"Voi pojat nyt me vasta liemessä ollaan". Team 1Lifen laskettu aika oli vuonna 2010 Oulussa, kun kolme selkärangatonta, kädetöntä, ihralla kuorrutettua ja elämäänsä kyllästynyttä pullapoikaa päätti "tappaa" toisensa toripolliisin silmien edessä: "Tartteis kai tehä jotain?" Syntyi veret seisauttava ja pelkoa viljelevä kommandojoukko, joka on erikoistunut suorittamaan vaarallisia ja mahdottomia tehtäviä vaativissakin olosuhteissa ympäri maailmaa. Tässä joukossa ylisuuri ego yhdistyy luontevalla tavalla kroonisesti alisuorittavaan ja kuolonkankeaan ruhoon ja tyhmyys ja hulluus tiivistyvät muodostaen epäuskottavia, tärähtäneitä ja sensuroimattomia stooreja, joiden lukemiseen kannattaa ottaa vakuutus. Kun mausteiksi lisätään vielä erilaiset fobiat, tunteettomuus, traumaattinen ja turvaton lapsuus sekä loputon vastuunpakoilu, sitä soppaa ei syö nälkää näkevä Erkkikään. Tuska avartaa mieltä ja epäonnistumisillekin löytyy aina toinen toistaan parempia selityksiä. Ja niitä tilityksiä ei kuuntele kuurokaan. Kaikki ei suju aina käsikirjoituksen mukaan, mutta ainakin on jotain mitä ilman hampaita, karvoja ja koipi amputoituna muistella. Yksi elämä, kerranhan täällä vain ollaan....

Alisuorittava kroppa tarvitsee seurakseen ylisuorittavat varusteet. Joukkueen vaatetuksesta huolehtii HAGLÖFS, pyöristä CANYON, kengistä INOV, kanooteista BEAR & WATER ja lisäravinteista POWERBAR. Jotta voimme menestyä, varusteista ei voi tinkiä. Kerromme totuudenmukaisesti kyseisistä tuotteista blogissamme...


sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Mihin katoaa taito leikkiä?

Tein tänään sitä mitä viimeisen viikon joka päivä olen suurinpiirtein tehnyt eli makasin auringossa (siis tietenkin duunien ohella ja tämä kommentti ei tietenkään koske sitä). Viikon mittaista palautumisprossiani on erinomaisesti edistänyt vihdoinkin lämmöt tässä kesässä jossa pallukka taivaalta ehdittiin jo julistaa kadonneeksi. Kulunut viikko on ollut juuri sitä itseään, syöntiä, juontia ja unta. Toinen päivä pitkän kisan jälkeen tuntuu olevan aina se karsein. Koko yö tulee kisattua unissa, aamuyöstä herää hikoiluun, ei sen jälkeen millään unta, toiletissa parin tunnin välein, hiukopalaa samalla frekvenssillä ja seuraava päivä on kuin juhannuksen jälkeinen krapula.

Niin siitä makoilusta, lähdettiin tätä 24h jälkeistä saattohoitoa tekemään Koitelin koskille. Kerrankin meikäläinenkin osaa olla vain, makoilla aurinkoisilla kallioilla, juoda sumppia ja katsella virtaavaa koskea. Paitsi, että kohtahan tietenkin tapahtuu jotain mikä saa asiat taas yhdistämään tähän sekopäiseen lajiin. Pari nuorta kollia mallia tämä vuosituhat pulauttivat koskeen uimaan. Ihailin poikien taitoa käyttää virtaa, sen suvantoja ja akanvirtoja hyväkseen. Se yhdisti mietteet jo joskus aiemmin kisojen aikana tulleeseen ajatukseen: seikkailu-urheilu tai multisport hienolta kansainväliseltä nimeltään on eräänlaista aikuisten leikkiä, tosin pikkaisen raakaa sellaista. Siinä paljon elementtejä jota nuorena pojan kloppina tuli itsekin duunattua: kiipeilyä puissa ja kaikissa ei-sallituisa rakennelmissa, uintia niin puhtaissa kuin vähemmän puhtaissa vesissä, maaston hyväksikäyttöä leikin mielikuvitusmaailmoissa, pyörä kolistelua metsässä silloin kun vielä maastopyörä oli keksimättä ja maantiefilis sai lievästi sanoen monoa ympäristössä johon sitä ei välttämättä oltu ihan suunniteltu.

Mietin noiden jätkien luonnollista etenemistä virrassa. Mihin katoaa meidän taito tehdä noita juttuja aikuisena? Luonnollisena leikkinä? Nyt virran lukeminen pitää opetella, kaikkien muiden paitsi Apsin ptiää taas opetella kiipeily uudestaan, metsässä tetsaaminenkin omalla tavallaan tulee taas uutena tässä lajissa. Siinä missä koko päivän jopa kahdentoista tunnin leikki oli luonnollista peruskuntoa kasvattaa touhuamista, nyt itsensä pitää koordinoida siihen "pitkänä PK-harjoituksena".

Siihen pitäisi pyrkiä, luonnollisuuteen. Tämä homma pitää mennä selkäytimeen ja sitten tulee tulosta. Se kuuluisa 10 000 tuntia harjoitusta. Ja sen pitää silti olla loppuun saakka hauskaa, koska motivaatiolla tässä mennään. Olen lukenut paljon muiden teamien hienoja blogitarinoita viime viikonlopun kisasta ja kaikissa niissä paistaa loppujen lopuksi oman sijoituksen ratkaisijaksi se oma korvien väli. Mihin asennoitui, siihen pääsi.

Niin meidänkin kohdalla. Oli yllätys olla kärjen tuntumassa, jopa kolmannella sijalla kisassa. Siksipä emme sitä loppujen lopuksi jaksaneet pitää. 45 minsaa keitto vaihtopaikalla, kaksi puolen tunnin pummia rasteilla, ihan lompsimiseksi mennyt loppu trekki. Ei vain vielä ollut se voitamisen nälkä. Niin ja meikäläisellä kroppa sen saavuttamiseksi.

Mutta saimme kuitenkin nuolaista mitalisijojen tikkaria tällä keikalla. Jätkät piti selvästikin mausta, itseasiassa ne olis juosseet sen kiinni jos ei perävaunu nimeltä Ruuska olis ollut hinattavana. Täytyy myöntää, että itsellekin se vähän maistui, pikkaisen kitkerälle ja kovan työn makuiselle, mutta epäilen että sillä ryhdikäs ja antava jälkimaku. Nyt täytyy vain ryhtyä kehittämään sitä nälkää. Ja leikkimisen iloa seuraava keikalle.


Tulokset, ai että niistä löytyisi vielä vaikka mitä spekuloitavaa. Mutta, yksi niissä on ainakin varmaa ja piirtyy urheilun historiaan: viisi joukkuettä meni täyden radan, kaikki rastit ja questit suorittaen. Team 1Life oli yksi niistä.

Piättekö jäbät pystyssä, tuo kameramies taitaa ottaa meistä foton...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti