Mallorcan kevään treenileirin tunnelmia Mr. Mallorcan tahtiin...

13.08. Kempele Z-maraton - Voiko valmistautumatta lähteä puolikkaalle?

"Juoksemaan oppii juoksemalla" olen kuullut monen sanovan.

Kesän suurimpien koitosten oltua ohi ei juuri tuntunut siltä että haluttaisi lähtöviivalle ihan heti. Rokuan rämpimisen jälkeen meni viikko toipuessa eikä paljon lenkille jaksanut tai tehnyt edes mieli. Mutta annas olla, sitä seuraavalla viikolla muutamat maantiepyörällä ja juosten tehdyt lyhyehköt lenkit tuntuivat kevyemmiltä kuin koskaan! Muutaman päivän näistä nautittuani mieleen hiipi ajatus; eli tämä tarkoittanee sitä että seuraavat 50 viikkoa ovat taas normaalia "takkuamista". No se siitä, jos sitä joskus oppisi lepäämään jopa enemmän kuin on tarvista eikä pakottaisi itseään "liian usein" lenkille. Matilla ei liene tätä ongelmaa?

Lauantaiaamuna kaikaista aiemmista kisahäsäaamuista poiketen leikkasin nurmikon ja tein muita kotihommia. Kuitenkin päätin että lähden paikanpäälle katsomaan juoksujuhlan tunnelmaa ja minkä verran porukkaa siellä on. Jos juoksuaskeleet tuntuisivat kevyiltä niin lähtisin viivalle, juoksisi oman juoksun, tekisi kovan treenin - jo siksikin että en ollut juossut pitkää lenkkiä oikein koko kesänä. Sääkin oli mukava, +17C ja poutaa.Yleensä aiemminilmoittauduin aina ennakkoon, jos sen olisin tehnyt nytkin, niin numerolappua olisi mallailtu paitaan kiinni jo aamuaikaisesta ja käyty ainakin 3 kertaa vessassa.. No, eikun rasvaa varpaisiin + muutamaan muuhun paikkaan sekä iso lasi urkkajuomaa kitusiin ja menoksi.

Zeppeliinin parkissa syke alkoi kohota, juoksijoita näkyi olevan mukavasti ja muutaman juoksuaskeleen kokeiltuani olin valmis hakemaan lappua rintaan, ehdin mukaan vielä ennen ilmoittautumisajan umpeutumista...
Mielessä pyöri että onpa mukava lähteä juoksemaan rennosti ja vetää omineen niin kuin parhaalta tuntuu, sopivaan peesiin vaikka.

Annas olla kun lähtö oli käsillä, asetuin eturivin taakse parin metrin päähän lähtövaatteesta. Vieressä hyppeli tummahipiäinen kaiffari heinäsirkkajaloillaan. Joku kuului huutelevan kaverillee, että "tuohon peesiin vaan niin hyvän ajan kellotat". Se ei varmaan tarkoittanut meikäläisen perässä juoksemista.

Lähtöpamaus. Ojan puolelta hyviin asemiin, rennosti, rennosti. Kärki katoaa pian näkyvistä ja jään peesiin missä tuntuu hyvältä juosta. Kolmeen kiometriin tullaan 12 minuutissa, hengitys alkaa tasaantua. Olikohan sittenkin liian kova aloitus?

Tullaan 6 kilometriin eikä ongelmia, vauhti on hieman tasaantunut ja ajattelen että tämä on mulle sopiva, tässä mennään. Noin minuutti tämän jälkeen yksi kaveri heittää ohi vain hieman kovempaa, kilpailuvietti iskee ja eikun kantaa kiinni..Mitähän olin just ajatellut, mikä rakkikoiran ajatuksenjuoksu voi ollakaan?!? Ei ole järjellä selitettävissä tämä.

Siitä sitten samaa tahtia 10km ja 42 minuutin kohdalle, ei tunnu pahalta mutta puolimatkan huollon juomat meinaa mennä enimmäkseen keuhkoon. Suurin osa kuitenkin rinnuksille. Kaveri jota peesaan turisee että on kokeilemassa vauhtia seuraavalle koko maratonille missä tavoite on 3 tuntia. Puhisen että ok, hyvä homma.

Sitten 12km kohdalla on jäätävätuosta vauhdista, matka tai paremminkin kova alkuvauhti alkaa painaa. Kuudentoista kohdalla tuon puolentoista alittajan selkä näkyy vielä suoran päässä, vielä 5km jupisen mielessäni... Lopussa on yleensä pystynyt kirimään, mutta ei tänään ja viimeiset 3 kilsaa - jalat iskee osin kait hapoille ja osin ramppiin - menee niin hitaasti ettei edes kelloa kehdannut vilkuilla. Pääasia on nyt päästä maaliinvaikka ryömimällä, ja minähän kun en keskeytä. Viimeinen kilsa ja ukkoa (sekä naisia) lappaa ohi joka puolelta, myös ne alkumatkan kaverit joita peesailin..ei jaksa välittää enää, ei pysty kirimään, ei millään.

Viimein maalissa. Loppuaika kuitenkin hieman parempi kuin viime vuoden vastaavassa hellejuoksussa. 1.33 ja risat saa riittää nyt minulle. Koko homma ei siis mennyt yhtään niinkuin olin suunnitellut. Maalissa piti tuntua hienolle ja paistatella päivää auringossa, totuus oli se että vapisevin sormin näkökentän sumentuessa tungin banaania ja appelsiinisiivua suuhun toisen käden kopeloidessa mehumottia pöydältä. Tämän erittäin nautinnollisen tuokion jälkeen kotimatkalle, uinti ja sauna saivat nyt jäädä tällä kertaa muille.

Niin. Olen kuullut monesti että jos haluaa kehittyä juoksussa niin pitää juosta, juosta ja juosta. Toisaalta, olen juossut tänä kesänävähemmän kuin koskaan aiempina kesinä ja vetänyt silti parhaimman ajan kuin koskaan (Toukokuussa Terwapuolikkaalla 1.29) Tähän asti pisin lenkki 17km, toiseksi pisin 11km viimesellä viikolla ennen Kempeleen koitosta.

Eräs kokeneempi monen lajin konkari mainitsi kerran että "monipuolisuus on valttia". Ja monipuolisestihan tässä on kevät ja kesä yritetty mennä. Taidan olla tämän filosofian kannalla nyt tämän juoksun jälkeen vielä enemmän.

Ai niin, kysymys kuului että voiko valmistautumatta lähteä puolikkaalle? Ehkä voi vaikkei sitä maantiejuoksua niin paljon olisi takana muiden lajien kompensoidessa. Kannattaisi vaan pitää se järki matkassa (mistähän sitä älliä muuten saisi, on tässä jo jokunen vuosi tahkottu joten ihan kokemattomuuden piikkiin tuota vauhti-intoilua en laittaisi) ja valmistautua kuitenkin kisa-aamuna vaikkapa hieman paremmalla aamupalalla. Pitäisiköhän ilmoittautua ensi kerralla ennakkoon, eikä päättää 45min ennen starttia lähteäkö vai eikö?

Kunnon vastausta kysymykseen ei taidettu saada, mulla onkin yleensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia annettavana.

Rokua Geopark Extreme 24h Challenge 2011, TV Nelosen tunnin kooste kisasta

Rokua Geopark 24h Challenge 2011 seikkailukisa kooste

08-Syöteajo 13-14.08.2011 400km maantiepyöräily

Satunnainen seikkailija jatkoi PK-treenejä legendaarisen oululaisen get-together lenkkiporukan järjestämällä kaksi päiväisellä ja 400 kilometrisellä maantiepyörä kuntoajolla. Harjoituksen päätavoite oli peruskunnon kasvattaminen ja seuraavilla osa-alueilla voidaan katsoa kehitystä tapahtuneenkin:

-          1. Rautaperse indeksi sai pyrähdyksenomaisen piikin, 15 tuntia 100 grammaisen hiilikuitulaminaatin päällä kivetti ahterin kestämään vaikka koko juhannuksen lipputangon nokassa

-         2. Multisport kyvykkyydet hioituvat niin, että miestä ei voi enään syyttää kykeneväksi vain suorittamaan (ja ajattelemaan) yhtä asiaa kerrallaan – nyt jalat pyörii vaikka suu käy koko ajan. Ominaisuus jota arvostetaan myös nykytyöelämässä

-       3.  Telaketju ei ole enään vain työkone sanavarastossa vaan kyky halkoa ilmaa vielä senkin jälkeen kun kintut on siirtyneet autuaammille pyöräily tantereille

-         Jälkimmäisen opetti ja respectin elämää nähneitä konkareita kohtaan kasvatti uuteen mittoihin 71 vuotias rautamies joka painaa mutkasta tietä näkymättömiin siinä missä neljäkymmentä vuotta itseään nuoremmat märkäkorvat (kts. Forum lehti 14.08.2011)

Ensimmäinen päivä oli suoranaista nautiskelu rullailua, jotain hyötyä näyttää olleen viimeaikojen pitkähköistä hikoiluista. Joukossa tuli turistua ja tutustua moniin endorfiininarkkareihin joilla annokset ovat vain kovenemaan päin ja paranemisennuste äärimmäisen heikko. 


Yksi joukon vetäjistä, Hannu kertoi avoimesti tilanteestaan jossain 400 kilsaa sukkana tuntui lähinnä lumelääkkeeltä, 500 kilsaa Norjan vuoristojen halki sai jotain värinöitä aikaiseksi, mutta vasta 600 kilsaa prevettinä alkoi antaa säväreitä kun tiesi että seuraavat neljä vuotta sai painaa noita ja sen jälkeen pääsee piikittämään ihan 1200 kilsan ja neljän päivän non-stop highlanderit. Käykääpä ens viikonloppuna fillarilla Oulusta Jyväskylässä kahveella ja takaisin. Saa pysähtyä pissalle.

Toinen tuttavuus oli Pekka jossa oli todistettavasti yksi kohta kropassa jota ei oltu venäytetty, reväytetty, katkottu tai murrettu. Tosin, itseasiassa Pekka ei itseasiassa muistanut enään mikä kohta se oli. Ensimmäinen tapaamani kaveri jolla kulkee takataskussa todistuslappu kropan metalleista lentokenttien turvatarkastusta varten. Elämän ironiaa, että mies myy vakuutuksia. Samalla kuitenkin yksi niistä tyypeistä jotka pistää miettimään, että ikä on asenne kysymys. Mies painaa maastopoluilla pyörällä ja nastareilla, sukeltaa merten pohjia ja opettaa tyttärille tuntureilla kuinka päästä tyylikkäimmin alas afterskiihin. Jutut kuin stand-up koomikolla ja paras ironian kohde löytyy aamuisin peilistä.

Ehkä huikein tarina oli kuitenkin jo aiemmin mainittu Jaakko. Ensimmäisen päivän lopussa vajaan kahden sadan kilsan tasaisen tahkoamisen jälkeen (keskari kai 31km/h tai jotain) alkoi virallinen vapaa osuus. Viimeiset kymmenet kilsat sai ajaa ”omaan tahtiin” eli kaikki mitä kabinetista löytyi. Tosin olin koko matkan psyykannut itseäni, että täällä ollaan PK reenillä ja sehän tarkoittaa pitkää ja kevyt sykkeistä suoritusta. Eli kun ensimmäiset ampaisi kohti Syötteen loppunousuja perään niinkuin kyseessä olis palkankorotuskierroksen viimeiset näytöt. Kestävyys on saattanut kehittyä, mutta sehän ei tunnetus ole yhtäkuin vauhtikestävyys.

Pari kymppiä eri porukoissa roikkuen hieman kärkeä jäljessä (Tampereen porukka laukkas sellaista vauhtia, että siinä junassa olis tullut äitiä ikävä) ja paukut alkoi loppua. Silloin edestä tuli vastaan Jaakko joka rupes jakamaan ohjeita miten tehdään telaketju. Hetki mentiin kahdestaan näin, 50 metrin välein keulaa vaihtaen ja yllättäin vauhti pysyi yllä. Vastaan alkoi tulla tuttuja selkiä ja kavereille huikattiin, että ei muutakuin tähän junaan matkaan. 


Vuorovedolla ja hapoilla aina Syötteen vimmosta nousua kohti jossa voi sanoa, että hetken muisti taas miltä maitohappo maistuu suussa. Ja tämä 71 vuotias teräsmies samaan tahtiin aina nousun päälle saakka. Jaakko huikkas lopuksi, että sori kun ei ihan viimeiseen saakka saanut kiriä. Tollaseen ei voi kun todeta, että jos minulla on 20% tuosta tehosta tuon ikäisenä jäljellä saa taputtaa selkään niin että sattuu. Pari isopuheisinta tampereen kaveria tuli vielä näytösluontoisesti rinnettä alas vastaan, ikäänkuin alleviivatakseen kuka näissä kuntoajoissa on kingi. Tosin se kaikkein kovin kingi oli loppujen lopuksi pieni ja hento kaveri joka oli ostanut elämänsä ensimmäisen maantiepyörän kuusi viikkoa aikaisemmin. Lahjattomat reenaa...

