Umpihankihiihdon MM-kilpailut 2012

Team1life oli numero 1 umpihankihiihdon MM-kilpailuissa! Öhöm, tähän lukeminen kannattaa sitten lopettaakin. Vaikka ei mieli tekiskään, niin rehellisyyden nimissä sanottakoon, että kilpailimme kisoissa enteilevästi numerolla 1, mutta maalissa sijalukumme oli vasta 6. Mukana joukkueessa olivat tällä kertaa Jani "selkärampa" Tulppo, Jussi "käsirampa" Keskinarkaus, Mika "vatsatauti" Saraniemi, Juha "energiahukka" Peltoniemi ja Matti "rintarampa" Hokkanen. Joukkueen taktiikka lyötiin lukkoon jo etukäteen - Jani toimii latukoneena, Jussi koittaa eksyttää meiät, Juha yrittää teeskennellä väsynyttä ja Mika sekä Matti ovat tietävinään jotakin. Mutta kuten arvata saattaa, tälläkään kertaa kaikki ei mennyt ihan tuubiin, vaikka meillä oli mukana myös salainen aseemme - nousukarvat!

Homma meni metsään jo perjantaina, kun yövyimme itse kyhätyssä laavussa seitsemän suon takana. Huonosti nukutun yön jälkeen lähdimme baanalle jonkin verran myöhässä tarkoituksena hakea kaikki rastit, myös lisärastit. Hiihdimme hiki hatussa, kunnes huomasimme, että eihän tässä ole mihinkään kiirus. Viimeistään ahmatuvan jälkeen muistin miksi tänne tulee aina joka vuosi lähdettyä. Ne tykkylumiset kynttiläkuusikot, upeat rinnesuot ja kauniit vaarat hivelevät silmiä jokikinen vuosi. Niitä katsellessa kiire loppuu ja ajatukset pysähtyvät. No pian sitä taas muistettiin, että mehän ollaan kilpailussa ja suksi huilasi taas kiireellä eteenpäin.

Matkalla teimme muutaman tehtävärastin, joiden jälkeen olimme siinä uskossa, että kaikki meni oikein. Noin 50 km reppuhiihdon ja laavun pystytyksen jälkeen luimme tulosluetteloa ja huomasimme, että meidän joukkueen nimi puuttui listoilta. No, onneksi kaveri huomasi katsoa hieman alempaa ja löysi kuin löysikin meidät listoilta. Matkaa kärkeen oli 10 minuuttia. Samalla tajuttiin, että latinan kieli ja arviointi eivät ehkä ole meidän juttuja. Tulimme siihen johtopäätökseen, että voittaaksemme kisan meidän jokaisen piti ylittää itsensä ainoastaan viisi kertaa, ottaa hillittömiä riskejä ja käyttää kaikki jäljellä oleva onni. Samalla muiden tuli epäonnistua enemmän kuin täydellisesti. No, mehän ei ymmärretty luovuttaa tälläkään kertaa.

Kisan viimeisenä päivänä oli ohjelmassa n. 8 km hiihto takaa-ajolähdöllä. Ajettiin takaa miehiä, vaikka mieluummin oltaisiin ajettu takaa naisia. Ensimmäiset 4,5 km mentiin umpihankea, jonka jälkeen tuli 3 km valmistaa baanaa ja sitten kiivettiin vielä Pikkusyötteen päälle laskettelurinnettä pitkin. Ampaisimme matkaa sijalta 16 tarkoituksenamme mennä mahdollisimman suoraan hangen pinnalla ja ottaa armottomia riskejä keinoja kaihtamatta. Jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen tuli selväksi pelin henki. Meidän Jani-merkkinen latukone jyräsi erään ikihongan vierestä niin, että siitä tippui karahka melkein meidän kakkoshiihtäjän kupoliin. Se sama karahka meinasi tehdä myös reiän meidän kolmoshiihtäjän haaruksiin. Ohitettiin monta joukkuetta ja jossakin vaiheessa huomattiin olevamme ihan keskenään. Siinä vaiheessa Jussi oli päättänyt hieman oikaista ja ohitettiin taas joukkueita.

Päästiin sitten vihdoin rinteen alle, josta alkoi armoton loppunousu. Ilman nousukarvoja siitä olisi voinut tulla painajaista. Maaliin päästyämme saimme tietää olevamme 6., joka tarkoitti myös palkintoja! Mikäpäs siinä. Suuri kiitos Karhun suksille, jotka huilasivat ja kantoivat erinomaisesti! Ilman niitä emme olisi päässeet näinkään korkealle! Stonehamin hiihtotakitkin toimivat loistavasti. Kiitos myös Pudasjärven urheilijoille hienosta kisasta ja kisajärjestelyistä! Ja kiitos hienosta seikkailusta, Team1life!

2012

Jos 2010 sai 1Life alkunsa ja vietti pienen lyhyen ja vaikean lapsuuden, 2011 se pääsi murrosikään. Koki ensimmäisen kertansa ja ihastui. Nimittäin sellaisesta ihmeestä, että koko joukkue saapui maaliin pitkästä extreme multisport kisasta omin jaloin ja tunsi vielä ihan pikkuista mielihyvää siitä. Tuollaisen viikon vertaisen euforian.

Kuten elämässä yleensäkin, paikallensahan ei saa jäädä makaamaan. Niimpä tämäkin hulluus on paisunut kun vaaliraha jupakka. Ei riitä, että reenataan yhdessä ja käydään muutamassa kälysessä kisassa, sitä pitää rummuttaa ihan julkisestikin. Ja kuten ajan kuvaan kuuluu, tarpeeksi kun pitää mekkalaa niin maine kasvaa ja kohta reality show imee tukijoita ja faneja kuin kuusamoon kesän pärräävä kaivurikuski. Näin 1Lifenkin kohdalla.

Blogimme oikeaan laitaan on ilmestynyt ihan oikeita tukijoiden logoja. Käykää klikkaamassa, ne ihan toimiikin ja takaa löytyy just oikeita hilppeitä uuteen uljaaseen elämään jonka tekin lupasitte parin kuohuviini pullon ja epäonnistuneen tinan valannan jälkeen tänä uutena vuotena. Kuten Kummelin ralli-autossa, meidän ei tarvinnu maksaa paljoakaan näistä mainostarroista. Kaudella 2012 takuulla kiitollisena luomme mainetta tukijoillemme, heillä on varmaan varasuunnitelma sen kunnian osalta.

2800 tuntia. Suossa, rännässä, merellä, joessa, järvessä, seinällä, auringonpaisteessa, lumen keskellä, kaatopaikan 20% nousuissa, kuntopiirien ähellyksesä, maantien loputtomilla suorilla, Mallorcan vuorilla, Vätterin vastatuulessa, Muddy-X:n mudassa ja mitä sitä ny vielä valehtelis. Suunnilleen sen verran team 1Life pukkas harjoituksia kaudella 2011 yhteensä. Ei juuri mitää tosi multisportti-holisteille, mutta uusi elämän tapa näille kolmelle räkänokalle joidenka hikoilulle on ensimmäistä kertaa elämässä ihan oikea tarkoitus. Sellainen jota voi käyttää tekosyynä kotona, että täytyy taas mennä...

Perusasetelmaa ei kuitenkaan vaihdeta. Sitä että teamin sisällä ja sen ulkopuolella vinoillaan sen minkä hengästykseltä ulos saadaan, sitä ladataan koteloon heti joka uskaltaakin tehdä tästä vakavaa ja sen minkä vauhdissa kärjelle häviää, blogin selityksillä voi aina jälkikäteen korjata. Tänä vuonna vertaistukiryhmässä otetaan käyttöön isommat kerta-annokset (48h XTAR Viro), oikeat urheilijat peesattavina (ex-ammattipyöräilijät tanskan maalta Vätterrunt) ja leikkaamattomat koko matkat kansallisissa seikkailukisoissa (say no to cut-offs at Geopark Challenge 24h). Kun umpihankien keskeltä on haettu ihan oikea mitali, AP kilauttaa taas ainakin oman firmansa jos ei koko maapallon kovimman ajan Oulun tervaisilla laduilla ja Virossa on näytetty mistä suomi pissii (päästä?) niin tämä likainen tripla on valmis kauden päätavoitteeseen eli Rokuan supat ja suot.

Hulluudella on tapana tarttua koska joukossa tunnetusti typeryys tiivistyy, niimpä näyttää vahvasti siltä, että 1Life teamin mukana epäurheiluun tulee kauden 2012 aikana osallistumaan muitakin elämän suuntansa kadottaneita ja jopa muiden seikkailujoukkueiden kanssa saatetaan järjestää mutaorgioita kevään mittaan. Pitkät multisport harjoitukset tulevat jatkumaan jotenka jokainen teamin jäsen saa vuorostaan tilaisuuden kostaa kaiken sen sonnan mitä muilta on edellisten vuosien aikana niskaan kaadettu. Tämä tunnetusti parantaa teamidynamiikkaa ja olemme päättäneet tänäkin vuonna skipata Jari Sarasvuon sparraukset huolimatta siitä, että teamin budjetti pyörii formulatallin mittaluokassa.

Muutama päivä tästä tekstistä ja teami suuntaan ensimmäiseen lumileiriin Suomen itärajalle. Joukkueen suunnistustaidon tuntien seuraava blogi päivitys tulee venäjältä jos päästävät nettiin. Joukkueen kipparin suuret puheet jää taas tunturin kupeelle ja iso mies taipuu pieneen sikiöasentoon kun isä pakkanen vääntää termostaatin minimille.

Vuosi 2012.  Hitto, pelottaa jo nyt mitä sanottavaa tästäkin tulee. Mutta perhana, niinhän siitä pitääkin tulla! Silloin tietää eläneensä. Tätä ainoaa elämää.

Skippari Harde

Pyörärogaining Virpiniemi 16.10.2011

Team 1life oli tällä kertaa edustettuna kahden miehen voimin, sillä Harska ilmoitti jo edellisiltana asettavansa varpajaiset meidän joukkueen edelle. Mitkä piip varpajaiset? Missä oli Harskan sitoutuminen? Miten piip mikään voi mennä meidän jengin edelle? Olimme juuri edellisessä yhteistreenissä puhuneet porukkaan sitoutumisesta ja sitten tämä suffelipoika tekee oharit. :) Ilmoitimme Harskalle tietysti heti, että tästä ei voi selvitä ilman elinkautista. Taisi olla muuten hyvät varpajaiset, kun ei miehestä kuulunut sunnuntai-iltanakaan mitään. No kisaan oli silti päästävä. Tällä kertaa ohjelmassa oli pyörärogaining, jossa piti etsiä mahdollisimman monta rastia 2 tunnissa ja 20 minuutissa.


Muiden kisojen tapaan tämänkin kisan alku oli kaikkea muuta kuin lupaava. Kisan järjestäjä komensi ensin kaikki lähtöviivalle. Eturiviin asettui noin 10 atleetin näköistä miestä, joilla oli tuima ilme kasvoillaan. Paikalla oli lähes koko Oulun kerma. Minäkin asetuin uhmakkaasti eturiviin, vaikka näytin lähinnä aloittelevalta mäkihyppääjältä. Yritin pullistella ”lihaksiani” muille kilpailijoille, mutta kukaan ei sitä huomannut. Kukaan ei siis tälläkään kertaa ottanut mua vakavasti. No, ehkä altavastaajana oli helpompi lähteä kisaan kuin suosikkina.


Kilpailu käynnistyi prologilla, jossa piti polkea noin 1 kilometrin matka mäkistä maastoa niin, että hippulat vinkui. Voittajille oli luvassa bonuspisteitä. Minulla ei ollut hajuakaan mihin päin lähteä, niinpä päätin seurata muita ja iskeä lopussa. Kun lähtömerkki tuli porukka lähti liikkeelle kuin tykin suusta. Jäin heti alussa kuin nalli kalliolle. Ai niin, tämähän oli kilpailu. Seuraavan kerran otan mukaan lähtötelineen, se on varmaa. No ei muuta kuin takaa-ajoon. Heti toisen nousun jälkeen "lihakseni" huusivat hoosiannaa. Olin niin hapoilla, että näytän happamalta varmaan vielä ensi keväänäkin. V-käyrä alkoi nousta, mutta yritin säilyttää mielen plussan puolella. Yritin miettiä onnistuneita suorituksiani, mutta mieleen ei tullut yhtään. Samalla yritin miettiä syytä tähän kangistumiseen. No niinpä tietysti. Eihän näitä reisien kohdalla näkyviä naruja ole kerta kaikkiaan luotu nousuihin. Sen takia mä varmaan oon joskus Pohjanmaalle päätynytkin. Hyvästi palkintosijat.


Jossain puolessavälissä prologia meikäläisen vauhti hidastui siinä määrin, että AP päästeli tasaisella ohi. Meni niin kovaa, että meinasin kaatua siitä ilmavirrasta, kun se ohitti mut. Ei varmaan ees huomannu mua. AP on niin positiivinen veikko, että se ei mee happamaks, vaikka upotettais happoon. No saipahan ne AP:n koivet kuitenkin hyvän mäkitreenin ja lämmön päälle.


Prologin jälkeen huomasin, että kärki oli karannut. Oli helppo tajuta, että myös voitto oli karannu. Olin iloinen ainoastaan siitä, että AP oli kärjen kannassa vain hieman Kaitsun, Jussin ja Tuomon perässä. Koko kärkiporukalla tuntui olevan varsin samanlainen reitti. Yritin polkea sen minkä pääsin, mutta jostain kumman syystä pyörä ei vain liikkunut. Oli kuin olis kuntopyörää polkenu. Katselin josko olisi vastatuuli, mutta ilma oli tyyni kuin rauhan tyyssijassa. Olin valmis myymään pyöräni ensimmäiselle vastaantulijalle. Yritin päästä jonkun porukan peesiin, mutta turhaan. Jossain vaiheessa vastaan tuli kärki, jossa Jussi ”suunnistaja Jumalan armosta” veti letkaa. AP seurasi letkaa kuin hai laivaa. Siinä letkassa minunkin piti olla. Huusin AP:lle, että ota porukka kiinni ja niin hän tekikin. Taisi mennä vielä ohikin, ainakin hetkeksi. Hyvin on poika koulutettu, kun noin hyvin tottelee. Harmittaa vaan, etten käskenyt AP:tä voittamaan koko kisaa.


Kisan jälkeen AP totesi, että ei kannattanut yrittää puskea väkisin kolmikon kantaan yksinään, kun ei se kuitenkaan olisi onnistunut ja tarkoitus oli kuitenkin harjoitella kartanlukua eikä peesaamista ja niin hän päätti keskittyä siihen. AP:n syke oli takonut reippaita lukemia, mutta hän silti onnistui pysyttelemään kartalla ja etenemään suunniteltua reittiä. Jossain kohtaa kolmatta rastia lähestyttäessä edellämenevät jakaantuivat, jolloin AP koitti vilkuilla kartasta, onko siinä joku oikotie. Hän jatkoi kuitenkin suunniteltua reittiä tietä pitkin. Kaitsu edellä oli tehnyt samoin. AP piti edelleen sormen kartassa, eikä sortunut seuraamiseen ja laski risteyksiä, vaikka pientä apua itse rastin paikantamisessa saikin. Tämän jälkeen kärkijätkät pisti kampiin kierroksia tai taktiikka/reitti oli hieman eri, joten AP jatkoi yksin samaa - niin kovaa kuin pystyi ja lukemalla samalla karttaa – tahtia.


Kun happamuuteni alkoi vaihtumaan emäksisyyden puolelle, pyörä alkoi taas liikkumaan. Tein pari onnistunutta reitinvalintaa ja ohitin paljon porukkaa. Osa heistä taisi tosin olla vanhainkodin pyöräretkeläisiä, mutta who cares. Flow alkoi jo raottaa ovea, mutta sitten yhdessä urassa eturengas lipesi ja lensin kaaressa kolmella kierteellä taittaen pusikkoon. Kerättyäni luuni ja nähtyäni pari hienoa tähtikuviota suuntasin takaisin baanalle. Tämän jälkeen vastaan tuli just se juttu mitä olin odottanut - ura täynnä PERUNOITA! Ei ollut juuri aiempaa kokemusta perunoiden päällä ajamisesta, mutta päätin antaa hanaa. Pyörä vaappui sinne sun tänne, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyin pystyssä. Jos joku haluaa vinkkejä miten ajaa perunakasan yli, niin ottakoon yhteyttä.


