Lost in Kajaani 2012, pari juttua mitkä ei menneet pieleen…

Oletko koskaan tipahtanut sängystä aamun alkajaisiksi? Lyönyt varpaan pöydän jalkaan, unohtanut kahvinkeittimen päälle ja avaimet kotiin? Ja just kolahti ovi takanasi kiinni.

Nyt jo kohta parikymmentä vuotta sitten olin purjehduskilpailussa, vene oli  vähän niin kuin allekirjoittaneen vastuulla kun kisailmoittautumiseen merkattiin kippariksi sama kuin viime aikoina yhden elämän poikien kisoissa. Ei olis silloinkaan kannattanut. Vene oli uusi, kisa pitkä ja aamulla omaan vuoroon herätessäni taivas niin tumma että ehdin todeta tästä päivästä tulevan takuulla takkuisen. Oli niitä harvoja kertoja kun olen ollut oikeassa. Tunnin päästä helvetillinen myräkkä ja kolmen tunnin päästä miehistön kanssa helikopterissa ja se kyseinen uusi vene Selkämeren pohjassa.

Photo by HTRu

Niin ei tuolla äskeisellä mitään ollut muuta asiayhteyttä viime viikonlopun kisaan kuin samanlainen etiäinen jo ennen starttiviivaa, että ny ei mene välttämättä ihan tuubiin. Ei mennyt. Strategiana oli ajaa kisapaikalle Kajaaniin Valtasen ökymesellä (opin termin seiska päivää lehdestä) lähtöaamuna. Ei lähteny mese käyntiin. Oltiin myöhässä. No, päästiin paikanpäälle kuitenkin. 

Oli myös strategiana taas ahtaa ihramankeli täyteen rasvaista roskaruokaa jotta mopoa ei tarvitse tankata kuin vasta jossain kisan lopputunteina. Siinä viimeisten kebabbi lastujen roikkuessa suupielestä joka huomas, että katoppa kun on kipparikokous kohta. Piti käydä kaupassa. Ei muuten käydä kaupassa. Piti nostaa rahaa kisamaksuihin. Ei muuten nosteta rahaa. Todella ammattimaista, meidän pitää jätkät sertifioida nämä meidän toimintamallit, ollaan niin rutinoituneita tässä valmistautumisessa, että tää on kuin balettitanssia katselis.

No ei se mitään, lähtöpaukku kajahtaa taas kerran ja Kajaanin keskustaa ryhdytään mittaamaan prologin juoksurasteilla. Ensimmäiset rastit harakoille ja pam! Hokkasen perässä juostessa allekirjoittaneelle tulee elämän ensimmäinen napakymppi, oksa vasempaan silmään niin että piilolinssin riekaleet vilahtaa näkökentässä. Silmä menee ihan sumuiseksi ja hetken olen kuin teekkari vappuparaatissa. Ei mitään suuntaa ja jätkät katoaa johonkin. Saan ne kiinni ja prologi vedetään loppuun, mutta on pakko todeta että ihan mono visiolla en voi vuorokautta mennä (oppi numero 1 pidä varapiilarit pakollisissa varusteissa). Yhdessä todetaan, että pakko tehdä noin parinkymmenen minuutin ylimääräinen kierto autolle ja uutta näkövälinettä silmämunaan.

Uusi piilari silmässä ja meno jatkuu, mutta saan heti todeta ettei tullutkaan näköä takaisin silmään. Sumua ja kaksoiskuvaa välittyy Ruuskan otsalohkolle ja kun tiedetään kuinka rajallista tiedonkäsittely näillä annetuilla välineillä on normaali tilanteessakin, on fillarointi hilpeetä ilman stereonäköä. Jätkät tietenkin lähtevät nyt kuromaan äsken hävittyä parikymmenminuuttista armottomalla väännöllä seuraavalle rastille mäen päällä olevalle hyppytornille ja tuttu monsieur maitohappo moikkaa reisissä.

Seuraavaksi porhalletaan kiipeilyquestille johonkin liikuntakeskukseen. Meidän härkäapina ravistelee maailman historiaa eikä saavuta negatiivisen kiipeilyseinän viimeisiä 30 senttiä. Ammattimies osaa kuitenkin tilanteessa kuin tilanteessa hoitaa media suhteet ja niin on taas Valtanen seuraavana päivänä Kajaanin sanomien kannessa: ”joo on me käyty näitä kisoja, virossakin ja me ollaan vähän niinku melkein ammattilaisia…”. Sillä välin Hokkanen ravaa koulua ympäri joukkuerangaistuksena ja kippari ihastelee miltä maailma näyttää kykloopin silmin…

Kyklooppi ja kaksi maitohappo linkoa jatkaa uintirastille kymmenasteiseen lampeen. Sata metriä suuntaansa, lasten liukumäki tötterö ja takaisin uidessa lopussa alkaa lihasten liike hidastua ja rampit ravistella. Alkuperäisen taktiikan mukaisesti jätin ajokamat päälle (jätkät ei) ja jostain syystä ensimmäiset kilsat tämän jälkeen fillaroidessa kykloopilla on pikku vilu.

Photo by Aikku

Jossain neljän viiden tunnin kohdalla MTB:ssä alkaa lopullisesta valjeta, että kipparilla on taas ihan väärät bensat tankissa. Meno on hitaampaa kuin normi lenkillä juostessa. Jätkät sparraa jatkamaan sanomalla, että se on vaan hidastetta sun pääkopassa. Pitävät kuitennii sen verran rakoa, etten saa ladattua tauluun. Jatketaan, mutta kaikki kyrsii. En olekaan kauhean innostunut tästä uudesta kyklooppi genrestä, kintuissa ei muuta kuin hyydykettä, päätä särkee kun otsalahko ei osaa oikein adaptoitua puolivaloihin. Kisan iltaohjelma jatkui hiekkakuoppa mikroauto crossilla, armeijan suksien vapaatyylisellä hiihdolla hiihtoputkessa ja reippailla loppunousuilla Vuokatin rinteille.

Photo by Aikku

Loppuosuudella konsultoin vastaan tullutta ensiapu ryhmää ja kohta istun Kajaanin sairaalan vastaanotolla helvetillisessä kylmä horkassa, naama ravassa ja nälässä. Oon näky ajoasun sukkahousuissa ja numerolappu päällä, mutta näkemäni läpileikkaus suomalaisesta yhteiskunnasta antaa olettaa että sulauduin loppupelissä tähän seurakuntaan kuin Tom Cruise spiritistien avioliittoneuvontaan.

Kolmen tunnin lasaretti piipahduksen jälkeen saavun illan taukopaikalle jätkien bykäämälle Hokkasen suuresti mainostamalle kolmen hengen teltalle jossa oikein harekrishnaa toistamalla kaksi kääpiösaaren pygmia vois ehkä saavuttaa unenomaisen nirvanan. Lekuri toivotti iloista jatkoa sarveiskalvon vaurion kanssa. Eikun retkimuonaa äänitorveen ja todella syvälliset unet. Miltei tunnin tai jopa toisen.

Photo by Aikku

Aamu kuudelta aamupalalle ja tuumailemaan, että mitä tehtäis tänään. Säihkysilmä näki kaiken vielä vähän triplana ja pullonpohjan läpi, mutta kun katselin allapäisiä jätkiä eihän siinä voinu muutakuin vetää märät kisareleet niskaan ja radalle. Oltiin tunti jäljessä kärkeä ja taktiikkana aamun aloittavassa MTB:ssä oli olla kisan kiritykki. Vuokatin päälle nousussa oman lähtöryhmän ensimmäisenä ja ketju piukeana kohti Vuokatti MTB:lle merkattua rataa. Tämä pätkä on todella teknistä single trailia päänkokoisine kivikkoineen, juurakoineen ja pitkospuineen. Hokkanen vetää elämänsä suunnistusta ja puolentoista tunnin jälkeen vastaan tulee kisan nelostilan joukkue. Ja nämä lähti tuntia ennen meitä liikkeelle tänä aamuna!

Mutta tämänhän piti olla se veneen upotuskeikka jotenka kohta kilahtaa iloisesti Hokkasen maastopyörää imitoivassa laitteessa. Ketju poikki. Kiroillen Valtanen kaivaa ketjutyökalun esille ja hei, tietenkin ruuvi on irronnut siitä tärinässä ja nyt se tippuu ruskan värjäämälle maaperälle. Etsitään hilpeissä tunnelmissa ruuvia ja moikkaillaan meidät saavuttavia kanssakilpailijoita. Ruuvi löytyy ja meikäläisellä on aikaa kuvailla joukkuetta tositoimissa. Kiva kun saadaan blogiin näitä kuvia, mihin tässä kiire kisassa oliskaan…

Photo by HTRu

Jatketaan matkaa ja otetaan taas kisailijoita kiinni. Seuraavalle questille ja joukkue jakautuu kolmelle erille tehtävälle. Koska tämä edelleenkin se veneen upotus keikka, kippari saa tietenkin sen huisan hauskimman aktiviteetin. Kurun pohjalta menee portaat Vuokatin päälle ja matkalla lippuja siellä sun täällä. Laske nuo ja saat kolme yritystä. Käytän tietenkin ne kaikki ja päälle kaksi sakko nousua. Semmonen muutama sata porrasta lauantain ratoksi. Aikaa palaa ja jätkät palelee odotellessa. Hokkasella oli huikea solmujen tunnistus (mitäpä sitä ex-purjehtijaa tälle rastille, sehän on upottanutkin niitä veneitä) ja Valtanen saa laskeutua hyppytornilta. Taas lappaa joukkueita ohi ja meidän tunnelma miltei pilvirajassa.

Photo by Aikku

Nyt alas Vuokatilta laskee fillareilla yks reitensä lopullisesti hapoilla marinoinut ja kaksi jäässä olevaa kisaajaa. Hetken kyllä piristää huikea näky laakealle järvelle ja sen saarille kun alhaalla roikkuva pilvilautta luo taulun raamit ja aurinko värjää ruskan kaikki sävyt hehkumaan. Näky joka painuu vuoden 2012 kuvaavaksi muistoiksi. Meno on koko loppupäivän hapokasta ja questit menee tasaisesti munilleen. Hokkasen ketjut paukkuu palasiksi vielä pariin kertaan ja kohta mennään toiseksi viimeisimmälle questille suohiihtämään hiipimällä käytännössä sinkulaksi muuttuneella Nishikillä. Tunnelma on sellainen, että tässähän vois vaikka räpsiä näitä kuvia ja oisko niinku tämän vuoden kisaamiset vähän niin kuin tässä?

Photo by HTRu

Loppuun saakka kuitenkin väännetään ja mennään kaupungin tuntumaan melomaan pieni tunnin melonta. Pyöristä luopuessa todetaan, että kyllä Hokkasen pyörä on ansainnut arvokkaat hautajaiset eli annetaan sille Ruskon tunturilta oikein kunnolla vauhti kaatopaikan suuntaan. Melonnassa kippoon mahtuu vain kaksi kisaajaa jotenka sovitaan, että kippari läpsii pintavesiä ja maitohappo pari hoitaa vuoronperään juoksemiset jotka osoittautuvat vielä ihan kunnon kaupunkisuunnistuspätkiksi. Ratamestarin sadismia kuvastaa Valtasen pätkä jossa kartta vei juoksemaan aina muutaman sadan metrin päähän maalista, mutta niin vain piti vielä härkäapinan juosta takaisin melonnan vaihtopaikalle. Melonta sinänsä tökki tuttuun tyyliinsä ja kuvaavaa on, että taas niitä emäntäporukoitakin meloi meistä ohi heittämällä. Ainoa valopilkku oli kun päätimme Hokkasen kanssa pikkaisen oikaista ja juoksuttaa kanootin yli niemenkärjen jolloinka paikallinen lehtikuvaaja tuli ikuistamaan meidän ammattiseikkailijoiden toimintaa. Niin kuin sanoin jo aikaisemmin, no mätter vhat u doo – doo it vi stile and media…

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta tämä oli sadistisen tuskanen keikka. Kaikki tökki. Siltä pohjalta viides sija tässä kisassa oli kuin kinder munan yllätys. Eroa neljänteen sijaan vajaa 40 minuuttia, kolmanteen ilmeisesti jo yli tunti ja kärki jäi todella kauaksi, yli kolmen tunnin päähän. Kisan suoritusajan kokonaiskesto meillä kuudentoista tunnin huitteilla. Opetus on se, että ei ole sattumaa että samat kärkijoukkeet ovat bodiumilla. Kärkijoukke ei jätä asioita sattuman varaan, ei lähde kisaan puolikuntoisilla välineillä tai miehillä, ei tee asioita sinnepäin.

Silti, juuri tämä joukkue sai maalissa järjestäjiltä Sisu-pastilli paketin ja mora-puukon, osoituksena siitä kuuluisasta sisusta ja peräänantamattomuudesta. Hammasta kiristettiin, omalta kohdaltani olin monessa kohtaa liikkeellä todella heikolla motivaatiolla ja tsempillä, mutta nämä kaksi kojoottia piti taas minut liikkeellä hamaan loppuun saakka. Tänä vuonna on menty kisoissa yli 120 tuntia yhdessä kisasykkeillä, kymmenillä eri kartoilla, miltei sadassa eri questissä. Se on kuulkaa ihmiset kymmenen keskinkertaisen Ironman suorituksen verran matkaa ja aikaa. Ja ammattilaisillekin siinä lajissa suosituksena on mennä korkeintaan viisi täyttä kisaa vuodessa. Päätettiin jätkien kanssa porukalla, että nyt voi vähän puhaltaa. Olla hetken tyytyväinen siihen mitä on tänä vuonna saatu tässä lajissa kokea ja läpikäydä. Ja levähtää. Herranjestas, mä en edes muista mitä tuo sana tarkoittaa.

Kunnes kohta taas suunnitellaan uusia tavoitteita…

Niin ja se mesehän hyyty sitten paluu matkallakin. Mutta ei tuntunut enää missään…

Jalkapyörä Rogainingia Haukiputaalla

Team 1Life alkaa oppia. Kun yleensä teemme noin 1100 kohellusta kisan aikana, niin tällä kertaa teimme niistä ehkä vain puolet. Merkille pantavaa tässä on lisäksi se, että meidän ei tartte tehdä sama virhe enää kuin 15 kertaa, niin se alkaa mennä tajuntaan. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että sen mokan ymmärtää olla tekemättä itse kisassa ja vielä niin, että kaikki sen ymmärtävät. No mutta asiaan vai pitäisiköhän sanoa asiattomuuksiin...

Tällä kertaa oli tapetilla siis viiden tunnin rogaining Haukiputaalla, jossa ensin sai jolkutella pari tuntia jalan, jota seurasi kolmen tunnin maastofillarointi. Viiden tunnin aikana sai siis hakea mahdollisimman monta rastia. Meille tämä oli vähän kuin sprinttikisa, sillä näiden moottoreiden lämpiämiseen menee yleensä ainakin vuorokausi. Kyseessä oli parikisa, mutta Team 1Life sai luvan osallistua joukkueena, sillä tämä toimi hyvänä viimeistelytreeninä Lost in Kajaani -seikkailukisaan, joka on siis 21.-22.9.2012. Mukana oli koviakin pareja kuten Kai Ojala ja Tuomo Vuopala, joiden kanssa meillä oli aika lailla samanlainen reitinvalinta.

