Se on loppu nyt. Mä haluan eron. Mä luotin suhun, mä hoidin sua, mä välitin susta. Meillä oli ylämäkiä, mutta niitä alamäkiä vasta olikin. Vaikka eihän täällä Pohjanmaalla ole edes mäkiä! Sä teet mulle tollasen tempun ja vielä monta kertaa. Miksi? En jaksa sua enää. Suhteemme on ohi. Sä petit mut. Toivottavasti löydät jonkun, joka ymmärtää sua. Voi olla, että jään sua kaipaamaan tai sitten en. Olen polkenut sua kaikki nämä vuodet saamatta siitä mitään tyydytystä. Rakkaustarinamme on nyt tässä. Hyvästi armaani, hyvästi suloinen Nishiki!
Jo klassikoksi muodostunut 8th MuddyX kisattiin tällä kertaa Oulun itä-koillispuolella, jonne kisametsuri Seppo Mäkinen oli loihtinut kaikkien aikojen radan. Reitillä riitti skutaa, hienoja ja teknisiä polkuja, mäkiä, kosteita pitkospuita, pyörän kantoa, vedessä kahlaamista jne. Oli reitinvalintaa ja suuria tunteita. Oli suuren urheilujuhlan tuntua! Erityisen kisasta teki se, että kisassa oli mukana lähes kaikki Oulun ja lähialueen kovimmat seikkailijat, ja Team 1Life, yhteensä lähes 40 kisailijaa. Tosin 1Lifesta oli mukana vain meikä ja Apsi, kun Skippari Harde keskittyi hinkkaamaan uutta munamankeliaan. Kisa-aika oli 4 tunteroista ja siinä ajassa piti hakea mahdollisimman monta rastia. Heti aluksi kävi selväksi, ettei edes Paksumahat hae kaikkia rasteja sallitun ajan puitteissa.
Tarkoituksena oli valita reitti, jonne vain kahjot lähtevät. Aluksi näytti siltä, että kahjoja on oikea lauma, mutta muutaman risteyksen jälkeen mukana oli vain yksi takiainen. Poljettin Tommin kanssa yhtämatkaa tuttua oikopolkua ekalle rastille kunnes humps. Etupyöräni juuttui syvään lammikkoon - dejavu. Tällä kertaa en jäänyt pyörään, vaan ilmalennon aikana oli aikaa miettiä miten tulisin alas. Päädyin kastelemaan toisen monon ja kintaan. No, mitäpä noilla kuivilla hanskoilla tai popoilla olisi tehnytkään noin viiden asteen lämpötilassa. Jatkettiin matkaa ja pian kävi selväksi, että meikän ketjut lyö tyhjää. Kolmen viikon takainen surkuhupaisa Kajaanin kisa oli johtanut siihen, että jouduin vaihtamaan uuden kettingin ja takapakan, mutta nyt selvisi, että myös etupakka oli caput. Olisi ehkä kannattanu testata vehkeet myös maastossa. Isoin eturatas kuitenkin toimi, joten ei muuta kuin hanaa. Näillä reiskoilla meno oli aika hapokasta, kun käytössä oli vaan muutama suurin vaihde, mutta en antanut sen hämätä. Ekaa kertaa tuli mieleen, että on se vaan kliffaa, ettei täällä pohjanmaalla ole tämän enempää näitä nyppylöitä.
Otettiin Tommin kanssa eka rasti (73) hieman eri tavalla ja ajattelin, että nyt on sauma antaa kamulle pieni oppitunti ja maksaa potut pottuina. Olin rastilla paljon ennen kaveria. Laitoin sinkulaan lisää kierroksia kunnon highwaylla ja luulin kaverin hukuttaneen itsensä suohon, kunnes tokalla rastilla (63) näin kaverin selän noin 50 metrin päässä edelläni. Faaaaaaak!!! Mi-mi-mi-täääh??? Ihmemies oli ilmeisesti uinut pyörän kanssa, eikä edes huomannu mua, kun ryömin puolikuolleena pyörä kainalossa rastille. No sen jälkeen en kaveria enää nähnytkään. Oli varmaan eri sarjassa, eihän siitä ole epäilystäkään. Näytti takaapäin hieman naiseltakin. Tai sitten se oli eri planeetalta. Nöyrin mielin jatkoin matkaa sormet kohmeessa. Bonustehtävään kului luvattoman paljon aikaa, kun ajaminen sliksirenkaisella jopolla slaideilla pitkospuilla ja teknisellä polulla kolmen promillen humalaa vastaavassa olotilassa ei oikein natsannu. Siinä vaiheessa oli helppo päätellä, että mahikset kärkikahinoihin olivat menneet.
Parin tunnin polkemisen jälkeen reiskoista ja miehestä alkoi loppua virta. Suunnistuskin alkoi tökkiä. Ai niin, pitää kai sitä muistaa ryypätäkin. Rastille 51 päätin hieman oikaista. Tetsasin sykkelin kanssa metässä kuin jalkaan ammuttu vauhkoontunut hirvi, kunnes vastaan tuli iso oja. Yritin heittää rautaromuni ojan yli, mutta se putosi suoraan mutaojaan ja vieläpä pystyyn. No tämähän tästä vielä puuttuikin. Tuli älytön kiusaus pilkkoa pyörä atomeiksi ja haudata koko pyörä siiheen piip ojaan, mutta en ajatellut päästää sitä niin helpolla. Lopussa eteen tuli vielä vaikea valinta. Hakeako vielä yksi kolmen pisteen rasti ja menettää sormet, jotka näyttivät lähinnä jäätelöpuikoilta. Koitin lämmitellä niitä haarusvälissä (armeijassa opittu niksi), mutta kun vastaan tuli sporttinen nainen, jouduin ottamaan ne sieltä pois - olisi voinut herättää hieman epäilyksiä? Eikä polkeminen sillain muutenkaa oikein luonnistunut. Sitä paitsi eräs toinen paikka meinasi paleltua siinä sivussa. Valitsin sormet ja kiisin kiireen vilkkaa maaliin noin neljä minuuttia ennen tavoiteaikaa.
Kisa oli väsyneen miehen väsynyttä taistelua pyörää muistuttavalla kapistuksella. Lopputulosten 12/27 sija jätti jossitteluille ja selittelyille sijaa, mutta mieltä ylensi Apsin 9. sija. Voitin kuitenkin selkävammaisten kahjojen sinkulapyöräsarjan, kun siinä ei ollut muita osanottajia. Kisa oli tällä kertaa erittäin kovatasoinen, ehkä tasokkain MuddyX koskaan. Kärkiporukan vauhti oli uskomatonta ja reitinvalintakin kohdallaan. Voiton korjasi jälleen kerran Paksumaha (paksumahat tosin saattoivat hieman hyötyä yhteistyöstään, mutta olis joku niistä voittanu varmaan muutenkin). Ojan Hannu tarjosi kelvollisen vastuksen. Naisten voiton korjasi jälleen Silventoisen Ulla. Team 1Life onnittelee! Ei ole sattumaa, että samat nimet ovat aina kärjessä. Ei myöskään ole sattumaa, että 1Life ei koskaan voita. Erityiskiitokset Sepille, Hannulle ja Tapanille upeasta kisasta! Tätä paremmin ei kautta voisi lopettaa. Nyt saa kisaaminen jäädä vähäksi aikaa, mutta juttua varmasti riittää talven ympäri. Sulatellaan ja muistellaan hienoa vuotta, lataillaan akkuja ja kehitellään uusia kujeita ensi kautta varten. Tehtävä suoritettu.
http://www.gpsseuranta.net/index.php?sivu=tt&id=20121014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti