon öljynvaihto vatsataudiksi, kaksi päivää tyhjennystä molemmista päistä nopeuttivat reippaasti loppun kauden diettiä.

Katsellen hieman enemmän taakse päin tätä kautta voin nyt vain todeta, että vanhat miehet ja niiden horinat osoittautuvat miltei aina oikeaksi ja se mikä ei taaskaan tappanut, vahvisti. Painovoimaa vasten polkeminen toimii taas ilman kipua ja hieman yllättävältä taholta tuli tämän toteamiseksi myös sopivan vahvasti seikkailuarominen kokeilu heinäkuun alussa. Oulun seikkailugenren Fabio ja grand old man Seppo Mäkinen oli nimittäin ottanut taas pikkaisen mukavuusympyrän ulkopuolelta projektin jonka tehtävänä ei ollut enempää eikä vähempää kuin vetää 500 kiloinen isoa fisua imitoiva taideteos euroopan pisintä vapaana virtaavaa jokea YLÄVIRTAAN.

Pojat lähtivät iloisina urakkaan Torniosta ja parin päivän peräsuolen venytyksen jälkeen totesivat Kukkolankosken jälkeen, että latvalahoa taitaa olla numeerisesti hiukka liian vähän kasaantuneena näihin karkeloihin. Mikä sen loogisempaa kuin soittaa allekirjoittaneelle ja niin ilmoittauduin palvelukseen jossain Karungin jokisuistoissa seuraavana herran päivänä.

Se mikä edessä oli tuleva, jää ilman pienintäkään liioittelua YhdenElämän miesmuistin ikimuistoiseksi tallenteeksi keikasta jossa neljätoista tuntia revittiin, uitiin, tartuttiin virran vietäväksi ja tarjottiin koko rahalla elämystä miltei satapäiselle yleisölle rannassa kun tuota möykkyä raahattiin yli kymmenen kilometrin pituisen miltei katkeamattoman koskivyöhykkeen läpi aina Yli-Tornion kosken niskan tasaisemmille vesille. Puolen yön aikaan käsittämättömän komeassa auringonlaskussa lauttaa rantaa kiinnittäessä yläfemmassa oli harvinaisen paljon ilmaa alla kun Sepen kanssa summaroitiin, että tämä ei jää viimeiseksi experimentaaliksi tällä kattauksella. Uutta onkin jo suunnitteilla ja sitä tarinaa ette halua missata tulevana talvena tässä blogissa… 

https://www.facebook.com/photo.php?v=10151693827153672

Eniten euforiaa herätti kuitenkin itsellä se, että kroppa toimi taas entiseen malliin eikä käpälä ryhtynyt mihinkään lakkoiluun vaikka seuraavina päivinä kroppa olikin kuin lihanuijalla hakattu.

Heinäkuussa lomat tarjosivat tilaisuuden palata takaisin lopullisesti seikkailu-urheilun genreen ja niinpä sain ensimmäisen viikon nuohota itä-kairan kopsakkaimmat maisemat niin jalkaisin kuin fillarilla. Mitkä sävärit tulikaan kun sain taas rääkätä tutun miehen mätisäkkiä ja vielä skenessä joka välillä sai tuntemaan olon kuin olisi maailman katolla. Lappi on kuin sallittu mieliala lääke miehelle ja kun sen yhdistää ruumiilliseen kuritukseen on kasassa paras booli tällä planeetan puoliskolla.

Kesäloma huipentui ”vartti” seikkailukisaan Aavasaksalla eli Nuuska Jotokseen joka viimeistään varmisti, että tässä ollaan taas takaisin geimeissä ja kroppa toimii taas kuin hihnaton Lynx. Kisa sinänsä meni vähän cruisailuksi sinänsä kelpo ensimmäisen päivän muistaakseni neljännestä tilasta kokonaiskisassa Ullan sairastuessa kisapäivien välisenä yönä kröhään ja kuumeeseen, mutta meillä oli Johanna kanssa todella hieno picnic päivä kierellen kaikki mahdolliset mäet ja vaarat noilla tienoilla ja tauluun saatiin ladattua loppujen lopuksi miltei 20 tuntia makoisaa seikkailusettiä. Mieleen jäivät harvinaisen pitkä melonta (5-6 tuntia) loppupuolesta upealla usvaisella joella ja käsittämättömässä leväjärvessä (Portimojärvi) josta sai todella etsiä kanavaa mistä pääsi jotenkuten melomalla rantaan seuraavan juoksuosuuden vaihtoon. Hieno ja mukavan rentotunnelmainen kisa jota voin suositella lämpimästi siksi ensimmäiseksi kokeilu reissuksi seikkailu-urheilun maailmaan.