Vähitellen sain myös AP:n kiinni kisan loppupuolella kuten arvelinkin. Totesimme, että meillä on samanlainen reittisuunnitelma, joten miksi emme menisi loppua kimpassa. Huomasimme myös, että olimme menneet täsmälleen samanlaisen reitin toisistamme tietämättä ja ihmekös tuo, kun samaa tiimiä ollaan. Ja on kliffaa saada tiimiin lisää suunnistajia, että voidaan välillä vähän jakaa sitäkin vastuuta, vaikka kaikkihan me ollaan vastuunpakoilijoita. Ennen viimeistä rastia joku kannassa roikkunu kanssakilpailija tuli naama irvessä ohi. Yritti ilmeisesti voittaa meiät. Päätimme antaa kaverille hieman siimaa ja iskeä lopussa. Kaveri oli viimeisellä rastilla aika pihalla, niinpä kiitimme ja kuittasimme. Loppu oli pelkkää kosmetiikkaa.


Pokaalit jäivät tälläkin kertaa haaveeksi, mutta kisan lopussa saamani vanhemman tyttöni halaus oli mun paras palkinto ever. Jälkipeleissä päätimme, että tästä on hyvä jatkaa, mutta Harskalla riittää vielä matkaa. Hän nimittäin saa meiltä samaisen kartan, hakee jokikisen rastin ja aikaa on käytössä tasan kaksi tuntia. Ja jos tämä ei onnistu, siitä seuraa tietysti uusi rangaistus… Heikille ja kanssakilpailijoille suuri kiitos hienosta kilpailusta, jonka voimalla jaksaa hymyillä taas pitkään ja jota on taas mukavata talven pimeinä iltoina muistella!

6st Muddy-X 23.9.2011

Muiden Muddy-X kisojen tapaan tämäkin kisa käytiin Oulun lähiympäristössä maastopyörä rogaine periaatteella, jossa neljän tunnin aikana oli löydettävä mahdollisimman monta rastia. Team 1life oli tietysti jälleen mukana ja tällä kertaa koko arsenaalillaan tavoitteenaan mikäs muukaan kuin voitto. Ja varmistaaksemme kolmoisvoiton päätimme vielä jakaantua eri klooneihin. Seuraava tarina kertoo ennen kaikkea Hotin kisasta ja lukeminen on mitenkäs muutenkaan kuin omalla vastuulla.


Ennen kisan starttia kuulostelin pelonsekaisin tuntein kisan järjestäjän ohjeita, kunnes tunsin housuni kastuvan aivan märäksi. Hetken ehdin jo luulla, että olin laskenut alleni, mutta "helpotuksekseni" huomasinkin, että selässäni roikkuva juomapussi oli alkanut vuotamaan. Ei muuta kuin pussukka pois selästä ja paikkaukset käyntiin. Sain kuin sainkin vuodon tukittua, jonka jälkeen Seppo antoi luvan lähteä. Tässä kohtaa vielä ajattelin, että ei sillä Sepillä kuitenkaan ollut mitään tärkeää mielen päällä. Yritin näyttää edelleen itsevarmalta ja siltä kuin tietäisin mistä on kyse, jotta minulla olisi henkinen yliote vastustajiin nähden. No ei muuta kuin matkaan. Päätin tällä kertaa lähteä kiertämään reittiä myötäpäivään, kun viime kisassa vastapäivään kiertäminen osoittautui varsin huonoksi ideaksi.


Kisan alku lähti käyntiin "hienosti", kun ensimmäinen rasti jäi löytymättä. Uskottelin itselleni, että rasti oli varmaan laitettu väärään paikkaan tai sitten joku oli sen pöllinyt. Onneksi rasti oli vain parin pojon arvoinen. Parin onnistumisen kokemuksen jälkeen itseluottamukseni oli taas huipussaan ja päädyin johonkin siirtolapuutarhaan, johon oli merkitty joku bonusrasti. Vedettyäni tarhan pariin kertaan ympäri ja nähtyäni paikallisten asukkien paheksuvat ilmeet tajusin katsoa tehtäväpaperia, jossa oli pari hassua valokuvaa, toinen rakennuksesta, toinen postilaatikosta. Vedin tarhaa taas ristiin rastiin ja koitin löytää sieltä kyseisiä tönöjä. Kynnettyäni tarhaan uusia uria meinasin jo alkaa istuttamaan niihin pottua ja alkaa maajussiksi, mutta sitten onnistuin löytämään hirmuisella munkilla toisen näistä rakennelmista. Tämän jälkeen joku tiesi kertoa, että se postilaatikko voisi löytyä Äimäraution siirtolapuutarhasta. No niinpä tietysti. Tämän Sepi mahtoi kertoa ennen kisan starttia, jos vaan joku olisi sen kuullut.