Heti alusta pitäen kävi ilmi pelin henki. Kaitsu ja Tuomo panivat rivakasti töppöstä toisen eteen ja muut koittivat roikkua perässä. Hardella oli jäänyt käsijarru päälle, joten meno oli kuin täillä tervassa. Apsi pomppi kuin aropupu trampoliinissa ja sekös kismitti Hardea. Meikän rooliksi jäi pysyä kamujen välissä, ettei Harde olis vetänyt Apsia kuonoon. Kaitsun ja Tuomon juoksuvauhti oli sen verran reipasta, että jäimme hieman jälkeen. Yrittivät kai laittaa meiät tiputukseen. Saimme kuitattua eron kiinni aina rasteilla. Juoksuosuuden loppupuolella porukka hajosi. Kaitsu ja Tuomo läksivät hakemaan vielä yhden kahden pisteen rastin, me tyydyimme jatkamaan pyörille, jotta jäisi riittävästi aikaa hakea kaikki pyörärastit ja sitähän jäi...

Fillarointi lähti liikkeelle vauhdikkaasti. Puolen tunnin pyöräilyn jälkeen Kaitsu ja Tuomo tulivat meitä vastaan kauhealla draivilla. Olivat meitä perässä noin 5 minuuttia. Ilmassa oli metsästyksen makua. Tunnettiin jo takaa-ajajien keihäänkärjet takalistoissa ja haistettiin palaneen kinkun hajua (saattoi olla myös tiimikaverin pakokaasua). Lisättiin hieman vauhtia ja vähennettiin huulen heittoa, kunnes yhtäkkiä takaa kuului eläimellinen karjahdus. No Harskahan se vaan siellä, kuinka ollakaan sen toinen pohje kramppas. Mietin hiljaa mielessäni, että tuo mahtaa olla sitä alkavaa kuolonkankeutta, joka vähitellen hiipii kehossa ylöspäin sammuttaen lopuksi valot. Etukumara asento kielii varmaankin siitä, että kaveri valmistautuu syöksymään hautaan. Koitin samalla silmäillä näkyiskö lähellä sopivaa tervahautaa, johon kaverin vois kuopata. Yritettiin Apsin kanssa olla nauramatta ja onneksi pystyttiin tällä kertaa pitämään mölyt mahassa (sori Harska). Pienen elvytyksen jälkeen homma jatkui. Suunnistus sujui, vaihdettiin välillä suunnistajaakin toisten varmistaessa, vaikka eihän ne mitään varmistellu.

Reilun tunnin pyöräilyn jälkeen oltiin hieman hukassa. Rastimääreenä oli Volvo, mutta rastiympyrä oli kaukana tiestä. Ajateltiin, että jos täällä kuusessa on Volvo, se on pitänyt ajaa sinne tietä pitkin. Päätettiin hajaantua. Apsi ja Harde lähtivät lähtivät seuraamaan pientä kärrypolkua, jota ei näkynyt kartassa, meitsi lähti pusikkoon kuvitellen, että se pirun Volvo olis tippunu sinne taivaasta. Hajaantuminen onnistui sen verran hyvin, etten meinannu löytää kamuja ollenkaan, mutta sitten aloin kuulemaan villieläimen karjahduksia. No kamuthan ne siellä, olivat löytäneet rastin jostain Opelista sieltä piip metsäautotieltä.

Matka jatkui ja välillä tetsattiin pyörätkin kainalossa. Samalla paljastui yksi tämän tiimin lukuisista heikkouksista - MUSTIKAT ja PUOLUKAT! Mitä mollukoita, siis eihän tällaista marjapaikkaa voi ohittaa! Rohmuttiin marjoja kuin nälkäiset thaimaalaiset marjanpoimijat euron kuvat silmissä, kunnes ai niin - oliks meillä kiire johonki? Heitettiin vielä kourallinen marjoja helttaan ja jatkettiin matkaa. Saavuttiin paikalle, jossa piti olla rasti jonkun kannon nokassa. Hommaa helpotti se, että siinä paikassa oli noin 3000 muutakin kantoa. Ei muuta kuin kantoja kääntämään. Hajaannuttiin ja huomattiin, että Apsin rastivainu oli parhaiten kohdillaan ja rasti löytyi onneksi aika vikkelästi.