Niin, se oma henkilökohtainen evoluutio prosessini tänä syksynä seikkailu-urheilun osalta: tämä kausi on kokonaisuutena ollut niin henkisesti kuin fyysisesti tuskainen. Kroppa on brakannut eikä pää ole aina ollut täysillä mukana tekemisessä. Siitä olen erityisesti tuntenut huonoa omatuntoa oman teamini osalta joka juuri tänä vuonna saavutti historiallisen kovan tason ja kokoonpanon. En ole pystynyt olemaan kipparin roolin arvoinen suorittaja kisoissa tai niiden ulkopuolella teamin tulevaisuutta rakentamassa.

Siinä missä vanhat armaat teamikaverini Matti ja AP ovat kehittyneet huimasti eteenpäin, itse en ole pysynyt enään junassa mukana. Tämä näkyi lopullisesti Kajaanin tuskaisessa kisassa ja ensimäisen kerran teamin historiassa meidän paras assetti, saumaton yhteistyö, horjui niin että sen kuulivat varmasti muutkin kisaan osallistuneet teamit. Tästä seurauksena teamin yhteistyö jäätyi loppukaudeksi kuin rock-bändeillä konsanaan ja olemme kaikki vetäneet hieman happea tästä yhtä elämää kokonaisvaltaisesti muuttavasta lajista. Tällä ”tauolla” sain kuitenkin itse huomata kuinka isoksi osaksi arkea ja omaa persoonaa tämä YksiElämä ja seikkailu-urheilu onkaan kasvanut.

Aluksi oli halu todistaa kykenevänsä johonkin mihin pieni osa väestöstä kykenee niin kuin viime vuoden blogi kirjoituksessa Rokuan kisan jälkeen totesin. Sitten kun sen saavutti, huomasi olevansa sisällä niin hienossa porukassa että syntyi halu olla mukana niissä kaikkein kiihkeimmissä taisteluissa kärjen tuntumassa. Ja sitten saikin huomata (jälleen kerran) kuinka rajallinen sitä onkaan. Alun omasta unelmasta kokeilla tätä lajia syntyi joukkue joka noteerataan ja joka kirjoittaa hienoja historian sivuja tämän genren taistelutantereilla. Itse vain huomasin yhtäkkiä olevani se heikoin lenkki tässä ketjussa. Sen verran egoa vanhemmat laittoivat tämän pojan DNA:han, että tuon tunnustaminen ei ole ollut se helpoin tie.

Silti huomaan uskovani edelleenkin unelmiin. Juuri nyt olen sattumien kautta saanut onnekseni todeta saavuttaneeni unelmiani niin työelämässä kuin urheilussa. Ja huomaan, että ne ovat kolikon kaksi puolta. Seikkailu-urheilu xtreme lajina ei vain rakentanut elämäni parhainta fyysikkaa vaan ennen kaikkea psyykkeen jonka nyt tiedän kestävän paljon haasteita. Astuminen kymmenien, satojen ihmisten eteen esiintymään jännittää samoin kuin starttipaukku maaliviivalla. Vaikeiden tilanteiden hallinta duunissa on paljolti samaa kuin tarpominen miljoonan hyttysen syöminä kainaloon asti vetisessä suossa yöllä. Koet samoja epätoivon ja riittämättömyyden tunteita neukkarissa kuin sen kymmenennen vaaran päällä. 

Ja silti:  sitä metallin makua suussa, silmissä ja korvien välissä tuikkivan väsymyksen tunnetta, tunnottomia jalkoja, turvonneita raajoja, tasan sataseen jumittunutta sykettä ja läpeensä hakattua kroppaa – sen kaiken voittaa yksi tunne yli muiden. Kun ymmärtää taas nujertaneensa tämä aluksi mahdottomalta tuntuneen matkan, ylittävänsä maaliviivan kymmenien tuntien jälkeen. ”Kuin taivasta suutelisi” - niin kuin Seppo Mäkinen sen kerran kisan palkintojenjaossa totesi. Sitä täydellistä suudelmaa niin elämässä kuin kisoissa haluan vielä hakea. Yhdessä tämä yhdessä elämässäni tärkeäksi muodostuneiden ystävien joukossa, oman teamini kanssa. 1Life jakaa elämyksiä niin jäsenilleen kuin kanssa kilpailijoillekin jatkossakin.