Jatkoin hullun raivolla eteenpäin. Päätin poiketa hieman reittisuunnitelmasta ja oikaista yhdelle polulle, jotta saisin säästettyä aikaa. Tuli vastaan pari ojaa, jotka onnistuin kiertämään kenkiäni kastelematta. Tuli vastaan pari suurempaa ojaa, joissa meni "vähän" vettä kenkään. Tuli vastaan hiton monta samanlaista ojaa, joista pääsin yli uimalla pyörä selässä. Yritin pitää mieleni positiivisena ja ajattelin, että pääsipähän ainakin kisan alun urkkajuomat pois pöksyistä. Pääsin tielle ja uskottelin itselleni, että kaikki yllärit on nyt takana. Päädyin polulle, joka oli täynnä vettä ja mutaa. Samalla muistin taas kerran miksi kisan nimi oli Muddy-X. Yritin kiertää mudat ja liejut, jotta rakas puolisoni voisi pestä pyykkini jatkossakin. Sitten vastaan tuli oja, jonka tiesin olevan haastava. Arvelin, että ottamalla kunnon vauhdin tuokin oja olisi selvää pässin lihaa. Laitoin isompaa pykälään ja annoin hanaa. Silmänräpäyksessä huomasin olevani edelleen pyörän selässä, mutta etupyörä jumittuneena syvään mutaojaan. Samalla muistin, että tällaista temppua yritin harjoitella myös nuorena, mutta vasta nyt sen opin. Kampesin itseni rannalle ja yritin kiskoa pyörääni pois. Hetken mietin ja traktorin tilaamista, mutta sain kuin sainkin kiskottua pyörää muistuttavan kapineen sieltä pois. Kullanhohtoisen niskahikin päälle oli tullut komea suklaakuorrutus, mutta onneksi takapakka oli sentään säilyttänyt hohteensa.


Matka jatkui ja alkoi hämärämiesten puuhat. Laitoin otsalampun päälle, mutta äkkiä huomasin, ettei siinä riittänyt potkua. Hoksasin ihan itse, ettei pyörän lampusta olisi kauheasti apua kartan luvussa. Toisaalta tässä vaiheessa kartta alkoi muistuttamaan muksuille tarkoitettua antiikin ajan palapeliä, joten oliskohan otsalampustakaan ollut apua kuiteskaan. Niinpä jouduin turvautumaan kilpakumpaniin, jolla oli kunnon valonheitin ja ehjä kartta. Teimme aikamme yhteistyötä, kunnes kaveri päätti lähteä omille teille. Shit happens! Halusi ilmeisesti voittaa mut. Esihistoriallinen metsästäjän vietti valtasi minut ja lähdin hillittömään takaa-ajoon. Revin fikkarin irti pyörästä ja yritin pitää sitä akkuineen päivineen kädessä samalla, kun ajoin fillaria ja luin karttaa. Ensin olin vain millien päässä siitä, että olisin törmännyt mäntyyn. Toisaalta olihan tämä kisa mennyt päin mäntyä jo aikaisemminkin, joten olisihan tuo pitänyt arvata, että se mänty tulee vastaan jossain vaiheessa. Tunsin jo osittaista empatiaa tankojuoppoja kohtaan, mutta sitten homma alkoi skulaamaan ainakin omasta mielestä. Hain vielä pari rastia, mutta sitten alkoi loppua huumori, vaikka aikaa olisi ollut vielä jäljellä melki puoli tuntia. Mutta olipahan taas seikkailu lapsiperheen isälle. Ja sen verran auvoista kisassa oli, että isukkia vain hymyilytti, vaikka joutui hyssyttelemään vauvelia läpi seuraavan yön. Minulla oli voittajan olo, vaikka lopputulemana oli kuudes sija. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia seikkailuja ja ehkä myös niitä voittoja. Kiitokset hienosta kilpailusta ennen kaikkea Sepille, mutta myös muille seikkailijoille! Hotti hiljenee...