Loppu oli pelkkää kosmetiikkaa. Laitettiin siis meikit naamaan, jotta oltaisiin maalissa hyvännäköisiä salamavalojen välkkyessä ympärillä. Oltiin maalissa, kun aikaa oli kulunut 3 tuntia ja 50 minsaa, eikä ketään näkyny missään. Voi jummijammi, olishan sen yhden jalkaosuuden kahden pisteen rastin ehtiny hakea vaikka konttaamalla. Kaitsu ja Tuomo korjasivat siis voiton kotiin, mutta annettiin niille kyllä varsin kelvollinen vastus. Eivätkä päässeet grillaamaan meidän kinkkuja ja voimaakin oli jäljellä kuin pienessä kylässä, jossa ei asu ketään. Oikeastaan annettiin niiden voittaa, kun tiedettiin, ettei ne tykkää hävitä. Mutta Team 1Life uhkuu kovaa syyskuntoa, here we come Kajaani... Kiitokset Grekelän Heikille, Jukalle ja kanssakisailijoille hyvästä ja rehdistä kisasta. Sauna ja pizzakin tekivät kauppansa. Tehtävä suoritettu. Team 1Lifen hölösuut hiljenee, kunnes toisin taas todistetaan... 

 

Team 1Life goes global

Lärvipokkari ylittää nyt varmasti miljardin käyttäjä rajan...

International babble

Team 1Life goes global and social media. On a monumental moment that our blog celebrates 1 year birthday and almost 6000 readers, our glance turns to international arena. New Facebook pages with even frequent updates continues from there where are stories (explanations really) ends at the blog.

We also aim to make these adventure race stories in English so that our possible new friends from international races, which will be soon published for 2013 race plan, can see what the heck those strange Finns did there at woods...

Check our our Facebook pages at:  https://www.facebook.com/Team1Life 

Suomi lörpötys

Rapia viikko sitten Team 1Lifen blogi täytti kokonaisen vuoden ja tuona aikana klikkaus-robottimme... ei vaan ihan aidot seikkailu-urheilusta kiinnostuneet ihmiset ovat vierailleet sivuillamme miltei 6000 kertaa. Kun ottaa huomioon (ja tämän siis myös nöyränä tunnustamme), että kireimpien talvipakkasten aikaan niin runosuoni kuin kisasuorituksetkin olivat lievästi sanoen jäässä voidaan todeta, että aktiivisten toiminta kuukausien aikana keskimääräinen kävijämäärä on ollut noin 700 kävijää kuussa.

Jo aiemmin on tullut todettua, että hiuko ekstriimimpiin suorituksiin on kroonistunut. Kela korvaukset on nykyään niin ohuet, että päätimme taas vuosittaisessa teami palaverissa suonlaidalla siirtyä entistä kovempiin seikkailu aineisiin ja jättää aamulääkkeet väliin. Tämä johtaa tunnetusti varomattomiin päätöksiin ja niinpä piakkoin on luvassa kisakalenteri vuodelle jossa on jotain tuttua, jotain lainattua ja jotain hyvin kansainvälistä.

Yhen Elämän pojat ryhtyvät todenteolla brändäämään Suomea maailmalla kura otsalla jotenka tarinamme tulevat ilmestymään myös toisella kotimaisella. Tähän on onneksi hankittu 15 vuoden globaalilla uralla kommunikointi kykyä muullakin kuin bodylanguella.

Olenko jo sanonut tämän aikaisemmin, Team 1Life on nousujohteisella polulla jossa vielä riittää uusia käänteitä...

Tuttu neukkari, kovemmat päätökset tämän vuoden teamikokouksessa

Rokua Geopark Challenge TV Nelosella!

Filkat on saatu pätkittyä ja kiroilut piilotettua TV Nelosen ohjelma pajalla. Olympialaisten ammattilaisurheilijoiden häikäisevien suoritusten jälkeen on sopivaa vastapainoa katsoa tosi TV:tä parhaimmillaan ja sitä kuinka tavallinen tossunkuluttaja yrittää edes hetken olla itsensä herra ja arjen sankari. Luvassa ihan oikeata draamaa, ainakin mitä saimme palkintojenjaossa ohjelman tuottajalta puheessa kuulla.