Illalla iski joku pika pakin sekoitus ruljanssi jossa öljyt ja muut jarrunesteet sai pikavaihdon vaikka luulin ajavani long-lifella, mutta tämä ei kauaa kestänyt ja korkeintaan sai aikaan sen, että yöllä heräsin hotellihuoneen upeaan täyden kuun maisemaan joka avautui koko Syöte laakson yli ja nälkään johon pakko vetää pari energia patukkaa että sai nukuttua. 


Seuraavan aamun lähdössä oli havaittavissa, että kropan roskapojat ei olleet tyhjentäneet kaikkia edellisen päivän kuonalasteja ja jalat olivat arviolta 20 kiloa painavemmat. Alku mentiin taas vapaata haipakkaa, mutta tänään ei ollut yhtä kovia haluja podium paikkaan vaikka taidettiin jopa aika lähellä kärjen vauhtia loppujen lopuksi mennä.


Ihmettelin, että tänään kyllä pyörä menee kuin jarrun päällä maaten ja jossain vaiheessa Mauri (tuttu vuoden takaisesta Mallorcan treenileiristä) huikkas, että on kai siinä pienempikin limppu edessä. Etuvaihtaja oli lopettanut jostain syystä yhteistyön ja väänsin edessä isoimmalla rattaalla. No ei se mitään, on mies kehittynyt kun jalat pyörii kuitennii...

Päivä oli upea niin keleiltään (+23C) kuin tunnelmiltaan, lukuunottamatta kuusamontien puuduttavaa jonossa polkeminen. Siinähän se taas 200 kilsaa hujahti toisenakin päivänä ja päästiin kesäruuhkaan Oulun nallikariin takaisin illan tunteina. Hieno tapa vetää pitkä treeni ja tutustua kaltaisiinsa tukiryhmässä jossa itse pääsairaus kyllä vain pahenee...

Rokua Geopark Extreme 24h Challenge 2011, kisaraportti

Monien laadukkaiden yhteisharjoitusten jälkeen team 1Life oli jälleen kerran matkalla kisapaikalle. Kaksi kertaa oli oltu kanootissa yhdessä ja todettu, että tämähän kulkee kuin elokuvissa. Haukiputaan Jatulin harjoituskisassa juhannuksen pintaan oli todettu, maitohapoilla pystyy menemään kuus tuntia. Rullilla kannattaa vetää lajin maailmanmestarin perässä pata kuumana, niin juoksu on irtonaista ja sitten voi keventää neljän tunnin pyöräilyllä. Kaksi päivää ennen kisaa törmättiin Oulu rasteilla, että saatiin ihan niinku joukkue kuva aikaiseksi. Todettiin samalla, että Masalla on mahtava viskibasso ja mies oikein odottaa, että pääsee räkimään 24h soille ja poluille. Maisteltiin uusia salaisia reseptejä (ruisleipää öljyssä ja merisuolassa) ja todettiin, että näillä gourmeillahan menee vaikka uralille.

Kuten jo aikaisemmin on tullut todettua, Masa ei ole mies joka vikisee vaikka vähän kolottaa. Niinpä Golffi lastattuna kolmen seikkailijan puolen tonnin varusteilla oltiin taas matkalla kisapaikalle pari päivä myöhemmin. Fiilis oli itseasiassa jostain syystä aika makee. Jokin vain kertoi jokaisen teamiläisen olemuksessa, että tänä vuonna sytykkeet on kuivia.

Illalla bunkrattiin varusteita niin, että 40 neliön sviitti saatiin täyttymään repuista, meetwursteista, urheilupatukoista yms. Tässä vaiheessa homma vaikutti todella ammattimaiselta. Taukolaatikot oli kuin vappuoksennus ja kellään ei mitään hajua loppupelissä mitä niissä oli. Buffetissa kovat puheet ja taktiikkana vastustajien henkinen nujertaminen, kaksi pirkka kaljaa ja levottomille yöunille. Mikäs tässä, eihän huomenna ole kuin pikku lenkki edessä ja jo ylihuomenna maalissa...

Kiva kun on kaikki järjestyksessä ja silleen...

Menomiehen eväät

Niin alkoi aamu ja tohinat. Kartat haettiin ja laminoitiin taas kerran. Edellisestä kerrasta oppineena nyt oli sentään pientä taktiikan plänäystä ja jopa kisaohjeita vilastiin. Jo aikaisemmin oli järkätty AP:n isä tuomaan pitzat juuri ennen lähtöä ja toimitus tulikin juuri ajallaan ennen kipparikokousta. Osa muiden joukkueiden kippareista katsoi alta kulmain lätyn survomista naamariin samalla kun yritin tehdä muistiinpanoja. Varmaan täytteet oli joidenkin mielestä omituisia.

Ja eikun starttiin. Fiilis oli kuin elämän eka treffeillä, nyt pojat mennään loppuun saakka. Pam, lähtöpamaus tuli ja lyhyt juoksu rantaan hakemaan ensimmäisen prologi osuuden ohjeet. Kuten arvata saattaa, ns. porukan hajoitustehtävät oli edessä eli teami sai jakautua poikkeuksellisesti tässä vaiheessa. Jopa me ymmärrettiin tämä tällä kertaa. Riatholinisti Masa sai lähteä virkistäytymään uintirastille ja me AP:n kanssa sännättiin rasteja hakemaan. Homma meni muuten puikkoihin, mutta ilmakuvaan perustuvassa tehtävässä oltiin itseämme viisaampia ja oletettiin rastin olevan katolla. Jossain vaiheessa sisällä portaissa juostessa nähtiin ikkunasta, että tämä homma meni reisille, se onkin talon alla. No ei mitään, rullaluistimille kuitenkin vain 20 minsaa kärkeä jäljessä.