1Lifen ensimmäinen oma treeni kisaharjoitus

17.09.2011 Team 1life sai vihdoin ensimmäisen yhteisen kisaharjoituksen kasaan. Alla lyhyt videoraportti siitä (huom klikkaa kuva ja valitse YouTubesta 720p HD resoluution):

Swamp Rock by team 1Life

Ensimmäinen Rokuan jälkeinen yhteisharjoitus saatiin kasaan ja samalla virallinen teami vuosikokous pidettyä. Pilpasuon hetteisiin kaiverrettiin teamin ylimitoitetut tavoitteet ja strategiat. Mahottomasti reenataan tulevan vuoden aikana (paitsi Matti) ja ensi vuonna mennään valonnopeutta. Todettiin, että lisää pitää saada vettä kenkään ja veren makua suuhun jotenka tätä herkkua katetaan lisää piakkoin. Ensimmäinen pitkä harjoituskisa kahden viikon päästä A´la H.Ruuska, AP ja Masa malttavat odottaa...

Käyn ahon laitaan...

Teami tulee keskittymään erityisesti tarkasti kontrolloituun ruokavalioon tulevan harjoittelukauden aikana (mihinkään uunilenkkiin ei kosketa)

Seuraavaksi siirrymme valokuvamallin saralle jahka nämä seikkailuareenat on tahkottu läpi

Jatulitour IV 27.08.2011

Race at YouTube

(valitse resoluutio 1080p HD YouTubessa)

Jälleen kerran törmättiin tuttuun Oulun trikooporukkaan Haukiputaan Jatulin uimahallilla. Team 1Life sai tällä kertaa kasaan kaksi jäsentä, kumpikin mallia jolla kartanluku taito melkein yhteensä kolmannen jäsenen tasolla. Kisa lähti taas tuttuun tapaan käyntiin eli kierrokset tappiin ja kohti ensimmäistä bonus rastia jolla saisi vasta lopun kisan kartat ja pikastrategiaa luomaan. Lähtö tapahtui pituusjärjestyksen mukaan ja yhdistelmä Tuomo & Jussi kärkeen ja me AP:n kanssa heti perään (tässä yhteydessä kerrankin AP ikäänkuin peesasi). Koska bojoja oli tarjolla saapumisjärjestyksen mukaan ensimmäiselle kymmennelle tiesihän sen, että taas mennään vaahto suussa. 


Vauhti oli maantie kympin tempon luokkaa, vain väline alla oli hieman tunkkasempi tavoitteen suhteen. Paksumahojen tykinkuula Kaitsu kuittas kantaan yhden valosekunnin kartanluku virheen jälkeen ja bonukselle mentiin telaketju menetelmällä.

Bonusrastilla kartta kastui jostain syystä vuolaana valuvasta hiestä ja strategia suunnittelu tuntui ottavan ikuisuuden. Kärki Tuomo & Jussi ja Kaitsu kaikkosivat lyhyen tuumaustaon jälkeen ja ottivat kaulaa rapiat viis minuuttia. Ensimmäisellä rastilla törmättiin muutaman minuutin perässä Kaitsua ja todettiin, että suurinpiirtein samalla taktiikalla mennään. Tässä yhteydessä suoritin ykkösvoltin konttorin kautta ja pyörä kaivaitu mutaan kutakuinkin ohjaustankoa myöten. Jalat kävivät kuulemma noin puiden puolivälin korkeudella.

Homma skulasi kuitenkin tällä kertaa yli odotusten ja suunnistaminen vauhdissa elämän eka kertaa tuntui suorastaan sujuvan. Strategia toimi ja pyörä liikkui. Sykkeet koko ajan 160 tuntumilla, mutta silti nyt tuntui kroppa ottavan tuskaa vastaan suorastaan nautiskellen. Kerrankin tuntui siltä, että nyt ollaan kisassa messissä eikä vain läpimenoa rukoilemassa. Pari kaveria puhalteli umpeen kasvaneen metsätien varrella ja nämä kuitattiin toteamalla, että nyt on Jatulissa seikkailun makua. Kun oksat läpsi naamalle, pyörää kannettiin ojien yli ja niljakkaat kivet nakkeli pyörää kuin aamuyöstä baarista kotiin tullessa todettiin että nyt on Heksa keittänyt hyvät sopat Jatuliin, alkaa olla miltei Rokua flaworia tässä lauantai päivän ratossa. On asenne miehillä muuttunut vuodessa, vielä viime vuonna olis itketty kun nää uudet kengät on ravassa...