Ainakin esitysajoissa ja määrässä Nelonen on laittanut paljon peliin, kiitokset siitä jo etukäteen. Vaikka eihän me tiedetä, kuinka noloksi materiaali osoittautuu juuri meidän kannalta. Mä oikeasti näyttelin hei siinä suon laidassa ja kyyneleet tuli sitruunan avulla...

Extreme Run Oulu: 24h jälkeistä terapiaa, peppuja putkessa ja goljatin portaita

"Mennään ny kokeileen", Hokkasen puhelu potkaiseen päivän käyntiin kun vielä raavin unihiekkoja silmämunista. Sama kai se, jospa tämä betoniin valettu kroppa sais ainakin pientä liikkuvuus harjoittelua vaihtoehtojuoksusta. Viikolla juostu 3/4 mara harkkarina jumi vieläkin reiskoja ja eilen viimeistelin hartiat samaan malliin Rokuan kisan jälkeen ensimmäisellä melonnalla. Harjoittelu on siis jo taas Rokuan jälkeen polkaistu käyntiin, mutta kyllä tää vielä on sellaista koneiston kuuntelua, nottako mikä siellä rutisee ja kitisee...

Saksan maalta tulee nykyään muutakin kuin eurobondeja ja mersuja, nimittäin uusi tapa pistää käpälää toisen eteen. Kun on marat kurjisteltu ja kympit vaahto suussa revitty, kaipaa nykyihminen elämystä tähänkin hommaan. Ei riitä pelkkä tatamin tallaaminen enään. No, totuuden nimessä tällaset kekkerit on kyllä hyvällä asialla, hommassa kun on varsinkin hupisarjassa just sellaista hauskanpidon meininkiä joka alentaa normi tossun kuluttajan kynnystä osallistua elämän ensimmäiseen juoksutapahtumaan ja tuota hauskuuttakin pitäisi meidän "tosiharrastajien" muistaa pitää yllä.

Latvaosaston lahosta kärsiviä kroonikko tapauksia näkee seikkailukisoissa alvariinsa, mutta kyllä ny YhdenElämän jäbät saivat silmät pyöreinä katsella lähtijäporukkaa ennenkuin oma osallistuminen jälki-ilmona saatiin jotenkuten hoidettua varsin sekavan prosessin jälkeen. Reitille oli lähdössä jos jonkinlaista ampiaista, hoitsua ja baywatchia ja osa asusteista näytti aavistuksen alittavan Lontoon olympialaisten viralliset ohjeet kangaan määrästä. Ei se mitään, näin on helppo katsastaa kanssa kilpailijat kuinka kireellä on kankku tänä vuonna. Olis pitäny ottaa ne peililasit, ei sais tuijottaa...

Alkuun ennen lähtöä taattua kädet yhteen lyö-ja muuta silleen-kivaa taukojumppaa ja sitten radalle. Hokkanen puhisee tällä kertaa, toissapäivän suunnistus jossa piti ei vain voittaa - vaan murska voittaa Rokuan kanssakilpailijoita painaa ilmeisesti käpälissä. Ensimmäinen este, helvetillinen rengaskasa laittaa hetkeksi liikaa liikkuvia osia peliin. Tää pitää vetää iisisti, muuten nilkat pyörähtää ympäri ja sitten ei saa lenkkareita irti maalissa kun varpaat osoittaa taaksepäin.

Seuraavaksi goljatin portaat jossa paras ajolinja on selkeesti reunassa jossa saa kaiteesta kädelläkin apua. Sitä liikkuvuus harjoitusta tulee, niin paljon että eräs pallohameinen emäntä melkein peruuttaa päälle niin että päädyn hameen alle. Sorge, ihan oikeesti tuo oli melkein vahinko. Hetken päästä muutaman metrin viemäriputken pätkät joka pitää ryömiä läpi. Näistä putkista on muodostuva myöhemmin kisan unohtumattomin osuus.