Kuva, Tapani Launonen

Rullis oli lyhyt, mutta upea pätkä. Tässä vaiheessa oli sauvat matkassa ja oikea valinta kerrankin. Jostain matkailuinfo härpäkkeestä piti löytää vastaus kuinka syvä oli joku kaivo tms. ja hetki haahuiltiin, ennenkuin honasin että kannattaisiko niitä kisaohjeiden vihjeitä ihan lukea kun siellä on tästä paikasta kuvakin? Homma selvis ja jalkautuminen ensimmäisille juoksu rastiosuuksille. Todettiin, että mukavasti on tänään kiukaassa lämpöjä (+27C) ja syke huitelee punaisella kierrosluku alueella. Eihän tässä ole kuin vähän päälle vuorokausi jäljellä jotenka ei tota sykemittaria tarvi kattella? Masa osoitti jälleen kerran tällä osuudella miksi hän vastaa joukkueessamme siitä, ettei helikopteria tarvitse lähettää hakemaan joukkuetta pois metsästä. Kutta luisui mukavasti Salomonin tossun alla, näköjään sade tekee tällaisesta maastosta sopivaa myös luisteluun.

Rulliksilla samainen upea pätkä takaisin kisakeskukseen ja pyörät alle, eikä edes ihan viimeisenä. Fillarointi käyntiin, eikähän tätä ole kuin seuraavat kahdeksan tuntia edessä. Suunnistus meni meiltä eli Matilta ihan puikkoihin vaikka välillä jouduttiinkin pysähtelemään. Matkalla ohitettiin AC Adventure jossa oli ketju hajonnut yhdestä pyörästä. Kun apuja ei kuulemma tarvittu, 1Life kiittää ja kuittaa. Polkeminen tuntui hyvältä, mutta sykkeet pyöri vielä mahtikierroksilla. Kai se tämä ihan oikea kisaaminen sitten vähän jännitti tai jotain. Rasteja napsittiin tasaiseen tahtiin, lukuunottamatta sen yhden piilokämpän-vai-mikä-se-ny-oli jossa rastia ei sitten ollutkaan. Reitit alkoivat vaikuttaa ihan Seppo Mäkisen käsialalta, ruohoa nenään saakka ja pehmoista niin, että ei voi kuin ihmetellä kisan kärjen reitin auraamisen autuutta. AP:lla pätki vähän fillari ensimmäisten kunnon hiekkaosuuksien jälkeen ja ilmassa alkoi olla iloista kiroilun sanansäilää. Pyörä paukkui ja rätisi, mutta kuten on jo aiemmin kerrottu tämä kaveri keskeyttää vasta haudassa. Vähän kyllä huoletti, että jos vaihtaja pamahtaa poikki, meneekö tämä potkulautailuksi? Puolessa välissä tuli ratamestarin erikoinen, nokkospelto. Muuten olisin saattanut valittaa, mutta ajatus siitä että kisan kärki on aurannut tähän peltoon edes jonkinlaisen uran sai pitämään mölyt mahassa. Tämän jälkeen kisassa kuivat jalat olikin lähinnä kaukainen muisto.

Iltaan saakka tahkottiin rupulikumeilla, kerran tasaisen puurtamisen katkaisi älykkyystehtävä jossa Ahmaksen historiallisessa kylässä piti löytää kirjaimet jotka, aivan, olivat A-H-M-A-S. Jopa 1Lifen teamin yhteenlasketulla 110 älykkyysosamäärällä neljännen kirjaimen jälkeen tuo arvattiin ja matka jatkui jo kymmenen minsan puhaltelun jälkeen. Samalla saatiin vähän nestevarastoja täydennettyä, jostain syystä juomaa oli kulunut enemmän kuin pienissä häissä. Lähdön pitza alkoi olla piereskelty tässä vaiheessa ja siitä iloista palautetta kuului aina siltä joka sattui olemaan porukaan niin sanotussa häntä päässä. Meetwursti ja öljyisen suolaiset leipä toimivat kuin hiihtoliiton plasmalaajentajat, mopo liikkui ja viime vuoden kakomiset synteettisen energiatankkauksen kanssa olivat muisto vain. Ensimmäistäkään energiapatukkaa tai geeliä ei otettu ennen viidentoista tunnin täyttymistä. Tosin uintien jälkeen leivät ja metukka oli enemmän lusikoitavassa muodossa, mutta jostain syystä tässä vaiheessa ruuan ulkonäöllinen näyttävyys ei ollut prioriteetti ykkönen. Meni ilman servettejä ja kynttilöitäkin alas.

Illalla saavuttiin Utajärvelle ja edessä armahtava lajin vaihto. Juoksu & coasteering tuntui autuaalta päivän helteessä paahtamisen jälkeen, erityisesti siis tuo uintiosuus. Elämäni eka kerta, että kaikki kamat päällä uiskentelin joessa ja vielä jonkun paikkakunnan keskustan tuntumassa (ainakin muistaakseni). Joskus isot elämykset syntyy pienistä teoista           ja tämä oli sellainen. Veden ylityksiä riitti toistakymmentä ja Ullan taukopaikalla kertoma tieto osoittautui oikeaksi: jokainen lätäkkö tuntui olevan eri lämpöinen, osa yllättävänkin vilpoisia. Tässä vaiheessa aiemmin ohitettu AC Adventure vuorostaan kuittasi meidät kun kipparin juoksu ei vieläkään ole mailerin luokkaa. Lupasin käsi sydämmellä pojille, että ensi vuonna ei tarvi meikäläistä venailla...

Melonta osuuteen saavuttiin jälleen kerran Adventure porukan kanssa yhtäaikaa, mutta alan ammattilaisina arvoimme hetken miten päin kanoottia pitää meloa tai siis ainakin, että mihin siihen pitäisi laittaa keskipenkki. 189 senttiä ruotoa ei mahdu ihan kymmenen sentin penkin ja kanootin tukirangan väliin. Tämän toteamiseen tarvittiin nuo aiemmin mainitut 110 älykkyyspisteet ja noin viisi minuuttia. Eikun perään läpsyttelemään. Vaan ei kulkenut ei. Jo juoksuosuudella kiittelin reppuvalintaani jossa ylisuuren repun erinomaisia kanto ominaisuuksia lisää noin vartin välein tehty uinti ja sen vesitaskuihin kasaama noin kolme kilon lisäpaino. Toimii aivan loistavasti kymmenen tunnin tetsaamisen jälkeen ja lisää kivasti hartioiden jumia. Ja tiedättehän, melonnassa tarvitaan myös hartioita. Kun ne on jo lähtiessä olemattomat niin näillä eväillä homma on tosiaan pintavesien taputtelua.