Useampaan otteeseen Kaitsu rullaili vastaan ja huuteli, että hyvää menoa jäbät tehän otatte pojat kohta kiinni. Parempaa kirittäjää ei olis tarvittu,  kierrosluku mittari savuten juuri tuota lähettiin tavoittelemaan.


2 tuntia ja 20 minuuttia homma toimi kuin elokuvissa kunnes rupes rastilla nro 163 tökkimmään. Tötsä piti olla jossain kangasmetsän keskellä, mutta sen verran vielä kartanluku taito hiipuili täydessä vauhdissa tällä parivaljakolla, että ei tajuttu tsekata kärpäsen kakan kokoista merkintää josta olis selvinnyt että rasti oli kukkulan päällä, muutaman sadan metrin päässä tien päästä. Jo lähtiessä oli todettu, että ammattilaiset on liikkeellä eikä kumpikaan ottanut sitten kompassia matkaan. Mitä sitä suunnistuskisassa sellasilla härpäkkeillä. Niinpä rastia etsitiin sen arvoon nähden ylimitoitetuilla ponnisteluilla ja aikaa tuhraantui. Jotta skandaali ei olis ollut jo riittävän paha, varvikon läpi runtatessa yhtäkkiä kipparin pyörän takaosasta kuului pahaenteinen rusaus. Totesin tilanteen, takavaihtaja täydellisen pirstoutumisen, arvokkaasti ja hillitysti eli nakkasin Trekin kuulantyönnön esikarsintarajan ylittävällä heitolla. Sinne meni hyvä kisafiilis ja jo siihen mennessä kasatut vajaat neljäkymmentä pinnaa.

No, yhdellä emitillä oltiin liikkeellä jotenka AP:han saattoi vielä pelastaa teamin tuloksen. Kannustin hakemaan isopisteiset rastit kartan toisesta laidasta ja niin AP lähti urhokkaana sotilaana valloittamaan koko Iin kunnan aluerajat. Soitto Heksalle ja sain kuulla, että kirittäjä-Kaitsunkin meno oli hyytynyt läheisellä rastilla teamikaverin pusuun takavaihtajaan kiitoksena peesiavusta. Työntelin Trekin jämät paikalle ja samalla vasta eka kerran vilaisin kelloa. Pikkuisen hiipi ajatus siitä, että noinkohan AP kuitenkaan ehtii kaikki ne rastit hakemaan kun aikaa oli jäljellä pikkaista vaille tunti ja maalialueelle matkaa varovaisestikin arvioiden parikymmentä kilsaa.

Niinhän siinä kävi, että maalialueella ehti jo pikkainen vilu hiipiä toisen 1Life edustajan hipiään AP:ta odotellessa, sillä eihän meikäläisellä tietenkään ollut avaimia yhteiseen kuljetusvälineeseen. Minuutit ja kymmenet sellaiset vyöryivät ja neljän tunnin aikaraja oli jo kaukana takana. Vajaat neljäkymmentä minsaa myöhässä AP vihdoin saapui maaliin ja oli aika selvää, että suurin osa tuskalla vallatuista pisteistä valui Haukiputaan soihin. AP oli kuin olikin hakenut isot rastit, mutta kotiin tulo oli ollut juuri niin tuskainen rimpuilu kun jo aikaisemiin aloin pelkäämään.

Hyvää opetusta kuitenkin: osa jutusta jo toimii, karttaa osataan lukea vauhdissa, pyörä liikkuu tarvittaessa kärjen vauhtia ja rutiinit ovat alkaneet muodostua. Täysin peestä on edelleenkin taktiikkataju ja tilannearviointi, niihin käydään korkeakoulukurssit vielä tulevissa harjoituskisoissa. Tästä on hyvä jatkaa ja edessä on vielä iso jytky....

HTRu