Matka jatkuu, kolme kilsan kohdalla tulee miltei pränikkä Nissan Sunny, vuosimallia Gorbatsov. Yli vain ja vaikka ei vissiin ihan vasta vahattu meinaan heittää komiat lipat konepelliltä. Hokkanen murjoo syvällisiä ajatuksia, mun mersu olis kuulemma sopinut tälle radalle paljon paremmin. Se on farkku, et sää olis saanu kinttua nousemaan ilman pekkaniskaa sen päälle...

Lisää autonromuja ja porukkaa napsitaan tasaiseen tahtiin. 92 Polon takakontti on aika korkee, vaatii selkeimmin eniten selän nitkautusta. Vinkkari meinaa jäädä kenkään kiinni, sorge ei taidan sopia meseen. Takaisin tullessa taas Goljatit ja sitten takaisin Nallikariin aallonmurtajan irtonaisessa kivikossa jonka jälkeen naruhässäkkä jonka salat opitaan vasta kolmannella kiekalla. Tästä mereen kahlomaan ja sitten samaisesta hässäkkä telineestä alta ryömien. Meni hiekkaa kenkään. Loppu pätkä meren rantaa juosten & kahlaten ja yksi rakennusteline jossa sai virkistää itseänsä ihan konsolia myöten.

Toinen kiekka ja porukkaa lappaa vastaan ensimmäisellä kiekalla. Hokkasen kone saavuttaa käyntilämpötilat ja huohotus siirtyy allekirjoittaneellle vaikka mielestäni en tälläkään kertaa sitä tilannut. Ei pihinää kuitenkaan, lääkitys on siis kohillaan. Vastaantulijat tarjoavat silmänruokaa, mikä täällä on hölkätessä. Toisella kiekalla Hokkanen meinaa pussata Nissania, mun pitikin sanoa siitä liukkaasta konepellistä...

Kolmas kiekka ja ny rupee tossu jo hiukkasen painamaan. Edellä mainituilla tuubeilla kohtaa kuitenkin näky vie ajatukset solutason kaasunvaihdon ongelmista. Baywatch tyttäret pyllistää porukalla putkiin tarjoten elämän murjomalle seikkailijalle sellaisen näyn, että hetkeen ei tiedä mihin tötteröön sukeltais. Lisää rantavahteja tulee vastaan Poolon kohdalla jossa saamme sydäntä lämmittävät kannustukset. Mistähän sais ton upean syvällisen psykologisen kulttisarjan koko tuotannon, meistä tuli just sen sarjan faneja.

Taas kerran maali tulee eteen ja Hokkanen tietenkin näytösluontoisesti vetää lopussa sadan metrin kaulan. Viimeistelen loppuaika eroa vielä juoksemalla maalissa väärästä portista, meinas lähteä neljäs kierros liikkeelle. Aika rapiat puoltoista tuntia viidelletoista kilsalle, kolmellekymmennelle esteen ylitykselle ja voi vain todeta, että tää oli taas yhden lajin elämys. Xtreme on näissä seikkailukinkereissä marinoitunut vähän eritason käsitteeksi, mutta olihan tää tällainen alternative harjoitus. Tärkeintä oli kai kuitenkin se, että tänäänkin noustiin sängyn pohjalta ja urheiltiin mukavuusalueen ulkopuolella. Kokeilkaa, kyllä te huonompaankin voitte lauantai iltapäivänne käyttää.

Ääriurheilua... joo, siinä putkessa käytiin tosi rajoilla.

5000 rajapyykki saavutettu!

Team 1Lifen blogi kolautti juuri 5000 kävijän rajapyykin, viikko ennen 1. vuotis synttäreitään. Yli neljäsataa käyntiä joka kuukausi, ympäri vuoden. Urheilun ilosanoma kiinnostaa, teami kumartaa polviin saakka kiitollisena lukijoille!!

Photo by Touho Häkkinen

Nainen, aloita elämäsi seikkailu

Team 1Life vahvistaa jo ennestään uskomattoman kovaa joukkuettaan. Nainen, lue oheinen kaikissa maailman tunnetuissa lehdissä julkaistu ilmoitus ja tunnista itsesi.

Vapaamuotoiset hakemukset (odotamme innolla innovaativisuuttasi): 

harri.ruuska@tieto.com