No amme saatiin siirrettyä muutaman kauneuspadon ja muun hässäkän yli kunnes päästiin seuraavalle questille. Tähän tuli sitten meidän kisan yksi käännepiste. Joukkueen apinan eli AP:n päräyttäessä kiipeilyverkon ylätasanteelle noin valosekunnissa rastiporukka ilmoitti, että te ootte pojat sitten toiset jotka pääsee cut-offiin. Eli melonta ja samalla koko reissu lyhehtyi noin viidellä rastilla. Kun me huippu-urheilijat olimme motivoineet itseämme menemään koko reissun läpi, oli tämä uutinen näin aikaisessa vaiheessa kisaa tyrmäävä uutinen (noin kymmenen tunnin kohdalla). No homma jatkui ja pikaisesti pulautettiin jokeen ilmeisesti noin neljä-viisi metriä korkealta kalliolta. Silti loppumatkan tekemistä leimasi tämän jälkeen enemmän semmoinen ”mennään ny läpi” kuin täysillä paahtaminen.

Kuva, Tapani Launonen

Loppu melonta oli yhtä juuston tahkoamista, homehtuneen sellaisen. Melodraamaa lisäsi kyllä illalla noussut tiukka elokuvatehoste usva, mutta itse melonta oli kuin veroilmoituksen täyttäminen. Nähtiin kyllä, että  takana oli kyllä vielä joukkueita, mutta masensi kun edellä olevaa ei saatu millään kiinni. Tässä vaiheessa kartturi Masan ”enään kaks kilsaa” kommentit noin tunnin välein saavutti legendaariset mittasuhteet. Vihdoin melonnan osuuden lopun merkiksi ilmestyi silta sumusta ja hetki ihmeteltiin, että tuosta mäestäkö tämä pulkka pitäis nostaa? Melonta oli nimittäin viimeiset kaksi tuntia kulkenut todella jyrkkäseinämäisessä ihmisen rakentamassa kanjonissa (koko alue tuntui olevan jotain kanava hässäkkää). Siitä se sillan kupeesta kuitenkin ähisten nousi ja toisella puolella vielä hetkeksi veteen ennenkuin vihdoin päästiin eroon tuosta 30 kilon muovikupista.

Lakua ja metukkaa poskeen ja uudelleen pyörän päälle nouseminen tuntui vain hyvältä. Tosin ahteri oli itse kukaisellakin ottanut siipeensä jatkuvasta märkien pöksyjen sisällä hieromisesta ja fiilis oli ikäänkuin herkähkö tuolla intiimillä alueella. Miksi piti jättää ne ruotsista hankitut (kyllä oikeasti ruotsista) pyöräilyrasvat, nyt olis ollut niille oikeaa käyttöäkin vaikka lähtiessä ajatus tuntui lähinnä pervessiltä. Sopivasti rupes pikkasen satamaankin ja menossa alkoi olla seikkailukisan makua. Taas ohitettiin tyttö joukkue ja porukalla pysähdyttiin ihmettelemään betoniporsaiden luona rastien paikkaa. Tähän kisan toinen paha virhe, siellähän ne olis sisällä olleet kun olis vain jaksanut aivonystyröitä pinnistää, mutta illan hämärtyessä alkoi olla ensimmäistä pientä ajatuksen hyytymistä ilmassa. Meno jatkui kuitenkin tasaisen varmasti, mitä nyt AP:n pyörä edelleenki rutisi kuin esimes palautekeskusteluissa. Jaksettiin kuitenkin komeaa auringonlaskuakin ihastella ja aina vain äitelämpiä meetwurstin ja ruisleivän vivahteisia kaasupurkauksia.

Tästä alkoikin sitten ehkä se reissun henkisesti kovin pätkä. Ensin jumalottamassa sateessa saavuttiin riippusillalle jossa rastinvalvojat käskivät ensi hakea rastin sillan alla olevasta huoltotasanteesta. Sillä aiemmin mainostetulla 110 yhteis aivosolu määrällä sitä tepasteltiin ja tuijoteltiin riippusiltaa, että niinku missä tollasessa tsydeemissä voi olla huoltotasanne? Kun sivulta alkoi näkyä otsalamppujen valoja, joku meistä keksi kysyä että oliko siinä kartassa niinku kenties kaks siltaa? Ja aivan, vieressähän oli kilsan päässä maantiesilta jonka alla huoltotunneli. Apinamme AP:n hakiessa taas kiipeilyrastin arvoimme Masan kanssa kuka lähtee uimaan seuraavan rastin saaresta? Kaikilla perse ruvella ja kamat märkänä oli sata nolla innostus lähteä yöllä yhdellä täydet pyöräilykamat päällä uimaan silminnähden kunnolla virtaavaan Oulujokeen. Saatoin jo arvata mikä oli lopputulos ja kohta simmaroin saarta kohti miettien, että tästä ei pidot parane. Takaisin tullessa ymmärsin sellaisen tosiasian, että kun hetken talsii ylävirtaan niin ui suorempaan siihen kohtaan rantaa mihin haluaa mennä. Takaisin fillarin päälle ja jäbät kyseli, että meinaatko mankeloida nuo liivit päällä? Kerroin, että tässähän ne saateessa mukavasti lämmittää ja kellutaakin jos tää sade ei lopu koskaan, ei muuta ku keula kohti Rokuaa. Sade tiheni, yö pimeni ja hetken aloimme uskoa, että joillakin kisatovereistammekin on jo muutama lamppu yläkerrasta sammunut. Kaksi kaveria nimittäin juoksi mutavellissä, toinen ilman pyörää ja mietimme, että ei kai me niin jäljessä olla, että jotkut on jo juoksuosuudella (myöhemmin selvisi, että näillä kavereilla oli hajonnut fillarit ja kaverit tuuppas 15 kilometriä pyörää pitkin seuraavaa fillarointi pätkää Rokualle). No, hetken päästä selvisi meillekin, että tällä osuudella ei varsinaisesti ajeta pyöräilyn aika-ajoa...

Eteen tuli nimittäin entistä enemmän SeppoMäkismäistä katoppa-ku-joku-on-vetänyt-metsätyökoneella-skuttaan mutasen-reitin. Valtasen kiroilu saavutti sellaiset mittasuhteet, että Masan kanssa oli pakko ottaa vähän välimatkaa ettei se suutu meidän tirskumisesta. Olen monenlaisessa vastatuulessa, sateessa ja rännässä AP:n kanssa vääntänyt, mutta tuona yönä näin kaverista uuden puolen. Merida tuntui päättäneen, että ny loppui paskan heittäminen koneeseen, pitäkää tunkkinne. Kohta ei tarvittu enään polkemistakaan vaan pyörä kannettiin milloin minkälaisen muta- ja suo-ojan ylitse. Laskut siitä kuinka monta näitä tuli vastaan yön aikana meni aikaa sitten sekaisin. Jatkuva sade piristi mukavasti tunnelmaa ja pimeetä oli kuin kellarissa. Onneksi kisaohjeissa sanottiin, että otsalamppua tarvitaan vain kartan lukuun. Ainahan sitä voi jalalla tunnustella mitä edessä on...

Kuva, Tapani Launonen

Yöllisen MTB nautiskelun kruunasi ennen Rokuan vapaa-ajankeskusta olevat hiekkapätkät. Viimeistään tässä vaiheessa laikka hitsas kiinni jokaisessa pyörässä ja meno alkoi muistuttaa spinningiä. Musaa ei tosin ollut, eikä nappulaa mistä vastusta olisi saanut pienemmäksi. AP oli todella innoissaan tästä uudesta aluevaltauksesta. Kaikki hauska loppuu aikanaan ja joskus aamuyöstä päästiin lähtöpaikalle vaihtamaan rullikset alle ja tankkaamaan energiaa. Kisan ainoat hetket kuivilla sukilla sijoittuivat myös jonnekin näihin vaiheisiin...

Rulliksilla puskettiin nousevan auringon maailmaan ja olo oli taas yllättävän pirteä. Sateessa pyörän kanssa juosseet hemmotkin tuli samaan syssyyn ja yhteisellä strategialla lähdettiin puskemaan kohti Kylmälän kylää ja höyryäviä keittokattiloita. Menoa piristi autolla tiellä vastaan tulleet tytöt jotka huuti kannustushuutoa. Normaali settiä, monesti perjantai yönä rullaluistelen ja jakelen nimmareita gimmoille peräkylillä. Jossain vaiheessa pari autoa tuli takaa joista ensimmäisestä huuteli tutun näköinen mies. Seppohan se siinä kannusti, että hyö on testannu että tämä pätkä menee 40 minsaan ja double clickillä. Tunnin oli jo sitä baanaa tikattu ja jäbä kertoo legendoja. Mikä helv... double click kysyn minä?

Kuva, Tapani Launonen

Tolla pätkällä vietettiin varmaan pari tuntia, vaan sen jälkeen kappeliin tulo oli kuin olis taivaaseen tullut. Tuossa on penkki, istutte vaan siihen, ei tarvi ottaa luistimia jalasta, otakko leipää ja tossa olis keittoa... tippa meinas tulla linssiin. Jos oli josssain hetki sitten emotiaalinen low, niin tässä oli high. Uusin eväin baanalle ja kohti ennalta niin paljon mainostettuja suopätkiä.

Suopätkän alkuun päästiinkin, rullat jalasta pois ja juoksu osuudelle. No joo, juokseminen kilpistyi siihen trekkaamiseen. Se on kato kävelyä kun noin normaalisti lompsit, mutta seikkailukisassa samainen liikerata muuttuu trekkaamiseksi. Ja kohta se trekkaaminen sai uusia ulottuvuuksia. Ensin joku maanmittarin koko viivoittimen pituinen suora ihan surrealistisessa aamu-usva valaistuksessa. Sitten tullaan suonreunaan ja Matti jatkaa sitä legendaa, että ihan pari kilsaa rastille... kun oli tunti lampsittu siinä vyötärölle ulottuvassa vellissä, tultu ojalle johon astuessa mies katos elvis jakausta myöten nesteeseen ja taas jatkettu samaa ylisuurta pesusienimaastoa alkoi ylistyssanojen muotoili ratamestaria kohtaan. Kuka jumalauta bygaa laavun tällaseen sääskifarmiin? Kun siihen rasti paikalle päästiin tuo rakennelma höllyi niinkuin erään ruoka-aikaan kotona olleen teksasilaisen leidin jenkkakahvat. Vähän sen jälkeen paikalliset erikoisuudet jatkuivat; laivakonttin rakennettu mökin tapainen jossa ei kavereista varmaan ollut puutetta. Sellasista verta imevistä. Hauskuus kerroin alkoi olla ihan tapissa ja taas oli kohta sellasta suoraa, että suoran päässä näkyi linnunradan pohja. Jälleen saavuttiin yksi joukkue. Ohitusnopeusero oli 0.1km/viikossa. Pojat arpo hiekkatien päässä josko tässä rullaluistimilla... tunnin päästä oltiin samassa pisteessä vaikka meidän talsiminen oli lähinnä rantakävelyä. Homma jatkui iloisissa merkeissä, uutta suota, uutta velliä kengiin ja jokainen alkoi tunnustella, että katoppa ku on varpaat hellänä. Muutamaa tuntia myöhemmin aistimukset tarkentuivat irtoaviin kynsiin, ei varpaisiin. Joku totes, että sormus on ihan piukeana sormessa ja silloin huomasin minäkin, että kellon ranneke puristi siinä missä lähtiessä se oli ihan löysänä. Todella huisaa, tää on nyt sitä extremeä sitten...

Jossain vaiheessa löhöiltiin pitkin poikin asvalttitietä ja yritettiin saada luistimia turvonneisiin käpäliin. Autokin sieltä tuli, mutta kuka sitä jakso tieltä nousta onhan siinä ratti millä väistää. Joku vanhempi herrasmies polki paikalle aamupostin kanssa ja tuumas, että pojat taitaa olla siinä seikkailukisassa. Tänäkään päivänä en ymmärrä mistä se sen snaijjas? Kolme jätkää naama ravassa, silmät päässä seisoen vääntää luistimia keskellä tietä reporankana. Eikö tää on oo ihan normaalia aamuliikennettä täälläpäin?

Luistelu jatkui ja kohta oikaistiin jonkun turveputiikin valtauksen läpi. Ballerimaista luistelua ryynimakkaran kokoisten sorarakeiden seassa. On se harmi ettei tullu ostettua niitä viidensadan luistimia. Ja hiekkatieksihän se tietenkin taas muuttu. Mutta ratamestarilla oli taas ässä hihassa: kohta oltiin maatalon pihalla jossa sai taas istua ja eteen tuotiin kahvia ja keksiä. Tulipahan nähtyä euroopan terävin ja hyväkuntoisin seiskakymppinen, ei ole kauas omena puusta pudonnut Mäkisen suvussa vaikka pojasta tulikin vähän sadistisempi. Tsufee teki eetvarttia ja taas mentiin ja vilkutettiin Pelson vankilan pitkäaikais vuokralaisille.

Kohta edessä näkyi vesitorni ja siitä roikkuva köysi. Ei tarvinnut paljon arvailla mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen muutaman kerran viimeisen vuoden aikana köydellä laskeutunut, mutta silti kakka hakkasi kalsaria kun sieltä päältä katseli viimeisenä että tuonne pitäisi mennä. Sisu ei antanu periksi kun muutkin sen kerta teki ja niin kohta hanska savuten mentiin köyttä alaspäin. Aika jausaahan se loppu pelissä oli ja adrealiinit herätti viimeistään silloin uuteen aamuun. 20 tuntia takana ja dieseli vielä ruksuttaa.

Kuva, Tapani Launonen

Viimeinen juoksu/kävely osuus oli se viimeinen henkinen puristus. Fyysisestä ei ollut enään mitään laskettavaa vähään aikaan. Syke oli nakuttanut sataa viimeiset viisi tuntia, teki sitten mitä tahansa. Eka kertaa tämäkin tuli koettua. Aurinko nousi ja lämpötila sen mukana. Järki ei toiminut enään sen vertaa, että olis tajunnut parissa kohtaa oikoa kun maasto olikin parempaa kuin kartalta näytti. Yhdessä kohtaa meidät saavutti UNMG:n poppoo jossa jälkimmäisen kaverin hinaus nosti aavistuksen meidän kulmakarvoja. Näiden kanssa mentiinkin taas lähtöpaikalle saakka tasaisella tahkoamisella. Näihin aikoihin arveltiin kärjen tulevan maaliin ja ryhdyttiin arpomaan, että ei ne enään meitä viimeiselle maastopyöräilyosuudelle laita.

Vaan niin vain maalialueelle päästessä Seppo ilahdutti meitä kertomalla, että pyörille lähdetään, mutta lyhennetyllä radalla. Olimme kuulemma ensimmäiset siihen cut-offiin joutuneet. Tässä vaiheessa oli tiukka hetki allekirjoittaneella lähteä viimeiselle osuudelle kun yksi keulan porukoista ilmoitti keskeyttäneensä ja arvelivat kuitenkin sijoittuvansa ja me luulimme olevamme ihan häntäpäässä tuloksissa. Jätkät osoittivat kuitenkin jälleen kerran taistelutahtonsa ja pakottivat liikkeelle. Juuri niinkuin olin lähtöpaukun aikaan 25 tuntia käskenyt tekemäänkin jos minulle tulee se kuuluisa heikko hetki. Radalle lähdettiin kolmenkympin helteeseen reippaan tankkaamisen jälkeen ja suprise, suprise kone kulki kuin nuori ori kevät laitumella. Sanoin jäbille ylämäet polkiessa, että meno on kuin Tahko MTB:ssä, ny vain on 25 tunnin lämppärit alla. AP:lla vaihteeksi pyörä ja polkeminen tökki, mutta tiesin että se sissi vääntää maaliin vaikka pyörä muovikassissa. Masalla rupes selvästi kartan luku tökkimään ja huomasimme äkkiä, että kisan järjestäjän kaikki materiaali olisi ollut käyttökelpoista. Tällä osuudella esim. 1/8000 Rokuan kesä&talvireitti kartta, 1/25000 koko Pohjois-Pohjanmaan kartan sijasta.... Ei ole hirveä ihme jos mies flunssassa, 27 tunnin vääntämisen jälkeen rupee hieman ihmettelemään millin kokoisia merkintöjä joessa ja suossa uitetussa läpyskässä.

Niin vain, vielä neljän tunnin vääntämisen jälkeen reitin upein loppuosuus häämötti. Seppo oli selvästi laittanut hienon kirsikan kakun päälle ja viimeiset harjujen ylitykset koko Rokuan maiseman näkien oli kyllä juhlallinen hetki. Silloin seikkailu-urheilu aukesi. Ihan sama mikä tulos, mikä sijoitus, mutta tällä keikalla tiesi ylittäneensä sellaiset henkiset ja fyysiset rajat, että niitä ei ihan joka toimistotyössä edes hipaista. Monet ennätykset elämässä meni romukoppaan: käytetty energia about 24000 Kcal, yhtämittainen valvominen noin 36 tuntia, yhtämittainen maastopyöräily 140 km, irroneita kynsiä viisi kappaletta, ahterista nahkaa pois enemmän kuin nahkurin orsilla jne. Seuraavat tunnit ja päivät maalissa oli yhtä euforiaa. Tätä haluaa lisää ja entistä kovempana.

Hieno kisa, hienoja ihmisiä ja uusia tuttavuuksia, hieno teami, hienoja elämyksiä. Hetkiä jotka tekee elämästä ikimuistoista, tiedän mistä muistan vuoden 2011. Kaiken kruunasi lopputulokset muutamaa päivää myöhemmin, kymmenes sija 22 lähteneen joukosta. Ja me luultiin olevamme viiimeisiä!

Kiitos Masa ja AP, ootte te sissejä...

Alkupamaus

Team 1Lifen alkupamaus tapahtui joskus keväällä 2010. Erikoisten tapahtumasarjojen ja linkitysten kautta teamin nestori päätti huudella metsään eli Oulun seikkailugenren Muddy-X mailijakelulistoille josko kukaan olisi niin hullu ja asettaisi itsensä ja maineensa kolhittavaksi kesän 2010 AC24 seikkailukisassa Pallaksella. Maineen kolaus ja itsensä kolaus sattuikin sitten lopulta itse teamin kasaan laittaneelle, mutta siitä myöhemmin...

Ööö AP, eiks siellä ollu sellasia karttoja missä on tekstit oikeinpäin?

Jo edeltävänä syksynä seikkailu-urheilua oli tullut maisteltua Oulun soilla ja hiekkateillä ja jotain kipinää siitä jäi, vaikka vähän ihmetytti mikä helv.. järki on lähteä pyörällä metsään jos 55% siitä on kantamista (vasta myöhemmin kuulin sellaisista asioista kuten kartanluku taito ja taktikointi)? AP omaan tuttuun tapaansa ei kyennyt sanomaan ei ja enään tarvittiin se kuuluisa kolmas pyörä. Vapaaehtoisia ilmoittautui kuin Idolsin esikarsintaan ja näistä joukkoon komeaan valittiin Masa.

AP testaa joukkueen edustusasua

Peräti kolme kertaa pärskittiin kanootilla kevään aikana Oulun joissa ja kerran maastopyörällä & rullaluistimilla. Ja sitten oltiinkin jo valmis seikkailujoukkue, ei muuta kuin kisaan pohojoiseen! Ensimmäinen lusikallinen tuli housuun kisan lähtö aamuna kun kartat lätkästiin eteen. Ei tuu ku kolmesataa kilsaa tota tetsaamista. No ei ku kartat laminaattiin ja reput täyteen kemiallista ravintoa. Ensimmäisillä rasteilla ohjeena oli, että joukkue saa hajaantua, mutta yhdessä pitää leimata rasti ennen seuraavaa melonta osuutta. Masa odotti tyytyväisenä meitä ja totes, että mä jätkät leimasin jo. Ei tullu kuin vartti takkiin ensimmäisen 40 minuutin aikana ja suurinpiirtein vimmosena lähdettiin läiskimään meloja. Kisamenestys oli samaa luokka jatkossa ja jo kuuden tunnin jälkeen kipparilla rupes niin kutsutut tekniset ravinteet tulemaan tavarahissillä ylös.

Menoa jatkettiin vielä maastopyöräilyosuutta rapiat kuusi tuntia, mutta sitten tuli grande finale suurella rummutuksella joukkueen kisaan kasanneelle kipparille. Vaikka tämä tarkoitti automaattista kisasuorituksen hylkäystä, AP ja Masa ei leikkiä jätä kesken tälläkään kertaa. Varsinkin kun tuli ennen kisaa shopattua Haaparannalta niin paljon kamoja, että olis hävettänyt mennä kotiin ilman koko matkan suoritusta.

Ei ees väsytä, mites sulla?

Nämä sissit pakersivat muutamalla cut-offilla lyhennetyn reissun loppuun saakka ja aamulla rullaluistelua (hoipertelua rullaluistimilla) vierestä kipparin autosta katsellessa takaraivoon läsähti ajatus, että toista kertaa ei keskeytetä.

Jotkut pääs maaliin, mites sä?

Sitä vitut... harmistuksen määrää mitä pitkän talven aikana tuon kisan jälkeen päässään pyöritteli ei voi kaksin käsin kuvata. Vaan ei ole parempaa motivaattoria reenamiseen kun kavereiden pottuilu ja niinpä rapian 600 tunnin vapaaehtois rääkin jälkeen kroppa oli unohtanut edellisvuoden vastoinkäymiset ja mieli kuvitteli taas uusia uljaita urheilusuorituksia. Ja niin, jälleen kerran tasan vuotta myöhemmin team 1Life astui 24 tunnin kisan lähtöviivalle, tällä kertaa vain paikka vaihtui Rokuaksi. Siitä seuraavassa osassa...

Team 1Life, kerranhan täällä vain eletään...

Team 1Life koostuu kolmesta wannabee urheilijasta joissa kroonisesti ylisuuri ego yhdistyy alisuorittavaan kehoon. Teamin kippari on neljänkympin kriisissä kiemurteleva itsensä esille tuoja joka haluaa vakuuttaa, että vaikka nuoruus meni, toimiva kroppa mahdollistaa urheilusuoritukset joilla baaritiskillä kehua. Koska todelliset tulokset urheilutapahtumissa mitataan lahjomattomasti ajassa ja kilometreissä, baarissa käynnit ovat jääneet vähille. Mies haaveilee Ironmanista, vaikka meinaa jokaisessa lyhyemmässäkin riathlonikisassa hukkua lähtöpoijuille. Takana on loistava tulevaisuus surffaajana, purjehtijana, kilpapyöräilijänä ja ties minä, vain jutut on entiset. Talvella tämän surkean tapauksen voi löytää raahautumasta leijan perässä milloin meren jäällä ja tuntureilla. Ei kannata mennä auttamaan, tollaset leijat on vaarallisia kun niihin on ihminen sotkeutuneena. Uutena aluevaltauksena on vaellukset kesällä ja talvella, mutta vain porukassa koska muuten ei löydä itseään pois metsästä. Haluaisi myös tulla hyväksi valokuvaajaksi ja on hankkinut siihen yksiön hintaiset välineet, tulokset on jossain surrealistisen taiteen ja kanarian lomamatkakuvien välimaastossa.

Seuraavana ikäportaissa on joukkueen apina ja härkä AP jonka tavaramerkki jo nuorena hiihtokisoissa oli se, että mies tuli maaliin vaikka puolet suksista oli jäänyt jo kilsoja sitten ladulle. AP ei luovuta ja kiipeää minne käsketään, AC24:ssä niin nopeasti, että rastin pitäjältä tippu alaleuka ja kynä. AP urheilee koska ei tiedä muusta, aina on tullut tahkottua. AP:lle välipäivä tarkoittaa sitä, että tänään urheillaan vaan pari tuntia. Kiinassa joku onneton päästi AP:n maantiepyörän päälle ja sen johdosta allekirjoittanut on saanut jo kolmena kesänä roikkua kolmesataa kilsaa perässä ensiapu pistettä odotellen (jotkut kutsuvat sitä sodomaa Vätternruntiksi). Hiihtää vieläkin talvisin enemmän kuin normi ihminen ajaa autolla samassa ajassa. Herää herätyskelloon lomillakin jotta aamulenkki ei jää väliin. AP omaa erittäin heikon itsesuojelu vaiston ja on herkkäuskoinen, yhdistelmä jota joukkueen kippari on käyttänyt menestyksekkäästi hyväksi jo usean kisan ajan.

Joukkueen kuopus on Mr. Rauhallisuus&sinnikko Masa. Masa ei koskaan reenaa hirveästi ja jättää aina sitten muut kisassa. Masa osaa metsästä pois ja se on mahdollistanut kahdelle aiemmin mainitulle seikkailu-urheilun harrastamisen. Masa on käynyt niitä riathloni kisojakin ilman sukeltajien apua. Masa juoksee tuntureilla ja hiihtää umpisessa. Silloin kun muilla palaa joukkueessa päreet, Masa vuolee uusia. Kun Masa sanoo, että mennää ny vielä vähän se tarkoittaa kaikkea 4 tunnin ja 4 päivän väliltä. Kun Masalla hitsaa Nishiki kiinni Rokuan hiekkasupissa, Masa toteaa että katoppa kun vähän jarraa. Masalla on kuitenkin myös kisapedon mieli ja aina on pari tyyppiä kisassa jotka ainakin pitää voittaa. Ja silloin ei pysähdytä ennenkuin on voitettu.